Afrikka kiirehtii integraatiota – mutta vaikein on vasta edessä
Afrikan maat haluavat saada taloutensa nopeammin yhteen, sillä kaupan esteet ja byrokratia hidastavat kehitystä. Tekemistä silti riittää, ennen kuin Afrikan raha- ja talousunioni on totta.
Afrikan yhtenäisyysjärjestön OAU:n perustamisvuodesta 1963 alkaen on Afrikan poliittisella agendalla ollut integraatio. Yhdentymistä on tapahtunut, mutta se on ollut epätasaista ja asia on jäänyt usein kriisien ja konfliktien varjoon.
Vuonna 2000 perustetun Afrikan unionin (AU) kumppanit kuten YK:n Afrikan talouskomissio UNECA, Euroopan unioni, Saksan kehitysyhteistyövirasto GTZ ja Iso-Britannian kehitysyhteistyöstä vastaava DFID tukevat integraatiota, mutta valtaosa avusta on jouduttu käyttämään kalliisiin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin.
Vuonna 1980 hyväksytty Lagosin toimintasuunnitelma asetti ensi kerran integraation ensisijaiseksi tavoitteeksi. Vuoden 1991 Abujan sopimuksessa päätettiin perustaa Afrikan talousyhteisö (AEC). Afrikan Unionin perustamiskirjaan tavoitteeksi on merkitty integraatio alueellisten talousyhteisöjen toimintaa harmonisoimalla ja yhdistämällä. Integraatio on EU:n ja AU:n välisen kumppanuuden keskeinen osa, ja UNECA-AU kumppanuuden tärkein tavoite.
Enemmän ja vähemmän menestyneitä alueellisia yhteisöjä
Abujan sopimuksessa yhdistyivät kova kunnianhimo ja kauas ulottuva aikataulu. Sopimuksen mukaan integroituminen tapahtuu 40-vuoden aikana kuudessa vaiheessa, joiden jälkeen häämöttää talous- ja rahaunionin perustaminen vuosina 2028–2034. Tärkeimpiä välivaiheita ovat alueellisten yhteisöjen vahvistaminen ja alueellisten vapaakauppa-alueiden perustaminen. Niitä sitten yhdistellään isommiksi kokonaisuuksiksi.
OAU:n aikana 1970-luvulla Afrikka jaettiin viiteen alueeseen – Pohjois-, Itä-, Etelä-, Länsi- ja Keski-Afrikka – tarkoituksena tiivistää alueellista yhteistyötä. Viiden alueen jaolla on edelleen merkitystä AU-yhteistyön jäsentämisessä, ja komissaarin paikkojen tasaus tapahtuu sen pohjalta.
Integraation perustaksi ovat kuitenkin muodostuneet eri aikoina perustetut ja eri tahdissa edistyneet alueelliset talousyhteisöt, joita on nyt kahdeksan.
Kun kriteereitä tulkitaan tarpeeksi avarasti, kaikki kahdeksan yhteisöä ovat vaiheissa 2–3, eli vapaakauppa-alueita ja tulliliittoja on muodostumassa. Koko Afrikan laajuisia tullijärjestelyjä ja yhteismarkkinoita rakentavat vaiheet 4–6 ovat toistaiseksi olemassa vain paperilla.
Toinen luokittelu AU:n mukaan on: a) hyvin edistyneet yhteisöt, eli eteläisen ja Itä-Afrikan talousyhteisö COMESA, Afrikan talousyhteisö EAC, Eteläisen Afrikan kehitysyhteisö SADC ja Länsi-Afrikan talousyhteisö ECOWAS sekä b) vähemmän edistyneet yhteisöt, eli Magrebin arabiunioni UMA, Keski-Afrikan maiden talousyhteisö ECCAS, Sahelin-Saharan maiden yhteisö CEN-SAD ja Itä-Afrikan maat kokoava kehitysjärjestö IGAD. Afrikan talousyhteisön EAC:n arvioidaan edistyneen parhaiten.
Afrikan ministereiden integraatio ja kauppa -kokouksissa sekä AU:n Kampalan heinäkuun huippukokouksessa tätä aikataulua on suositeltu nopeutettavaksi 3–4 vuodella siten, että viimeisin 6. vaihe, eli raha- ja talousunioni, valmistuu vuoteen 2030 mennessä ja vaiheita 4–6 aikaistetaan vastaavasti 3–4 vuodella.
Kaikki riippuu lopulta jäsenmaiden omasta tahdosta, koska mikään mahti ei ole kyennyt aikatauluja takaamaan. Muutaman vuoden nopeutus ei vaikuta dramaattiselta, mutta se voi vähentää miljoonien nälkää.
Kaupan esteet tulevat kalliiksi
AU:ssa on tunnustettu, että nopein omavarainen tie kasvuun on integraatio ja kaupan esteiden poistaminen. Nykyisin Afrikan osuus globaalissa kaupassa on vain 3 prosenttia. Se on vain puolet Latinalaisen Amerikan kehitysmaiden osuudesta ja vain kymmenesosa Aasian kehitysmaiden osuudesta. Ja kaikesta Afrikan kaupasta vain kymmenesosa on Afrikan maiden keskinäistä kauppaa.
Esteet ja byrokratia tulevat kalliiksi. Kymmenien tuhansien konttien hidas kierto satamissa ja rekka-autojen jonotus rajoilla aiheuttaa lisäkustannuksia, jotka voivat olla jopa 500 dollaria/kuorma/päivä – maanosassa, jossa on vähiten ostovoimaa. Maatalous- ja teollisuuskaupan yleinen tullitaso on 8–9 prosenttia. Teollisuustuotteiden osalta Vietnam on ohittanut Afrikan USA:n kauppakumppanina.
Tekemistä riittää. Keskeinen hidastaja on Afrikan maiden päällekkäiset jäsenyydet useammassa alueellisessa talousyhteisössä. Vain kuusi maata on vain yhden yhteisön jäsenenä. 26 maata kuuluu samanaikaisesti kahteen ja 20 maata on kolmeen yhteisöön. Päällekkäisyyden ennätys on neljä jäsenyyttä, neljä alueellista tullitariffia ja niitä koskevien alkuperäsääntöjen tinkimätön valvonta, mikä pitää tullin vetreänä. Asiasta on puhuttu kauan, mutta edistymistä ei ole tapahtunut.
Osaamista ja malttia tarvitaan
Integraation vauhdittajaksi kehitettiin vuonna 2009 Minimum Integration Plan, MIP, joka AU:n mukaan ei ole ylhäältä saneltu vaan yhteisöjä kuulemalla ja heidän omien prioriteettiensa mukaisesti yhdessä sovittu toimintaohjelma. Jokaisella yhteisöllä tulisi olla vuosille 2009–2012 neljä prioriteettihanketta, joihin kuuluvat esimerkiksi vapaa liikkuvuus, infrastruktuuri ja energia, teollisuus, investoinnit ja tulli.
Edistymistäkin tapahtuu, osa paperilla ja osa todellisessa elämässä. Yhteisöjen sisäisistä turistiviisumeista luovutaan, passit yhdenmukaistetaan ja yleispätevä turistiviisumi kelpaa yhteisön ulkopuolelta tulevien osalta.
Myös Suomen Afrikan talouskomission ja Afrikan unionin kautta antama tietoyhteiskunta-apu madaltaa raja-aitoja.
AU:n suunnitelmien mukaan Afrikan suurten talouksien kuten Etelä-Afrikan, Nigerian, Egyptin ja Kenian tulisi näyttää enemmän esimerkkiä ja johtajuutta. Toinen idea on nopean raiteen malli, jossa pidemmälle ehtineet yhteisöt kuten EAC, COMESA ja SADC tiivistävät ja harmonisoivat yhteistyötä vapaakauppa-alueen muodostamiseksi.
Integraatio edistäisi talouksien muutosta, mikä on globaalin kilpailukyvyn ehto. Tarvitaan malttia tinkiä suvereniteetista ja luopua tullituloista yhteisen kasvun hyväksi.
Resurssipula kuitenkin vaivaa. Uudistukset ja aikataulut edellyttävät kapasiteettia ja osaamista, mitä yhteisöillä ei läheskään aina ole.
Integraatio mielletään talouden sujuvuutena, mutta Afrikassakin siihen kuuluu poliittinen osa. MIP-ohjelmaan kuuluu myös rauha- ja turvallisuus, konfliktien ehkäisy, vaalivalvonta ja demokratian vahvistaminen. MIP:n rahoituksesta on olemassa vain karkea hahmotelma ja kansainväliseltä yhteisöltä odotetaan paljon.
Vuosituhattavoitteisiin talouskasvun avulla
Asioiden kiiruhtamiseksi Afrikan unioni, YK:n Afrikan talouskomissio ja Afrikan kehityspankki sopivat vuonna 2006 yhteistyön tiivistämisestä ja strategisesta kumppanuudesta. Tavoitteena on edistää Afrikan vuosituhattavoitteiden saavuttamista, ja keinona on erityisesti talouskasvua nopeuttava integraatioapu.
Kumppanuutta seurataan osapuolten ja lahjoittajamaiden korkean tason vuoropuhelussa, jossa Suomen on syytä olla vaikuttamassa ja tukemassa.
YK:n Afrikan talouskomissio ECA on jalostanut Afrikka-apunsa Business Plan 2010–2012 -ohjelmaksi (300 miljoonaa dollaria, josta YK:n osuus on 190 miljoonaa ja avunantajien 110 miljoonaa), joka on tärkeä ja tunnettu AU:n instituutioiden vahvistamisen väline – lukuun ottamatta rauhaa ja turvallisuutta, mikä ei hoidu talouskomission kautta.
Pelkästään Somalian rauhanturva maksaa enemmän kuin Business Plan yhteensä.