Euroopan neuvosto yhdentäjänä 60 vuotta

Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 18/2009.

Euroopan yhdentämisessä tunnetuin toimija on Euroopan unioni, mutta se ei ole toimijoista vanhin. Euroopan neuvosto perustettiin samalle asialle jo keväällä 1949, kahdeksan vuotta ennen EU:n edeltäjää Euroopan talousyhteisöä.

Euroopan neuvosto (EN) luotiin kymmenen perustajavaltion päätöksellä Lontoossa 5.5.1949. Neuvoston idean isänä ja kummisetänä voidaan pitää Britannian pääministeriä Sir Winston Churchillia, joka radiopuheessaan jo sotavuonna 1943 mainitsi yhteiseurooppalaisen neuvoston perustamisen tarpeesta.

Nyt neuvoston päämajassa Ranskan Strasbourgissa onkin meneillään juhlakausi järjestön 60-vuotisen toiminnan kunniaksi. Juhlatapahtumiin osallistui äskettäin Suomen edustajana myös presidentti Tarja Halonen. Hän kävi pitämässä neuvoston parlamentaarisessa yleiskokouksessa Suomen linjapuheen, joka oli hyvä. Tällaisia puheita Euroopan arvojohtajilta odotetaan.

Linjapuheessaan Halonen korosti neuvoston kolmea perustehtävää moniarvoisen kansanvallan vaalijana, oikeusvaltion vahvistajana sekä ihmisoikeuksien kehittäjänä ja vahtina, meillä ja muualla. Näissä perustehtävissä EN erottuukin edukseen Euroopan unionista ja Ety-järjestöstä, maanosamme kahdesta muusta merkittävästä yhdentäjästä.

Puheellaan Halonen juhlisti samalla Suomen 20-vuotista jäsenyyttä Euroopan neuvostossa. Suomi liittyi järjestön jäseneksi 5.5.1989, viimeisenä Euroopan aidoista demokratioista. Muut pohjoismaat olivat liittyneet neuvostoon jo 40 vuotta aiemmin, Ruotsi, Norja ja Tanska jopa perustajajäseninä vuonna 1949.

Mikähän viivytti Suomen liittymistä vertaismaiden luonnolliseen yhteisöön noin kauan? Miksei EN-jäsenyyskysymys noussut meillä yleiseen keskusteluun? Miksi valtiojohto varoi sen esille ottamista lähes neljän vuosikymmenen ajan?

Syita voimme vain arvailla aikakaudelta 1949 - 88. Ei liene sattumaa, että noina vuosikymmeninä Neuvostoliitto ja sen johtama sosialistimaiden leiri olivat vahvimmillaan. Euroopan sosialistimaat eivät täyttäneet Euroopan neuvoston pääsyvaatimuksia. Ne eivät olleet aitoja demokratioita, eivät aitoja oikeusvaltioita ja niissä rikottiin paljon yleisesti hyväksyttyjä ihmisoikeuksia.
Neuvostoliitto ja muut sosialistimaat eivät tosin pyrkineetkään Euroopan neuvoston jäseniksi. Ne pitivät neuvostoa yhtenä rakenteena tuon ajan aatteellisessa vastakkainolossa ja kylmässä sodassa. Noissa oloissa Suomi pysyi monissa asioissa hiljaa idän ja lännen rajavyöhykkeellä. Niinpä myös mahdollisesta jäsenyydestämme Euroopan neuvostossa enemmän vaiettiin kuin puhuttiin.

Arvatenkin EN olisi hyväksynyt Suomen järjestön täysjäseneksi jo 1950-luvulta lähtien, jos Suomi olisi jäsenyyttä anonut. Valtiojohdossamme ei liene keskusteltu vakavasti jos ollenkaan mahdollisesta EN-jäsenyydestä Paasikiven, Kekkosen eikä edes Koiviston ensimmäisen kauden Suomessa.

Niin suuri oli suuren ja mahtavan itänaapurin pelkovaikutus ulkosuhteissamme ja niin voimakas oli valtiojohdon pyrkimys välttää ristiriitoja sen kanssa. Mitä me suomalaiset sitten menetimme tuolloin jättäytymällä pois Euroopan neuvostosta ja läntisten demokratioiden yhteistyöstä?

Jäimme vaille sitä tietotaitoa ja toimintaa, millä neuvoston jäsenvaltioita kehitettiin entistä paremmiksi demokratioiksi, oikeusvaltioiksi ja ihmisoikeuksien vaalijoiksi. EN on ahkeroinut pitkään erityisesti oikeusalan normien ja säädösten kehittäjänä ja niiden toimeenpanon valvojana. EN-maiden kansalaisten suojaksi neuvostossa on tehty erityinen ihmisoikeussopimus ja perustettu ainoalaatuinen ihmisoikeustuomioistuin. Niidenkin suojaan suomalaiset pääsivät vasta 1989.

Suomen idänsuhteiden hoitamisessa aikoinaan varovaisuus oli valtioviisautta. EN-jäsenyysasiassa taisimme olla liian varovaisia, haitallisin seurauksin itsellemme.

Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.