Arabimaailman yhdentäminen vaikeaa
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 33/2009.
Arabimaiden johtajien huippukokouksissa kuninkaat, emiirit, sulttaanit ja presidentit ovat toistuvasti asettaneet tavoitteeksi arabimaailman yhtenäisyyden ja yhdentämisen. Näin he ovat tehneet jo puolen vuosisadan ajan, mutta laihoin tuloksin.
Miksihän arabimaailman yhdentämisessä ei ole päästy julistuksia pidemmälle? Mikä estää siellä taloudellista ja poliittista yhdentymistä?
Nämä kysymykset kiinnostavat myös vertailun valossa. Yhdentämispuheissaan arabijohtajat viittaavat toisinaan EU-integraatioon sopivana mallina. Miten laajan ja monikansallisen alueen yhdentäminen onnistuu eurooppalaisille muttei arabeille?
Arabimaailma on kuin laaja ja monenkirjava tilkkutäkki. Alueiltaan se ulottuu kahteen maanosaan Atlantilta Keski-Aasian porteille ja Levantista Saharan eteläpuolelle. Alueella on 21 valtiota ja miehitetty Palestiina. Kansoja on enemmänkin, kun kaikki etniset vähemmistöt otetaan lukuun, samoin kieliä ja alakulttuureja. Valtauskonnon islamin sisällä ja ohella on huomattavia kristittyjen vähemmistöjä.
Euroopan yhdentämisessä on tarvittu kolmea perusasiaa. Ensiksikin yhdentyvillä mailla ja kansoilla on ollut samanlainen arvopohja: vaalidemokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien vaaliminen. Toiseksi niillä on ollut sisämarkkinoiden luomiseen sopiva talousrakenne. Kolmanneksi niillä on ollut halu ja kyky toteuttaa yhteisesti sovitut integraatiotoimet.
Arabimaailmassa arvopohja on kovin erilainen. Kaukaa katsoen se näyttää meidän arvopohjamme vastakohdalta. Aitoa vaalidemokratiaa arabimaailmassa on hyvin vähän, jos ollenkaan. Oikeusvaltio ei siellä käytännössä toteudu, kun oikeudenkäyttö on usein hallitsijoille alisteista. Hallitukset ovat heikkoja toteuttamaan yhteisesti sovittua edes vaatimattomissa asioissa.
Monille arabijohtajille yhteisenä arvona näyttää olevan vallassa pysyminen, ei vaaleilla valittuina vaan muin keinoin, ääritapauksissa asevoimien tuella. Noin puolet arabivaltioista on monarkioita, puolet erilaisia tasavaltoja vailla aitoa vaalidemokratiaa. Yksin- tai harvainvallan vaaliminen kyllä yhdentää valtarakenteita, muttei edistä EU-mallista integraatiota.
Arabimaailman osia on yritetty yhdentää valtioliitoiksi tai jopa liittovaltioiksi hallitusten päätöksillä muutamia kertoja. Egypti ja Syyria muodostivat vuonna 1958 Yhdistynen arabitasavallan, joka hajosi jo neljän vuoden kuluttua. Egyptin, Irakin, Jordanian ja Pohjois-Jemenin ACC-valtioliitto 1989 kesti vain vuoden. Pohjois-Afrikassa läntisten arabimaiden Maghreb-unionissa yhdentyminen on yhä enemmän tavoitteena kuin käytäntönä. Gulfin alueella on yhdennetty jonkin verran kuuden arabimaan talouksia GCC-yhteisössä.
Talouksiltaankin arabimaat ovat hyvin erilaisia. Toiset ovat rikkaita, varsinkin Gulfin alueen öljyntuottajat, toiset taas köyhiä, vailla merkittäviä luonnonvaroja ja muita talouskasvun vaatimia voimavaroja. Arabiemiraattien kansalaisella on keskimäärin jopa yli 40 kertaa paremmat vuositulot kuin vastaavasti mauritanialaisella.
Niinpä myös taloudellinen integraatio on arabimaailmassa yhä alkutekijöissään. Arabimailla ei ole keskenään tavaroiden, pääomien eikä työvoiman vapaata liikkuvuutta, siis sisämarkkinoita, eikä yhtenäisiä ulkotullejakaan. EU-mallinen yhdentyminen on niille yhä vain kuin kangastus hiekkaerämaassa.
Eniten ovat hajallaan arabimaiden ulkosuhteet. Arabivaltioiden yhteisjärjestön Arabiliiton peruskirjan tavoitteet yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta eivät ole toteutuneet. Arabivaltiot ovat ulkosuhteissaan niin eriseuraisia, että useat ulkovallat pystyvät vaikuttamaan paljonkin arabimaailman asioihin, yhdentymistä estävästi.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.