Voiko Annapolisista tulla mitään hyvää?

Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 48/2007.

Virkakauttaan lopetteleville Yhdysvaltain presidenteille näyttää tulevan tavaksi yrittää vielä kerran rauhoittaa Lähi-idän perusselkkausta. Sehän on Israelin ja palestiinalaisten välinen ongelmisto. Sitä umpisolmua yrittää aukoa nyt presidentti George W. Bush kahden edeltäjänsä, isänsä George Bushin ja Bill Clintonin tapaan.

Nuoren Jeesuksen aikaan Palestiinassa kyseltiin, voiko Nasaretista tulla mitään hyvää. Nyt voidaan kysyä samaan tapaan, voiko Annapolisista tulla mitään hyvää. Siellä pidettiin äskettäin se kansainvälinen konferenssi, jossa Bushin hallinto yritti keksiä jotakin uutta Lähi-idän solmuston avaamiseksi.

Nasaretista tuli kuin tulikin aikoinaan maailmalle Vapahtaja. Annapolisista tuskin tulee aikamme Gordionin solmun avaajaa.

Annapolisin konferenssi oli kyllä suuri ja mediaseksikäs tapahtuma. Yli 40 valtion hallitusedustajia ja muitakin toimijoita osallistui. Pohjoismaista olivat mukana Ruotsi ja Norja. Suomea ei Yhdysvaltain johto Annapolisiin kutsunut.

Annapolisin näkyvin anti oli tunnelman nostatus. Viimeisten seitsemän vuoden ajan tunnelmat Lähi-idän rauhan suhteen ovat olleet alamaissa sen jälkeen, kun presidentti Clintonin isännöimät rauhanneuvottelut Camp Davisissa epäonnistuivat.

Camp Davisissa päästiin lähemmäs sovintoa kuin koskaan sitä ennen. Vasta neuvottelujen loppusuoralla estejuoksijat, pääministeri Ehud Barak ja presidentti Jasser Arafat, kompastelivat niin pahasti, etteivät päässeet maaliin. Ylittämättömiksi esteiksi jäivät tuolloin palestiinalaisvaltion rajat, palestiinalaispakolaisten paluumuutto-oikeus ja Jerusalemin asema.

Nämä ovat yhä vaikeimmat esteet, jotka olisi raivattava nyt tulevissa neuvotteluissa. Olisi melkoinen ihme, jos siinä onnistuttaisiin. Israelilaisten ja palestiinalaisten nykyisistä johtajista Ehud Olmertista tai Mahmoud Abbasista ei taida olla ihmeidentekijäksi - vaikka sellaisia on joskus syntynyt ja esiintynyt Lähi-idässä.

Kansojen välisen rauhan tekijällä tulee olla vahva johtaja-asema ja luja kansan kannatus tukenaan. Näitä ei ole Olmertilla eikä Abbasilla. Abbas on Olmertiakin heikommassa asemassa. Abbasin hallinnon Fatah-valta kattaa vähemmän kuin puolet Palestiinan maa-alasta ja kansasta. Runsasta toista puolta hallitsee Hamas taipumattominen johtajineen ja sotureineen.

Samoin Israelissa on riittävästi taipumattomien ääriliikkeiden ja uskonnollisten puolueiden aktivisteja estämään niitä myönnytyksiä, mitä rauhanteossa välttämättä tarvittaisiin. He eivät ikinä hyväksyisi esimerkiksi palestiinalaispakolaisille rajoittamatonta paluumuutto-oikeutta vanhaan Palestiinaan, eivätkä pyhän kaupungin Jerusalemin jakamista.

Oikean valtion perustamisessa palestiinalaisille on muitakin esteitä. Miten mikään valtio olisi alueiltaan ja taloudeltaan elinkelpoinen, jos se koostuisi Länsirannalla pienistä osasista ja etäällä olevasta Gazan alueesta, Israel niiden välissä? Entä kuvitellun Palestiinan valtiojohdon oikeus ja mahdollisuus omaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Israel tuskin koskaan hyväksyisi kyljilleen sellaista Palestiinaa, jota vihamieliset arabimaat saattaisivat aseistaa. Tästäkin syystä Palestiinan valtio jäänee tavoitteeksi, johon ei ehkä koskaan päästä. Se pysyy kuitenkin monille sellaisena unelmana ja haaveena, mikä pitää Lähi-idän rauhattomana silmänkantamattomiin.