Israel tahraa mainettaan
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 23/2010.
Äskeinen välikohtaus itäisellä Välimerellä Israelin asevoimien ja Gazan palestiinalaisille avustustarvikkeita kuljettaneen laivasaattueen välillä on vaikeuttanut Lähi-idän perusselkkauksen rauhoittamista entisestään. Israelin väkivaltaisella toiminnalla humanitaarisia toimijoita vastaan on monenlaisia poliittisia ja diplomaattisia seurauksia ehkä pitkäksikin aikaa.
Kansainvälisen yhteisön laaja enemmistö on tuominnut selvin sanoin Israelin sotilaiden iskun laivasaattueeseen. Myös Suomen hallitusedustajat ovat tuominneet avustuslaivojen väkivaltaisen pysäyttämisen kansainvälisillä vesillä emmekä hyväksy suhteetonta voimankäyttöä siviilejä kohtaan missään oloissa.
YK:n turvallisuusneuvoston keskustelussa ja lausunnossa vaaditaan puolueetonta selvitystä toukokuun viimeisen päivän tapahtumista merellä ja muusta Israelin toiminnasta sen jälkeen. Odotettavissa on varmaan kaksi hyvin erilaista kertomusta sen mukaan, mitä toisaalla humanitaariset toimijat, toisaalla Israelin edustajat vastaavat selvittelijöille. Selkkaus jatkuu sanasotana.
Esimakua kertomusten erilaisuudesta saatiin viime vuonna, kun tammikuussa käytyä Gazan sotaa yritettiin selvittää. Sodan syistä, tapahtumista ja seurauksista saatiin kaksi aivan erilaista kertomusta, toinen Gazan palestiinalaisilta, toinen Israelin toimijoilta.
Vanha sanonta on, että selkkausten ja sotien ensimmäinen uhri on totuus. Tämä on nähty ja koettu monta kertaa myös ja varsinkin Lähi-idän perusselkkauksen eri vaiheissa.
Maailmanpolitiikassa on paljonkin merkitystä sillä, millaisen kuvan, vaikutelman valtio antaa itsestään ulospäin, muulle maailmalle. Muuttaako Israelin toiminta Gazan palestiinalaisia kohtaan sen maakuvaa maailmalla?
YK-suostumuksella vuonna 1948 perustetun Israelin valtiollinen imago oli varsin myönteinen ainakin 1980-luvun alkuun, jopa 1990-luvulle asti. Maakuva rakentuu ennen muuta siitä, mitä maassa tapahtuu ja miten sen hallitus hoitaa ulkosuhteita. Kaikessa tässä israelilaiset onnistuivat luomaan itsestään ja valtiostaan sympatiaa, jopa ihailua herättäneen vaikutelman itsenäisyytensä kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Tätä myönteistä uutteran ja kyvykkään kansakunnan kuvaa eivät himmentäneet edes Israelin asevoimien toimet vuosien 1967 ja 1973 sodissa arabivaltoja vastaan. Päinvastoin nuo sodat nähtiin laajasti Israelin urheana ja onnistuneena puolustautumisena alati uhkaavaa vihollista vastaan.
Suomestakin lähti neljä-viisi vuosikymmentä sitten joukoittain nuoria Israelin kibbutseille juutalaisille pyhitettyä maata rakentamaan. Muistaakseni Suomen vanhoissa kirkkorukouksissakin pyydettiin siunausta ja menestystä israelilaisille, valitulle kansalle.
Juutalaisvaltion synty, rakentaminen ja kehitys on nähty niin myönteisessä valossa, ettei sen synkkää varjoa, palestiinalaisten surullista kohtaloa ole paljoa huomioitu. Varsinkaan Israelia tukeneessa ja ihailevassa lännessä ei ole juuri kyselty, paljonko Israelin menestyksesta on rakennettu palestiinalaisten kustannuksella. Mitä kaikkea palestiinalaiset ovat menettäneet vuodesta 1948 lähtien?
Palestiinalaisten kurjuus tiivistyy Gazassa. Siellä asuvilta palestiinalaisilta on evätty enimmät ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet. Siellä elävät nyt maailman onnettomimmat ihmiset. Sieltä Israeliin ammutut raketit ovat vihan osoituksia mutta myös hätäraketteja ihmisoikeuksien puolesta.
Jos Israel jatkaa nähdyn ja koetun kaltaista toimintaansa Gazan palestiinalaisia kohtaan, se pilaa kokonaan suurella työllä ja taidolla rakennetun maakuvansa muun maailman silmissä. Tuo kuva on jo osittain korjauskelvottomaksi rikkoutunut.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.