Serbia parantaa mainettaan
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 30/2008.
Kun serbijohtaja Radovan Karadzicin pidätys Belgradissa uutisoitiin, muistiini palasivat heti muutamat erikoiset näyt ja kokemukset Etyj-työkaudeltani 1996-7 Bosnia-Hertsegovinassa. Niissä näki ja koki tuon serbijohtajan käskyttämien sotatoimien hirveitä seurauksia.
Jo ensi iltana helmikuussa 1996 Sarajevossa näky oli lohduton: hautausmaalla pimeässä illassa nuotioiden valossa viimeiset pääkaupungista pois muuttavat serbiasukkaat kaivoivat hautoja auki ja ottivat perheiden ja sukujen vainajien jäännökset muuttokuormiinsa.
Bihacin kapungissa asuin vuokralaisena talossa, jonka omistajat olivat joutuneet elämään kolmen vuoden ajan talonsa kellarissa, pommisuojassa. Siellä he säilyivät hengissä vain salaa toimitetun, niukan ravinnon turvin. Opettajaperheessä vanhemmat olivat lähes luuta ja nahkaa, laihtuneet kellarissaan yhteensä yli 60 kiloa, jotta perheen kahdelle lapselle olisi jäänyt syötävää.
Ankea oli maisema myös toimialueekseni osoitetussa uudessa Livnon läänissä. Sen kuudesta kunnasta neljän keskusta oli tuhottu monivuotisessa sodassa maan tasalle. Niistä oli tullut aavekaupunkeja, asukkaina vain luonnon eläimet.
Jo tuolloin Bosnian serbijohtaja Karadzic ja hänen sotilaskomentajansa Ratko Mladic olivat kirosanoja maan muslimien ja kroaattien puheissa. Heidän vangitsemistaan ja asettamistaan rikostuomioistuimen eteen vaadittiin äänekkäästi jo tuohon aikaan.
Ensimmäisestä etsintäkuulutuksesta kului kuitenkin 13 vuotta, ennen kuin väärennetyn nimen ja muutetun ulkomuodon takana piileskellyt Radovan Karadzic pidätettiin ja vangittiin Serbian pääkaupungissa. Hidastelu asiassa kertoo puhuttelevasti, kuinka kansainvälinen politiikka jyrää usein alleen kansainvälisen oikeuden.
Jugoslavian hajotussotia on eritelty useista näkökulmista: kansalliskiihkon, etnisen ja uskonnollisen vastakkain olon ja valtion luhistumisteorioiden näkökulmista. Niihin voi lisätä myös rikollisen toiminnan - tehdyt rikokset sekä kansallisen rikoslain että kansainvälisten oikeussäädösten valossa. Eniten näihin rikoksiin syyllistyivät serbit.
Syyllisyyden myöntäminen on usein vaikeaa niin yksilöille kuin koko kansakunnallekin. Näin on ollut myös serbien tapauksessa viime sotien jälkeen. Lähes puolet serbeistä pitää yhä Karadzicia ja Mladicia sankareinaan, ei mitenkään eikä mihinkään syyllisinä.
Tämän vuoden aikana Serbian kansan niukka enemmistö on alkanut ajatella toisin. Vielä helmikuussa jännitettiin sitä, voisiko länsimielinen Boris Tadic voittaa tuolloin käydyt presidentinvaalit. Hän voitti niukasti, siis ensi oire äänestäjien asenteiden muutoksesta.
Serbian poliittisessa eliitissä kamppailu kiihkokansallisten ja länsimielisten kesken kuitenkin jatkui. Keskeiseksi kiistakysymykseksi nousi suhtautuminen Euroopan unionin sopimustarjoukseen suhteiden lähentämiseksi. Sen presidentti olisi hyväksynyt, mutta pääministeri Vojislav Kostunica hylkäsi ja halusi ennenaikaiset parlamenttivaalit toukokuulle.
Parlamenttivaaleissakin presidentti Tadicin demokraattinen puolue sai riittävän suuren voiton muodostaakseen uuden hallituksen sosialistisen puolueen kanssa, monien yllätykseksi. Merkittävä asenteiden muutos tapahtui sosialistipuolueen sisällä niin, että sekin on hylkäämässä kiihkonationalismin ja katselee nyt länteen ja Euroopan unioniin suuntaan.
EU on asettanut Serbialle suhteiden lähentämisen ja lämmittämisen ehdoksi sen, että suurimmista sotarikoksista syytetyt pidätetään ja tuodaan Haagin tuomioistuimeen. Nyt tämä ehto on täyttymässä. Serbia pesee kasvojaan EU-saippualla ja parantaa mainettaan.