Ministeri Paula Lehtomäki: Kauppapolitiikan ja taloudellisten ulkosuhteiden merkitys Suomen ulkopolitiikassa
Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paula Lehtomäki puhui Paasikiviseurassa keskiviikkona 15. syyskuuta.
Kauppapolitiikka on Suomen sodanjälkeisessä historiassa pohjustanut ja ohjannut taloudellista kehitystämme. Onnistuneet taloudelliset ulkosuhteet ovat mahdollistaneet nykyisen hyvinvointitasomme. Taloudellisia ulkosuhteita koskevat perusratkaisut kuten FinEFTA-sopimus, EEC-vapaakauppasopimus, ETA:n ja pian kymmenen vuotta kestänyt EU-jäsenyys ovat olleet taloudellisten etujemme turvaamisen rinnalla myös ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjavalintoja.
Kansainvälisten sopimusjärjestelyiden kautta Suomi ankkuroitiin selkeästi osaksi läntistä Eurooppaa, aikana, jolloin poliittinen liikkumavapaus oli huomattavan rajattua. Kauppasopimukset tarjosivat Suomelle kanavan osoittaa, että kuulumme poliittisesti länteen ja näihin liittyviä aloitteita arvioitiinkin ensisijaisesti poliittisesta, ja vasta toissijaisesti taloudellisesta näkökulmasta.
Näin on ollut myös meillä Ulkoministeriössä, jossa kauppapolitiikan merkitystä ulkopolitiikan kokonaisuudessa heijastelee esimerkiksi se, että päätöksenteko kauppapolitiikasta on pitkään ollut tiukassa poliittisessa ohjauksessa, vaikka päätöksiä on perusteltukin talouden argumentein. Nimenomaan tähän asetelmaan tuli muutos vasta EU-jäsenyyden myötä.
**
Mutta mikä on kauppapolitiikan ja taloudellisten ulkosuhteiden merkitys Suomen ulkopolitiikassa vuonna 2004? Voidaanko esimerkiksi ajatella, että talouden globalisoitumisen myötä valtioiden oman kauppapolitiikan rooli on jäämässä vähäisemmäksi? Tai että kilpailukykymme rakentuu yksinomaan kotimaisten tekijöiden varaan, joihin ei kauppapolitiikan keinoin voida vaikuttaa?
Viimeisten kymmenen, viidentoista vuoden aikana kauppapoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut erittäin nopeasti. Globalisaatio on vaikuttanut siten, että taloudellinen toiminta on yhä harvemmin pelkästään kansallista, esimerkiksi jonkin tietyn valtion alueelle suuntautuvan viennin ja tuonnin näkökulmasta.
Suomi on tähän asti hyötynyt globalisaatiosta. Valtaosa suurimpien yritystemme liikevaihdosta syntyy ulkomailla ja myös merkittävä osa niiden työntekijöistä on Suomen ulkopuolella. Suomalaisten pörssiyhtiöiden omistuspohja on niinikään hyvin kansainvälinen.
Suurten kehittyvien maiden kuten Kiinan, Intian ja Brasilian nopea taloudellisen painoarvon kasvu ja integroituminen maailmantalouteen on viime vuosina muuttanut selvästi kansainvälistä kilpailuasetelmaa. Kehittyvät markkinat tarjoavat kansainvälisesti toimiville yrityksille ja Suomen kaltaisille avoimille talouksille suuria mahdollisuuksia, mutta kasvava kilpailu edellyttää sopeutumista uuteen tilanteeseen. "Kiina-ilmiö" on kuluneen vuoden aikana ollut politiikkakeskustelun keskiössä paitsi meillä, myös monissa muissa EU-maissa.
Tuotannon kansainvälistymistä on tukenut pääomaliikkeiden liberalisointi, joka oli nopeaa etenkin 90-luvulla. Kansainvälisen talouden sääntely on myös muuttunut merkittävästi. Tavarakaupassa merkittävää on ollut tullien ja muiden perinteisten kaupan esteiden edelleen jatkunut väheneminen. Rajaesteiden menettäessä suhteellista merkitystään ovat kauppaa rajoittaviksi tekijöiksi nousseet enenevässä määrin erilaiset markkinoiden sisäiseen sääntelyyn liittyvät eroavaisuudet.
Suomessa taloudellisten ulkosuhteidemme kannalta perustavanlaatuisin muutos on ollut EU-jäsenyys. Keskeisin ja perinteisin osa EU-maiden kauppapolitiikkaahan kuuluu ns. yhteisötoimivallan piiriin ja kauppaneuvottelut esimerkiksi WTO:ssa käy komissio - eivät jäsenmaat. Uuden perustuslaillisen sopimuksen myötä EU:n kauppapoliittinen toimivalta edelleen laajenee. Tämä tarkoittaa, että itsenäisten ulkoisten taloussuhteiden sijasta nimenomaan vaikuttaminen EU:n sisällä on noussut kauppapolitiikkamme keskeiseksi, vaikkakaan ei ainoaksi keinoksi.
Arvoisat Paasikiviseuran jäsenet,
Suomen taloudellisten ulkosuhteiden tavoitteena on edelleen suomalaisten hyvinvoinnin, ulkomaankaupan ja yritysten kansainvälistymisen edellytysten turvaaminen. Muuttuvassa maailmassa pyrimme toimillamme myös vaikuttamaan kansainvälisen kehityksen suuntaan.
Pyrimme avoimeen globaalitalouteen, jossa kansainvälisillä säännöillä luodaan ennustettavat ja mahdollisimman tasapuoliset kilpailuolosuhteet. Tämä tarkoittaa sitä, että siirryttäessä tavoitteiden määrittelyssä yksityiskohtaisemmalle tasolle on helppo huomata, miten monimutkaisia ja vaikeastikin hahmotettavia haasteita uusi tilanne asettaa kauppapolitiikan suunnittelijoille.
Politiikkavalintoja tehtäessä on pystyttävä ottamaan huomioon globaalitalouden nopeat muutokset. Ajatus siitä että valtioilla olisi kansainvälisessä taloudessa jokin luonnollinen ja pysyvä suhteellinen etu, on pitkälti historiaa. Kauppapolitiikan toimilla ei useinkaan voida enää keskittyä suojaamaan tai säilyttämään tiettyä tilaa. Tämä edellyttää poliittiselta päätöksenteolta avointa, muutoksille herkkää asennetta ja kykyä tarkastella globaalitalouden toimintaa kokonaisuutena.
Perinteisten, valtioiden rajoilla vaikuttavien kaupan esteiden väheneminen ja vastaavasti markkinoiden sisäiseen sääntelyyn liittyvien kauppaongelmien kasvu on luonut tilanteen, jossa kauppapolitiikka liittyy erottamattomasti muihin, aiemmin lähinnä sisäpolitiikan piiriin kuuluneisiin kysymyksiin.
Suurin osa taloudellisten ulkosuhteiden sääntelyn arjesta tapahtuu Maailman kauppajärjestön piirissä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana WTO:n keskusteluihin on tuotu lukuisia ”kaupan ulkopuolisia” aiheita, aina työelämän normeista kilpailupolitiikkaan asti. Kauppapolitiikan agendan tullessa entistä monimuotoisemmaksi ovat esimerkiksi WTO-neuvottelut takkuilleet ja hidastuneet viime vuosina melkoisesti.
Kansainvälisen talouden kehitys ja tuotantosyklien nopeutuminen globaaleilla markkinoilla edellyttäisivät pikemminkin aikaisempaa nopeampaa reagointia. Tämä hankalasti ratkaistava yhtälö luo paineita sille, että kansainvälisen kaupan ohjauksesta kehittyy jatkossa nykyistäkin monitasoisempi WTO:n, alueellisten sopimusten sekä erilaisten sääntely-yhteistyöhön liittyvien järjestelyjen kokonaisuus.
WTO:n demokraattisuutta ja edustuksellisuutta on kritisoitu. Tosiasia on kuitenkin se, että järjestön 147 päättävä keskeisimmistä ja tärkeimmistä asioista yksimielisesti. Pienimmälläkin saarivaltiolla on tällöin yhtä suuri valta kuin 25 jäsenmaan EU:lla. Järjestössä päätöksentekijät ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kansanvaltaisesti valittujen hallitusten edustajia. Mikä muu järjestelmä olisi yhtä demokraattinen ja jossain määrin toimiva?
Maailman kauppajärjestö on ainoa sitova, sääntöihin perustuva ja riitojenratkaisun sisältävä globaali regiimi, joka tarjoaa monessa suhteessa mielenkiintoisen ja suhteellisen hyvin toimivan mallin (joskaan ei välttämättä sellaisenaan sovellettavan) muidenkin globaalikysymysten - kuten ympäristön, työelämän normien tai jopa kehitysrahoituksen tai työelämän - hallinnoimiseksi.
Ei-valtiollisten toimijoiden mahdollisuuksiin vaikuttaa WTO:n toimintaan on suhtauduttu ja tulee jatkossakin suhtautua avoimesti. On hyvä, että järjestelmä ja sen päätöksenteko kiinnostaa muitakin kuin kauppapoliittista virkamieskuntaa. Mahdolliset muutokset eivät kuitenkaan saa tapahtua järjestelmän tehokkuuden, luotettavuuden tai uskottavuuden kustannuksella.
Dohan kierroksen alkuun saattaminen ja sen eteenpäin potkiminen on osoittanut, että WTO:n neuvottelumekanismia on tarkistettava. Jäsenten tasa-arvoiseen asemaan ei tule kajota, mutta on löydettävä keinot, joilla samanmieliset ja yhteneväisiä intressejä edustavat ryhmittymät löytävät toisensa ja pystyvät esiintymään yhdellä äänellä. Jos tähän päästään, ei muodollisen päätöksenteon yksimielisyyteen ole syytä kajota.
Tehokkuus on ollut laajentumisen seurauksena voimakkaasti esillä myös EU:n sisäisen päätöksenteon osalta. Vastakkain on ollut yhtäältä jäsenmaiden tarve pitää kiinni yksimielisyysvaatimuksesta tärkeiksi kokemissaan kysymyksissä ja toisaalta unionin esiintyminen ulospäin uskottavasti, johdonmukaisesti ja tehokkaasti.
Suomi on voimakkaasti ajanut yhteisöllisyyttä ja päätöksenteon tehostamista kannattavaa linjaa. Hyvinvointipalvelut ovat tässä ollut yksittäinen mutta sitäkin enemmän huomiota saanut poikkeus. EU:n pienenä jäsenmaana joudumme jatkossa kiinnittämään erityistä huomiota siihen, millä tavoin politiikkaamme tehokkuus ja vaikuttavuus taataan jo nyt 25-jäsentä kattavassa ja jatkossa suuremmassa unionissa. Vaikka unionin toimivalta ei katakaan kaikkea ulkoista talous- ja kauppapolitiikkaa, määritellään keskeinen osa esimerkiksi WTO-politiikasta ja alueellisen kauppayhteistyön sisällöstä EU:n neuvoston sisäisten neuvotteluprosessien kautta.
Toki meillä on edelleen tarve ylläpitää ja kehittää kahdenvälisiä taloudellisia ulkosuhteitamme keskeisiin kauppakumppaneihin, sitä ei edes EU-jäsenyys ole muuttanut. Emme voi unionin jäsenenäkään tyytyä heittämään jalkoja pöydälle ja jättää kauppasuhteidemme hoitamista muille. Kahdenväliset kauppasuhteet ja niiden hoitaminen ovat edelleen omalla vastuullamme.
Hyvät kuulijat,
Kauppapolitiikka voi toimia tehokkaana kilpailukyvyn edistämisen ja globaalihallinnan välineenä ainoastaan, jos se ymmärretään selkeästi osaksi Suomen muuta ulkopolitiikkaa.
Suomalaisyritysten menestys ja sitä kautta suomalaisten hyvinvointi rakentuu kilpailukykyisen, innovaatioihin kannustavan kansallisen toimintaympäristön varaan. Mutta tämä ajattelutapa on yksin liian kapea. Kilpailukykyymme ja hyvinvointiimme vaikuttavat mitä suurimmassa määrin myös seikat maamme ja Euroopan rajojen ulkopuolella. Näihin olosuhteisiin meidän tulee voida ja pyrkiä aktiivisesti vaikuttamaan. Tämä vaikuttaminen on osa ulkosuhteidemme kokonaisuutta.
Pohdittaessa kauppapolitiikan roolia tulevaisuudessa nousee globaalihallinnan näkökulma entistä keskeisemmäksi. Tässä mielessä on myös tärkeää huomata, että kauppapolitiikka voi toimia merkittävänä muita politiikka-alueita täydentävänä ja vahvistavana aseena. Yhteistä esimerkiksi kauppa- ja kehityspoliittisille toimillehan on, että ne joko nimenomaisesti tähtäävät taloudelliseen kasvuun ja sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen, tai ainakin mahdollistavat näiden tavoittelun.
Ulkopolitiikassamme meidän tulee pyrkiä edesauttamaan sitä, että kauppapoliittiset instrumentit omaksuttaisiin kehitysmaissa keskeiseksi osaksi kansallisia, köyhyyden vähentämiseen tähtääviä strategioita. Taloudellisen toimintaympäristön luominen houkuttelevaksi ja toimivaksi on nimenomaan osa kehitysmaiden omaa politiikkaa. Ulkomaankauppa ei sellaisenaan riitä nostamaan köyhimpiä kehitysmaita jaloilleen, mutta se on merkittävä kehitystä mahdollistava tekijä. Kauppapoliittisissa ratkaisuissa onkin pyrittävä entistä herkemmin huomioimaan myös kehitysmaiden edut, sillä se on osa globalisaation hallintaa.
Arvoisat kuulijat,
Kauppapolitiikka ei ole menettämässä merkitystään - päinvastoin. Jotta pystymme täysillä hyötymään kansainvälistymisen tarjoamista mahdollisuuksista, meidän on muodostettava mahdollisimman laaja-alainen, muuhun ulkopolitiikkaan ja Suomen globalisaatiostrategioihin nivoutuva näkemys niistä kysymyksistä, joihin kansainvälisessä taloudessa haluamme vaikuttaa. Kapeasta markkinoiden "avaamisen" tai "sulkemisen" näkökulmasta voidaan enää tulkita suhteellisen pientä osaa kansainvälisen talouden toiminnasta.
Globalisaation hallinnassa on kyse ennen kaikkea taloudesta. Globaalitalouden hallinta on jo nyt hyvin monitasoista ja monimutkaista, ja tulevaisuudessa tämä suuntaus vahvistuu edelleen. Taloutta eivät sääntele ainoastaan hallitukset ja kansainväliset järjestöt, vaan myös lukuisat julkiset ja yksityiset toimijat. Kansallisen toimintaympäristön sopeuttamisen ohella on tärkeää, että Suomi pysyy tämän prosessin vauhdissa ja ottaa aktiivisesti kantaa siihen, millä tavoin kansainvälisen talouden instituutioita ja käytäntöjä jatkossa kehitetään.
Kiitän huomiostanne ja vastaan mielelläni kysymyksiin tästä aiheesta.