Humanitaarista apua vai julkisuusdiplomatiaa?
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 21/2008.
Äskettäin Myanmarissa ja Kiinassa sattuneet suuret luonnonkatastrofit ovat herättäneet muun ohella kysymyksen humanitaarisen auttamisen luonteesta. Onko kaikki ulkovaltojen tarjoama ja antama apu vain humanitaarista hyväntekeväisyyttä vai tavoitellaanko avulla muutakin?
Suurissa luonnononnetomuuksissa niiden uhreille apua tarjoavat lähes aina humanitaariset järjestöt kuten Punainen risti ja puolikuu ja Lääkärit ilman rajoja. Toiseksi innokkaimpia auttajia ovat usein ulkovallat, niiden hallitukset.
Näiden kahden auttajaryhmän avulla on selvä ero. Puhtaasti humanitaarista apua antavat vain humanitarismiin sitoutuneet järjestöt, ennen muita Kansainvälinen Punainen Risti. Valtioiden tarjoamassa avussa on lähes aina myös poliittinen ulottuvuus. Se ja humanitarismi, vilpitön ihmisuhrien auttaminen, usein sekottuvat.
Myanmarin tapauksessa on nähty, että jopa avun vastaanottaminen voidaan politisoida. Uusinta uutta on, että maan sotilasjuntta valitsee nyt tarkasti ne ulkovallat, joiden henkilöapu sille kelpaa. Näin jopa uhrien kohtalo politisoituu.
Katastrofien uhrien auttamisessa sekä kysyntä- että tarjontapuolen politisoitumista on nähty ennenkin. Kun Pohjois-Koreassa on koettu toistuvia nälänhätiä viime vuosina, ulkovaltojen tarjoama ruoka-apu ei ole kelvannut maan diktaattorille, vaikka hänen hallintoalamaisiaan on ollut kuolemassa kymmenin tuhansin. Ääritapauksessa Yhdysvaltain lipun kuvan näkyminen riisisäkin kyljessä on ollut esteenä avun vastaanottamiselle.
Toisaalta rikkaissa auttajamaissa humanitaarisen avun tarjoamisesta on tehty osa ulkopolitiikkaa, yksi keino harjoittaa julkisuusdiplomatiaa. Tähän tarkoitukseen humanitaarisesta avusta tuleekin tehokas keino maailman median myötävaikutuksella. Suuret katastrofit sinänsä saavat paljon mediaväkeä liikkeelle onnettomuusalueille. Kun suuria avustuslasteja kohdealueilla puretaan, tv-kamerat, radiomikrofonit ja lehtikuvaukset suunnataan avun antajiin.
Valtioiden julkisista varoista annettava apu onnettomuuksien uhreille pysynee aina poliittisena. Hallitusedustajien on aina tehtävä valintoja, mitä uhreja maailmassa autettaisiin. Humanitaarisen avun tarve on jatkuvaa, siitä on kysyntää koko ajan myös suuronnettomuuksien välillä. Hallitustason toimijat tekevät jatkuvasti, vähintään vuosittain päätöksiä avun jakamisesta loputtomaan tarpeeseen.
Näin on meillä ja muualla. Suomenkin valtionbudjettiin varataan vuosittain määräraha humanitaariseen auttamiseen. Ratkaisemattomana pulmana budjetin laatijoilla kaikkialla on se, ettei avun tarvetta, ei varsinkaan luonnonkatastrofeja, voida paljoa ennakoida. Voimakas maanjäristys tulee useimmiten yllätyksenä, jota ei edes viisain budjettipäällikkö osaa ennustaa.
Muutenkaan valtiollisten päättäjien työ humanitaarisen avun jakajina ei ole helppo. Miten verrata katastrofien uhreja? Minkä onnettomuuden tai alueen uhrit kipeimmin apua tarvitsisivat? Autettaisiinko rajallisilla resursseilla nyt ennen muita Myanmarin tai Kiinan kodittomia, kaiken menettäneitä ihmisiä vai Etiopiassa ja Darfurissa näkään ja epidemioihin menehtyviä lapsia?
Tällaisiin kysymyksiin joutuvat vastaamaan tietenkin myös puhtaasti humanitaarista apua antavat järjestöt. Myös niiden toiminnassa vaikeinta lienee valintojen tekeminen. Niidenkin apuresurssit ovat aina rajalliset avun kysyntään nähden.