Kaksinkertainen heitteillejättö Burmassa
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 20/2008.
Burmalaiset ovat nyt maailman onnettomin kansa. Sen lisäksi, että Burmaa hallitseva sotilasjuntta polkee rautasaappaillaan alas heidän ihmisoikeuksiaan, myös luonnon voimat ovat tänä keväänä kääntyneet heidän vihollisekseen. Äskettäisessä hirmumyrskyssä tappavine aaltoineen jopa yli satatuhatta burmalaista lienee menehtynyt. Saman verran heitä saattaa kuolla vielä nälkään ja tauteihin, kun eivät saa apua kotimaasta eivätkä ulkomailta.
Muualla maailmassa hallitukset näkevät perustehtäväkseen kansalaistensa suojelemisen ainakin kotimaassa ja jopa ulkomailla, myös luonnonkatastrofien sattuessa. Burmassa kaikki on toisin. Sotilasjuntan toiminta tuhoisan hirmumyrskyn jälkeen on paljastanut sen todellisen luonteen. Tehokkaiden pelastustoimien sijasta se järjesti surun ja murheen maassa irvokkaan kansanäänestyksen oman valtansa pönkittämiseksi.
Burman hirmumyrsky satoine tuhansine uhreineen on testitapaus myös kansainvälisen yhteisön suhtautumisesta suuronnettomuuden kokeneen kansan kärsimyksiin. Tavalliset ihmiset kaikkialla tuntevat kyllä myötätuntoa ja sääliä Burman uhreja kohtaan ja vaativat heidän auttamistaan. Useimmat hallitukset kuitenkin vain levittelevät käsiään ja voivottelevat, ettei mitään voida tehdä, kun Burman juntta estää ulkomaalaisia toimimasta maassaan.
Burman suuri katastrofi on testitapaus myös kansainväliselle oikeudelle ja sitä valvovalle YK-järjestölle. Viimeistään 1990-luvulta lähtien Ruandan, Kosovon ja Darfurin tapahtumien jälkeen YK-piirissä on alettu korostaa kaikkien jäsenhallitusten velvollisuutta auttaa ja suojella selkkausten ja kansanmurhien uhreja. Burman tapahtumat osoittavat, että kansainvälisen oikeuden suojeluvelvoitteessa on hirmumyrskyn mentävä aukko.
Perinteinen näkemys kansainvälisen oikeuden säätelemästä suvereniteetista, kunkin valtion hallituksen yksinoikeudesta määrätä maansa asioista, mahdollistaa Burman sotilashallinnollekin sen toimet tai toimettomuuden maan sisäisissä asioissa. Tämä näkemys on yhä laajasti vallitseva meillä ja muualla.
Sieltä täältä on esitetty, että muun maailman täytyy auttaa Burman uhreja vaikka väkisin. Pakkoauttaminen ei taitaisi kuitenkaan käytännössä onnistua. Sehän pitäisi tehdä vaikeimmillaan niin, että kansainvälisellä sotilasvoimalla suojeltaisiin kohdemaassa humanitaarista auttamistoimintaa. Tehtävään halukkaiden hallitusten jono Burman tapauksessa lienee lyhyt, ellei olematon.
Ainoaksi keinoksi yrittää lientää Burman kansan kärsimyksiä jää näinollen maan sotilasjuntan painostaminen sallimaan siellä myös ulkovaltojen auttamistoimet. Länsimaista tuleva painostus ei Burman kivikovaan hallitusjunttaan paljoa vaikuttane. Tehokkaampi painostus tulisi Burman naapuristosta, Kiinasta ja Kaakkois-Aasian valtioiden järjestöstä ASEANista - jos sitä vaan tulisi. Näiden tahojen painostusta ei ole kuitenkaan nähty, ei kuultu.
Todellisen luonteensa Burman sotilasjuntta näytti pian luonnonkatastrofin jälkeen, kun se järjesti surkuhupaisan kansanäänestyksen maan uudesta perustuslaista kansan suurimman hädän hetkellä. Silloin Burman mediassa näytettiin vain iloisia hallitusherroja uniformuissaan äänestämässä, ei ollenkaan menehtymässä olevaa kansaa hirmumyrskyn tuhoalueilla.
Kansanäänestys ei ollut vapaa eikä reilu. Lähes kuoliaaksi pelotetut äänestäjät pakotettiin antamaan sotilasjuntan valtaa pönkittävä vaalitulos. Muunlaista tulosta kukaan ei odottanutkaan juntan lavastamamassa äänestysnäytelmässä.
Näin Burman olosuhteiden ja maailmanpolitiikan realiteettien pakosta jopa pari miljoonaa burmalaista maansa katastrofialueella jätetään nyt tavallaan kaksinkertaisesti heitteille. Voisiko onnettomampaa kohtaloa olla yhdelläkään muulla kansalla? Ehkä vain pohjoiskorealaisilla, jos hirmumyrsky sinnekin iskisi.