Ukraina on yhä rajamaa Euroopassa
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 7/2010.
Ukrainan äskeisillä presidentinvaaleilla kiisteltyine tuloksineen on pitkä laahus tuon slaavien maan historiassa. Se kertoo, että Ukraina on ollut jo vuosisatoja rajamaata itäisen ja läntisen Euroopan välissä. Tässä suhteessa me suomalaiset voimme tuntea kohtalonyhteyttä ukrainalaisten kanssa.
Äskeisissä presidentinvaaleissakin Ukrainan kaksi puolta, itäisyys ja läntisyys, näkyivät selvästi. Niukan voiton saanut Viktor Janukovyts edusti vaaliehdokkaana Ukrainan itää. Toiseksi jäänyt Julija Tymosenko oli kuin Ukrainan lännen mannekiini. Nyt politiikan itätuuli puhalsi yli länsivirtauksen ja kuihtuneen oranssivallankumoksen vuodelta 2004.
Etnisiltä juuriltaan ukrainalaiset ovat slaaveja kuten venäläisetkin. Tämä tausta on vaikuttanut venäläisten ja ukrainalaisten keskinäissuhteissa siitä lähtien, kun ukrainalaisten esivanhemmat siirtyivät Karpaattien vuoriston yli mustan mullan tasangoille yli 1500 vuotta sitten.
Samoille tasangoille oli siirtynyt asumaan myös venäläisiä heimoveljiä. Alueelle perustettiin 800-luvulla Venäjän ruhtinaskunta keskuspaikkanaan Kiova. Se ulottui laajimmillaan Mustaltamereltä Laatokkaan ja kukoisti yli kaksi vuosisataa.
Vasta 1100-luvulla Venäjän hallinnon keskus siirrettiin Moskovaan ja Kiova jäi ukrainalaisten hallituskaupungiksi. Tältä ajalta on peräisin puhe isovenäläisistä ja vähävenäläisistä, edelliset perusvenäläisiä, jälkimmäiset ukrainalaisia.
Tässä valossa venäläisyys on näyttäytynyt Ukrainan presidentinvaaleissakin. Nyt voittanutta Viktor Janukovytsia voi pitää siinä määrin Venäjän myötäilijänä, että hän vaaliehdokkaana oli kuin uuden ajan vähävenäläinen. Samaa ei voi sanoa hävinneestä Julija Tymosenkosta, vuoden 2004 oranssivallankumouksen kuningattaresta.
Kuten suomalaiset myös ukrainalaiset tietävät pitkästä kokemuksesta, millaista on elää vieraan vallan alla. Ennen itsenäisyyttä suomalaisia alisti kaksi ulkovaltaa, ukrainalaisia neljä.
Ensin 1200-luvulla idästä tulleet mongolit valloittivat ukrainalaistenkin maan. Heidän jälkeensä Liettuan suuriruhtinas valtasi ukrainalaisten asuinalueet yhdistyneen Puolan-Liettuan suurvallan hallintaan. Ukrainalaisista tuli puolalaisten suurtilallisten maaorjia kolmen vuosisadan ajaksi.
Puolalaisten ruhtinaiden valtaa vastaan ukrainalaiset järjestäytyivät sittemmin kasakkajoukoiksi, menestyksellä. Aseellista vastarintaa varten ne pyysivät Venäjän tsaarilta tukea ja suojelusta. Käydyn sodan jälkeen vuonna 1667 ukrainalaisten Dnjepr-joen itäpuoliset alueet liitettiin Venäjän alaisuuteen, vähävenäläiset siis isovenäläisten hallintoalamaisiksi.
Ukrainalaisten kansallistunto sikisi ja vahvistui 1800-luvulla kansalliseksi liikkeeksi keskuksenaan Lvovin kaupunki Galitsiassa, joka aiemmin aluejaossa oli annettu Itävallalle. Kansallisuusaatetta työstettiin idenpänäkin. Ukrainalaisten ensimmäinen poliittinen puolue perustettiin Harkovassa vuonna 1900 tavoitteenaan ulkovalloista riippumaton Ukraina, rajoinaan Karpaatit ja Kaukasus.
Ukrainalaisten parlamentti, keskusrada, julistikin tammikuussa 1918 Ukrainan kansantasavallan syntyneeksi, siis itsenäiseksi valtioksi, maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen pyörteissä. Pian uusi valtio joutui vielä Saksan keisarikunnan joukkojen valtaamaksi.
Saksan hävittyä sodassa ja Venäjän vallankumoksen levittyä myös Ukrainaan bolshevikit pääsivät hallitusvaltaan myös siellä. Ukrainan neuvostotasavallasta tuli vuonna 1922 Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton perustajajäsen osaksi Neuvostoliittoa.
Vasta Neuvostoliiton hajottua Ukraina itsenäistyi aidosti joulukuussa 1991. Sen jälkeen siellä nähty ja koettu taistelu hallitusvallasta valtiollisissa vaaleissa ja niiden välilläkin osoittaa, että Ukraina on yhtä rajamaata Venäjän ja läntisen Euroopan välissä.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.