Martti Ahtisaari 1937–2023
Entinen tasavallan presidentti, Nobelin rauhanpalkinnon saaja, suurlähettiläänä sekä ulkoministeriön valtiosihteerinä toiminut Martti Ahtisaari kuoli 16. lokakuuta 2023 Helsingissä 86-vuotiaana. Hän oli syntynyt 23. kesäkuuta 1937 Viipurissa.
Maailmalle
Kuopiossa ja Oulussa koulunsa käyneen ja 1959 kansakoulunopettajaksi valmistuneen Ahtisaaren ajatus suuntautui jo nuorena kansainvälisiin tehtäviin. Syksyllä 1960 Ahtisaari sai johtajan paikan ruotsalaisin kehitysyhteistyövaroin Pakistanissa toimivassa oppilaskodissa. Oulun vaihtuminen Karachiin oli suuri elämänmuutos 23-vuotiaalle nuorukaiselle. Kolme vuotta Pakistanissa oli Martti Ahtisaaren ensikosketus kehitysyhteistyön maailmaan.
Syksyllä 1963 Ahtisaari palasi Suomeen ja aloitti opiskelun Helsingin kauppakorkeakoulussa. Opiskelujen sivussa hänet valittiin ylioppilaskunnan ulkoasiainvaliokuntaan sekä Helsinki International Student Clubin ja kehitysmaakysymyksiin keskittyneen Ylioppilaiden Kansainvälinen Apu ry:n hallitukseen ja toiminnanjohtajaksi. Kiinnostuksen kohteet olivat selkeät.
Ulkoministeriön kehitysaputoimistossa
Opiskelu ja ylioppilasriennot saivat kuitenkin jäädä. Martti Ahtisaari pestattiin 1.4.1965 kuukautta aikaisemmin perustettuun ulkoministeriön kehitysaputoimistoon.
Toiminta oli aluksi pienimuotoista. Kolmen hengen toimistossa Ahtisaaren vastuulla olivat muun muassa rekrytoinnit YK:n teknisen avun tehtäviin sekä kehitysyhteistyöhankkeiden suomalaisiin asiantuntijoihin liittyvät asiat. Sen aikainen kollega muisteli: ”Mara säteili koko avaran olemuksensa voimalla lämpöä, joka keräsi toimistoon aktiivisia ihmisiä.”
Yleinen kiinnostus kehitysapukysymyksiin oli lisääntynyt. Toimisto laski, että vuoden 1965 jälkipuoliskolla kehitysavusta lehdistössä kirjoitettu ”yhteenlaskettu palstamäärä oli 218 metriä”.
1960-luvun lopulla kehitysmäärärahat kasvoivat nopeasti, samoin toimiston henkilöstö. Nimi vaihtui kehitysyhteistyön toimistoksi. Ahtisaari siirtyi hoitamaan yksikön työteliäintä sektoria, bilateraalisia ja pohjoismaisia ohjelmia, niiden määrärahoja, suunnittelua ja valvontaa. Työnkuvaan kuului myös yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa. Tehtävänimike vaihteli tp. sihteeristä vt. toimistopäälliköksi ja tp. jaostopäälliköksi.
Kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkö
Kehitysyhteistyölle oli yhteiskunnallista tilausta. Myös ulkoministeriössä kehitysyhteistyötoiminta ja -määrärahat jatkoivat kasvua, ja huhtikuussa 1972 perustettiin kehitysyhteistyöosasto, jonka apulaisosastopäälliköksi Martti Ahtisaari nimitettiin. Hänen mukaansa osastotaso loi paremmat hallinnolliset edellytykset kehitysyhteistyöpolitiikan kokonaisvaltaiselle suunnittelulle, jonka myötä kehitysyhteistyö tuli osaksi ja samalla tuki Suomen kauppapoliittisia ja ulkopoliittisia tavoitteita.
Ahtisaari herätteli suomalaisen liike-elämän kiinnostusta kehitysyhteistyön avaamiin mahdollisuuksiin. Poliittisella puolella kehitysyhteistyötoiminnalla oli hänen mukaansa merkitystä ”maamme aseman vahvistajana kansainvälisten suhteiden kentässä, rauhanomaisten ratkaisujen edistäjänä sekä Suomen ja muiden kansojen yhteenkuuluvuuden osoittajana”. Jo tässä vuoden 1971 muistiossaan Ahtisaari mainitsee rauhanomaiset ratkaisut.
Suurlähettiläänä Dar es Salaamissa
Apulaisosastopäällikköaika ei muodostunut pitkäksi. Ahtisaari nimitettiin varsin nuorena, 36-vuotiaana, suurlähettilääksi Dar es Salaamiin, Tansaniaan 1.8.1973. Hän oli myös ensimmäinen suurlähettiläs, jonka erityisosaamista oli kehitysyhteistyö. Dar es Salaamin ohella hänet nimitettiin suurlähettilääksi myös Lusakaan (Sambia), Mogadishuun (Somalia) ja Maputoon (Mosambik).
Suomen Dar es Salaamissa oleva suurlähetystö oli alun perin perustettu suomalaisten kehitysyhteistyöasiantuntijoiden tueksi. Ahtisaari oli aikaisempien tehtäviensä takia ehtinyt vierailla maassa useampaan otteeseen. Tansania oli Suomen ensimmäisiä ja tuohon aikaan tärkeimpiä kehitysyhteistyökumppaneita.
Tansania oli nousemassa Afrikassa ja myös YK:ssa merkittävään rooliin. Lähetystön tärkeäksi tehtäväksi muodostui Tansanian ja sen naapurimaiden ulkopolitiikan seuraaminen ja siitä raportointi Helsinkiin. Ahtisaarella oli hyvät yhteydet asemamaan ulkoministeriöön, aina ministeriä myöten. Suomen ulkoministeriössä huomioitiin raportoinnin pohjana olevat korkeatasoiset lähteet ja raporttien analyyttisyys.
Vuonna 1976 suoritetun edustustontarkastuksen loppuraportissa todettiin henkilöstön pitävän lähetystön ”henkilöstöhallintoa kiitettävästi hoidettuna. Organisaatioilmastoa pidettiin erinomaisena, viihtyvyyttä hyvänä ja noudatettua johtamistapaa kannustavana”. Tarkastajan loppupäätelmänä oli: ”Mielestäni Dar es Salaamin -suurlähetystö on edustusto, jota johdetaan taitavasti ja pitkäjänteisesti nykyaikaisia menettelytapoja noudattaen.”
Ahtisaari oli innokas saunamies, ja residenssin tontille nousi suomalainen hirsisauna, jossa Ahtisaari saunotti tansanialaisia poliitikkoja ja kaupungin diplomaatteja. Helmikuussa 1974 saunan lauteilla hikoilivat ulkoministeri Ahti Karjalainen tansanialaisen kollegansa ja Ahtisaaren kanssa.
Namibia-kysymys
Namibian itsenäisyyttä ajava YK oli perustanut 1960-luvulla Namibia-neuvoston ja sitä tukevan Namibia-valtuutetun tehtävän. Dar es Salaamissa Ahtisaari oli seurannut Etelä-Afrikan miehittämän Namibian itsenäisyyden tavoittelua ja tavannut Namibian vapautusliikkeen edustajia. YK:n yleiskokous nimitti Ahtisaaren Namibia-valtuutetuksi tammikuusta 1977 alkaen. Valintaa helpotti hänen Afrikan mailta saamansa vankka tuki. Ahtisaaren elämä sai nyt uuden suunnan: alkoi ura maailmanjärjestössä.
Ahtisaaren perhe oli viihtynyt hyvin Dar es Salaamissa, mutta uusi tehtävä edellytti muuttoa New Yorkiin. Seuraavina vuosina Ahtisaaren yksinomaisena tehtävänä oli edistää Namibian valmiutta itsenäisyyteen.
Ahtisaaren rooli muuttui heinäkuussa 1978, kun valtuutetun tehtävän lisäksi YK:n pääsihteeri nimitti Ahtisaaren erityisedustajakseen Namibiaan. Tehtävänä oli sovitella ja etsiä ratkaisua osapuolten näkemyseroihin sekä viedä Namibia vapaiden vaalien kautta itsenäisyyteen. Seurasi lähes viisi työntäyteistä vuotta matkustamista, neuvotteluja sekä yhteydenpitoa kiistan osapuoliin, eri valtioiden ja YK:n ylimpään johtoon. Välillä päästiin neuvotteluissa eteenpäin, välillä jouduttiin ottamaan askeleita taaksepäin. Osapuolten näkemyserot olivat suuria, eikä poliittisia edellytyksiä kiistan ratkaisuun tuntunut löytyvän. Vuoden 1983 aikana neuvottelut näyttivät ajautuneen umpikujaan.
Alivaltiosihteeri
Namibia-neuvottelujen pysähdyttyä Martti Ahtisaari palasi Suomeen, ja hänet nimitettiin elokuussa 1983 ulkoministeriön alivaltiosihteeriksi, vastuualueenaan kehitysyhteistyöasiat. Ahtisaaren tehtävänä oli osallistua kehitysyhteistyöosaston kehittämiseen sekä koordinoida valtionhallinnossa kehitysyhteistyöasioiden ja pohjois–etelä-kysymysten käsittelyä. Kehitysyhteistyömäärärahat olivat Ahtisaaren poissaolon aikana kymmenkertaistuneet, henkilökuntaa osastolla oli lähes 120 ja projekteja käynnissä 170. Ahtisaaren tehtäviin kuului muun muassa Suomen edustaminen kansainvälisissä kehitysyhteistyöjärjestöissä ja alueellisissa kehityspankeissa.
Lehdistössä käytiin keskustelua kehitysyhteistyön tehokkuudesta ja mahdollisista väärinkäytöksistä. Ahtisaari korosti kehitysapua vastaanottavan maan itse asettamia päämääriä ja tavoitteita avun käytölle. Apu oli suunniteltava maan omaan kehityssuunnitelmaan sopivaksi. Suomen oli tehtävä yhteistyötä aloilla, joissa Suomella oli korkeatasoista osaamista. Ulkoministeriön roolina oli suunnitella ja valvoa, mutta hankkeiden toteutus kuului muille toimijoille, kuten kansalaisjärjestöille ja yrityksille.
Ahtisaaren näkemyksen mukaan kehitysyhteistyötoiminnalle ulkoministeriössä oli luotava edellytykset. Hän muistutti henkilöstöresurssien riittävyyden ja henkilöstön motivoinnin tärkeydestä sekä kehitysyhteistyöhön liittyvän keskustelun ja tutkimuksen jatkuvasta seuraamisesta. Ahtisaari arvioi alivaltiosihteerin tehtävän antavan ”mahdollisuuden työskennellä yhden meidän aikamme suurimman ongelman parissa, mielenkiintoisten ja vireiden ihmisten parissa”.
Tämä oli Ahtisaarelle tyypillinen asenne: suurten haasteiden ratkaiseminen yhdessä muiden ihmisten kanssa.
YK:n hallinnollinen alipääsihteeri
Alivaltiosihteeriaikanaan Ahtisaari oli edelleen seurannut Namibia-prosessia ja pitänyt yllä yhteyksiä YK:hon. Keväällä 1986 hän oli tehnyt useita matkoja Afrikkaan Namibia-kysymyksen takia. Vuoden 1987 alusta Ahtisaari nimitettiinkin YK:n korkeaan virkaan, hallinnosta ja taloudesta vastaavaksi alipääsihteeriksi. Seurasi paluu New Yorkiin. Nimitys sai Suomessa osakseen paljon huomiota.
Seuraavina vuosina Ahtisaari teki töitä organisaatioltaan monimutkaiseksi, hallinnoltaan suureksi paisuneen ja tehottomaksi syytetyn järjestön toiminnan uudistamiseksi. Ahtisaari ymmärsi kritiikin: suurilla organisaatioilla on tyhjäkäyntiä ja jos se ei itse ymmärrä tarkastella tekemistään, viimeistään rahoittajat sen tekevät.
New Yorkissa Ahtisaari liittyi myös pääsihteerin erityisedustajana Namibia-neuvotteluihin ja sai lopulta johdettavakseen YK:n Namibia-operaation, joka lopullisesti sinetöi Namibian itsenäistymisen maaliskuussa 1990. Operaation johtajana Namibiassa vietetyn vuoden jälkeen Martti Ahtisaari palasi YK- virkaansa New Yorkiin. Vuonna 1992 Ahtisaaret saivat Namibian kunniakansalaisuuden. Namibia-operaatiota pidetään yhtenä YK:n onnistuneimmista.
Ulkoministeriön valtiosihteeri
Suomessa oli vapautumassa ulkoministeriön valtiosihteerin virka, ja Ahtisaarta pidettiin yhtenä ehdokkaana. Ministeriössä tosin pohdittiin löytyisikö tehtävään ansioituneempia ja virkaiältään vanhempia henkilöitä tai olisiko kauppapolitiikan osaaja parempi valinta? Ahtisaaren puolesta puhui hänen aikaisempi toimintansa ulkoasiainhallinnossa, mutta myös hänen saavutuksensa YK:n tehtävissä. Ahtisaari nimitettiin ministeriön korkeimpaan, valtiosihteerin virkaan 1.7.1991.
Uusi valtiosihteeri joutui kohtaamaan Euroopan muutoksen. Neuvostoliitto oli luhistumassa, Jugoslavia hajoamassa ja Baltian maat vapautumassa. Saksa oli yhdistynyt, ja Suomessa keskusteltiin Euroopan Yhteisöön liittymisestä. Ulkoministeriön henkilöstölehden haastattelussa Ahtisaari totesi, että Suomi oli selvinnyt hyvin ajan myllerryksessä. Ulkoministeriössä oli tehty aloitteellista ja ammattitaitoista työtä. Suomen taloustilanne oli kuitenkin huono, ja se heijastui myös ministeriöön. Tehtävät lisääntyivät, mutta resurssit eivät.
Ahtisaarta pyydettiin kesällä 1992 Jugoslavian hajoamissotiin liittyneen YK:n Jugoslavia-konferenssin Bosnia ja Herzegovina -työryhmän puheenjohtajaksi Geneveen. Myöhemmin, syksyllä 1993 Ahtisaari sai virkavapaata ulkoministeriöstä samaan tehtävään.
Presidentti
YK:sta Suomeen 1991 palannut Ahtisaari oli ollut mukana median pohdinnoissa tulevasta presidentistä. Etenkin Namibian takia hänet tunnettiin hyvin kotimaassa. Ahtisaari sai vuoden 1992 gallupeissa kannatusta, ja maaliskuussa 1993 hän ilmoittautui presidenttiehdokkaaksi. Vuotta myöhemmin 1.3.1994 hän aloitti ensimmäisenä suoralla kansanvaalilla valittuna presidenttinä. Ulkoministeriön henkilöstölehdessä oltiin valintaan tyytyväisiä: ”Sain valita ehdokkaani ilman pönäkkää valitsijamiesjärjestelmää. Presidentti valittiin meidän kuormasta, Mara jyräsi. Onnittelut!”
Vaalilupauksensa mukaisesti Ahtisaari piti yhteyttä kansalaisiin säännöllisillä maakuntamatkoilla. Hän myös teki edeltäjiinsä verrattuna ahkerasti valtiovierailuja. Hän muun muassa matkusti ensimmäisenä Suomen valtionpäämiehenä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan; vierailujen kohteena olivat vuonna 1997 Tansania ja Etelä-Afrikka. Huomattavin muutos Ahtisaaren presidenttikaudella oli Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alussa.
Presidenttikautensa loppupuolella touko-kesäkuussa 1999 Martti Ahtisaari toimi Kosovon sodan rauhansopimuksen välittäjän tehtävässä. Onnistuneet neuvottelut toivat Ahtisaarelle kansainvälistä arvostusta.
Rauhanneuvottelijana
Martti Ahtisaari ei hakenut jatkoa presidenttikaudelleen. Etenkin Kosovo-neuvottelujen tuoman julkisuuden myötä hänellä olisi ollut siihen hyvät mahdollisuudet. Hänen toimintansa suuntautui jatkossa konfliktien ehkäisyyn ja rauhanvälitykseen.
Ahtisaari perusti vuonna 2000 Crisis Management Initiative -järjestön, jonka tavoitteena on estää ja keskustelemalla sovitella kansainvälisiä konflikteja. Seuraavina vuosina Ahtisaari, CMI:n henkilöstö tukenaan, oli mukana lukuisten kansainvälisten konfliktien ratkaisemisessa.
Pian presidenttikautensa jälkeen Ahtisaari johti Pohjois-Irlannissa Irish Republican Armyn (IRA) asevarastojen tarkastuksia. Indonesian ja sen Acehin maakunnan kapinallisten väliset neuvottelut päättyivät elokuussa 2005 rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Samana vuonna jatkuivat myös Kosovo-neuvottelut, jotka johtivat maan itsenäistymiseen. Listaan voi lisätä myös toiminnan Irakissa, Afrikan sarvessa ja Keski-Aasiassa. Lokakuussa 2008 Norjan Nobel-komitea palkitsi Ahtisaaren rauhanpalkinnolla hänen työstään konfliktien sovittelijana.
Martti Ahtisaari teki pitkän uran ulkoasiainhallinnossa. YK:n virkamiehenä, presidenttinä ja presidenttikautensa jälkeen hän kokosi rauhanneuvotteluihin avukseen kansainvälisen tiimin. Yhteydet ulkoministeriöön eivät kuitenkaan katkenneet, vaan yleensä hänen tukenaan neuvotteluissa oli myös ulkoministeriön virkamiehiä.
Elokuussa 2009 Helsingin kaupunki nimesi ulkoministeriön toimitilojen keskellä sijaitsevan 1700-luvun lopulta olevan aukion Martti Ahtisaaren aukioksi. Ulkoministeriö on myös ollut vuodesta 2011 pidettyjen Ahtisaari-päivien pitkäaikainen yhteistyökumppani. Päivien ajatuksena on siirtää kansainvälistä konfliktinratkaisutaitoa kansalliselle tasolle, suomalaisten nuorten ja koulujen maailmaan.
”Riidat ratkotaan puhumalla.”