Ulkoasiainhallinnon synty
Vuonna 1858 Venäjän Lontoossa toimiva konsuli, valtioneuvos Kremer pyysi, että hän saisi konsulaattiinsa sekä suomea että ruotsia taitavan virkamiehen. Virkamies toimisi konsulaatin tulkkina, kun suomalaisten laivojen kapteenit ja merimiehet asioisivat konsulaatissa. Pyyntö osoittaa, että Suomi ja suomalaiset esiintyivät maailmalla jo varhain tsaarinvallan aikana omana ryhmänään, joka tarvitsi ulkoasiainhallinnon palveluja.
Oman hallinnon puuttuessa asioitiin isäntämaan Venäjän keisarikunnan lähetystöissä ja konsulaateissa.
Maamme itsenäistyttyä syntyi ulkoasioita hoitamaan oma suomalainen hallintokoneisto. Aluksi esitettiin ajatuksia, että kukin hallinnonhaara vastaisi itsenäisesti asioistaan. Nopeasti kuitenkin vakiintui linja, jonka mukaan Suomen valtiota edustaa ulkomailla yksinomaan ulkoasiainministeriö ja sen alivirastoina ulkomaanedustuksen toimipisteet, lähetystöt, konsulin ja kunniakonsulinvirastot.
Ensimmäisen ulkoministerin ulkoasiain senaattorin Suomi sai 27.5.1918 J.K.Paasikiven senaattia muodostettaessa. Paikalle nimitettiin organisointikyvystään tunnettu pankinjohtaja Otto Stenroth. Ruotsin vastaavaa hallintoa mallina käyttämällä annettiin 28.6.1918 asetus ulkoasiaintoimituskunnasta, jossa oli kolme osastoa ja 17 virkamiestä.
Tämän sivun sisällöstä vastaa