Urheilussa elää kansallistunne
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 26/2010.
Meneillään olevissa jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa Etelä-Afrikassa on taas kerran nähty ja koettu, ettei kansallistunne ole kuollut, päinvastoin. Tuo tunne tarvitsee vain sopivan foorumin ja tilanteen tullakseen esille ja kukoistaakseen.
Kansallistunteen hehkutusta ei lietsota vain kisastadioneiden katsomoissa vaan myös osallistuvien maiden medioissa. Jopa laatulehdet antavat sivukaupalla palstatilaa urheilutoimittajien raporteille ja kommenteille tällaisten kisojen aiheistosta, sähköisestä mediasta puhumattakaan.
Joukkueiden onnistumisia hehkutetaan tietenkin eniten. Joukkueen epäonnistumisesta tehdään mediajulkisuudessa kansallinen tragedia kuten Ranskan kohtalosta Etelä-Afrikan kisoissa. Jos Pohjois-Korea olisi voittanut siellä Portugalin 7 – 0, Pjongjangin Sanomat olisi varmaan nimennyt pelaajat kansallissankareiksi diktaattorin armosta. Kun ottelun tulos oli päinvastainen, Pohjois-Koreassa kansallinen tragedia voi laajeta pelaajien henkilökohtaiseksi tragediaksi.
Jalkapallo on maailmassa levinnein ja suosituin urheilumuoto. Siksi kansallistunteen ilmenemistä voidaan parhaiten havainnoida juuri lajin maailmanmestaruuskisoissa. Tässä yhteydessä me suomalaiset voimme toimia puolueettomina tarkkailijoina, kun emme itse osallistu tällaisiin kisoihin. Meidän kansallistunteemme tulee esille muissa lajeissa kuten jääkiekossa ja yleisurheilussa.
Urheilutähtien palvonta liittynee myös evoluutioon. Mitä nopeammin ihminen, evoluution lopputuote juoksee, mitä korkeammalle hän hyppää, mitä enemmän lihasvoimaa hän osoittaa, sitä paremmin hän on sopeutunut muuttuviin elinoloihin ihmislajin pitkässä kehityskaaressa. Kun palvomme urheilusankareita, osoitamme tavallaan kunnioitusta niille esi-isillemme, jotka selvisivät parhaiten ankarassa elämäntaistelussa myös miljoonia vuosia sitten.
Urheilusankareiden arvostaminen kansakunnan parhaina edustajina sopii kansojen suurelle enemmistölle kansallistunteen nostattajana. Samanlaisia intohimoja ei liity monilla muilla aloilla kunnostautumiseen. Akateemikko Virtasen saama Nobelin palkinto kemian alan saavutuksista ei nostanut Suomessa niin paljon kansallistunnetta kuin Paavo Nurmen juoksusuoritukset urheilustadioneilla.
Mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta urheilun kentät tarjoavat ihmisille kaikkialla helpompia väyliä kansallissankaruuteen kuin esimerkiksi tieteen vainiot. Lienee helpompaa valmentaa homo sapiens huippusuorituksiin jalkapallossa tai juoksussa kuin kemiassa.
Kansallistunteen nostattajana ja jopa kansakuntien rakennusaineena urheilulla on toisinaan yhteys myös politiikkaan, jos ja kun hallitsijat niin haluavat. Urheilusta voidaan tehdä propaganda-ase hallisijan käyttöön, urheilijat voidaan valjastaa vetämään vallan vankkureita.
Niinpä diktaattorit veljeilevät mielellään mediajulkisuudessa urheilutähtien kanssa kalastellakseen kansan sympatioita. Myös vaaleilla valittuja vallankäyttäjiä nähdään usein urheilukatsomoiden eturiveillä ja jopa urheilujärjestöjen johtopaikoilla kansansuosiotaan kasvattamassa. Voidaan puhua politiikan kuuilmiöstä: pimeä kuu heijastaa maahan auringon valoa.
Jalkapallon suhteen ihmiskunta jakaantunee kolmeen osaan: lajia rakastetaan, vihataan tai ollaan välinpitämättömiä. Minusta huippuhyvä jalkapalloilu on niin hyvää balettitanssia, ettei tarvitse käydä enää oopperataloissa balettiesityksiä katsomassa.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.