Juhani Suomen arvio Markku Ruotsilan tutkimuksesta "Churchill ja Suomi"
"Ihmisellä on avaruuvessa kusiaisen valtuuvet"
Tämä Konsta Pylkkäsen viisaus tuli väistämättä mieleen, kun luin tri Markku Ruotsilan uunituoreen tutkimuksen "Churchill ja Suomi". Toteamus kun näyttää pätevän myös Suomen kaltaiseen pieneen valtioon silloin, kun sen tekemisiä tarkastellaan historian ja suurvaltaetujen kylmiä realiteetteja vasten. - Ruotsilan teos on perinteinen akateeminen tutkimus, jonka tekee mielenkiintoiseksi käytetty laaja ulkomainen lähdemateriaali, ennen muuta tähän asti katveeseen jäänyt Sir Winston Churchillin henkilökohtainen arkisto.
Suomi oli periferia
Teoksen otsikko lupaa oikeastaan enemmän kuin teos antaa. Churchillin ja Suomen tiet kun tangeerasivat oikeastaan vain kolmesti: kansalaissodan ja sen jälkimaininkien aikana sekä ohimennen talvisodan ja jatkosodan mittaan.
Churchill ei koskaan vieraillut Suomessa. Hänen tietämyksensä Suomen historiasta ja politiikasta oli marginaalinen, ja kiinnostuskin kytkeytyi vain yhteen asiaan: hänen syvään antikommunismiinsa. Churchill pyrki hyötymään kaikesta, mikä saattoi palvella tätä päämäärää. Kärjistäen voidaan sanoa, että Churchillin Suomen-suhteiden tarina oli suurelta osin viime vuosisadan länsimaisen antikommunismin historiaa. Suomen intresseille hän ei korvaansa lopsauttanut. Pienvaltioilla oli hänen näkemyksensä mukaan kansainvälisessä politiikassa vain välineellinen tehtävä, ja hän vannottikin usein, että ”pienten valtioiden ei saa antaa sitoa käsiämme”.
Sotilaallisen antikommunismin rukkasena
Kaikista länsimaisista antikommunisteista vain Churchill ja hänen kannattajansa olivat kiinnostuneita käyttämään jopa asevoimaa kommunisteja ja etenkin Suomen itärajan taakse syntynyttä bolshevikkihallintoa vastaan. Tämä näkökohta, Suomen maantieteellinen sijainti, ja kansalaissodan jälkeen maassa vallinnut antisosialistinen ilmapiiri, tekivät vasta itsenäistyneestä etäisestä Pohjoismaasta Churchillille kiinnostavan.
Saatuaan vuoden 1919 alussa nimityksen sotaministeriksi Churchill alkoi etsiä aktiivisesti liittolaisia strategisten tavoitteittensa tueksi. Tässä vaiheessa hän solmi kontaktin valtionhoitaja C.G.E. Mannerheimiin. Olihan tämä Lontoossa käydessään korostanut haastattelulausunnoissaan bolshevikkivallan sotilaallisen tuhoamisen humanitääristä, ideologista ja geostrategista välttämättömyyttä sekä vanhan, vakaan Venäjän palauttamisen siunauksellisuutta. Mannerheim esitti kansalaissodan osana tätä operaatiota: ”Suomi on tehnyt palveluksen Euroopan vapaudelle ... Vaikka se oli hajanainen ja rikkinäinen, se seisoi esteenä ja pysäytti verentahrimat venäläiset terroristit ennen kuin he pääsivät länteen.” Mannerheim vakuutti Suomen olevan valmis jatkamaan ”tämän tehtävän suorittamista” avun ja liittolaisten turvin.
Kun suomalaiset aktivistit suunnittelivat varmistavansa Suomen vapauden ja turvallisuuden erillisillä operaatioilla Itä-Karjalaan, Aunukseen ja Pietariin, Churchill näki siinä tilaisuuden. Oli turha uhrata ententen omia joukkoja tavoitteen saavuttamiseksi. Mieluummin kannatti koota Suomen kaltaisia interventiosta kiinnostuneita maita ja tukea niitä moraalisesti ja ehkä ”materiaalisestikin”.
Hyväntahtoiset hölmöt
Kun Churchillin toiminta aktiivisen antikommunistisen sotarintaman luomiseksi alkoi kariutua Yhdysvaltain presidentin Woodrow Wilsonin ja Ison-Britannian pääministerin Lloyd Georgen vastustukseen, hän takertui yhä tiiviimmin Suomeen. Hän rohkaisi Mannerheimia eri tavoin tarttumaan tilaisuuteen ja yhdessä Viron, Puolan ja valkoisten venäläisten kenraalien kanssa tuhoamaan bolshevismin täydellisesti. Olivathan suomalaiset aktivistit jo rakentaneet sille pohjaa virittämillään rajaselkkauksilla ja Pietarin alueella toteutetulla sabotaasilla.
Churchilliä ei millään tavoin vaivannut se, että Mannerheimin ja hänen tukijoittensa tavoitteena oli sotilasoperaation myötä toteuttaa samalla Suomessa vallankaappaus ja luoda Mannerheimin johdolla jonkinlainen sotilasdiktatuuri, kuten Mannerheim myöhemmin Churchillille tunnusti. Yhtä vaivattomasti Churchill oli valmis nielemään sen, että valkoiset venäläiset halusivat palkkioksi Suomen takaisin Venäjän yhteyteen. Eihän Suomen itsenäisyys ollut tärkeää. Tärkeää oli valkoisten venäläisten kenraalien pitäminen tyytyväisinä ja sitä kautta bolshevikkien kukistaminen.
Viime vaiheessa suunnitelmat kuitenkin kariutuivat kiistoihin offensiivin rahoittamisesta, valkoisten venäläisten kokemiin tappioihin sekä Suomessa suoritettuun presidentinvaaliin, jonka seurauksena Mannerheim joutui luopumaan asevoimien johdosta ja siirtymään myöhemmin ulkomaille. Uusi presidentti K.J. Ståhlberg ja uusi hallitus torjuivat jyrkästi Mannerheimin kaavailemat hyökkäysvalmistelut. Näin Churchill menetti pelinappulansa, jolla kaiken aikaa näyttää olleen hänelle vain välinearvo.
Agentti Gustaf
Kun nykyään kohistaan niin paljon kotiryssistä ja tietojen vuodattamisesta itään, on lohdullista lukea, mitä Ruotsila kirjoittaa Mannerheimista ”yhtenä vallasta eristetyn Churchillin tiedonantajaverkoston jäsenenä” 1920- ja 1930-luvuilla. Tekijän mukaan tietoja ja raportteja vuodatettiin myös Suomen ulkoasiainministeriöstä ja ”Suomen tiedustelupalvelu oli niin ikään yksi Ison-Britannian tärkeimmistä Neuvostoliittoa koskeneista tietolähteistä” - Helsingissä vapaasti toimineen brittiverkoston ohella.
Talvisodan edellä Churchill koetti taivutella suomalaisia hyväksymään Stalinin ehdot, koska se olisi hyödyttänyt brittihallitusta. Hänen myöhempi talvisodan aikainen aktiivisuutensa läntisten apujoukkojen lähettämiseksi Suomeen lähti vähintään yhtä itsekkäistä päämääristä. Tarkoitus oli käyttää talvisotaa verukkeena ja apujoukkojen avulla alistaa Pohjois-Norja ja Pohjois-Ruotsi brittien operaatioille ja siten pakottaa nämä maat vastustamaan aktiivisesti Saksaa ja tarjoamaan samalla resurssejaan Isolle-Britannialle. Suomen auttaminen oli toissijaista ja uusien liittolaisten ja raaka-ainevarojen hankkiminen ensisijaista, Ruotsila kiteyttää Churchillin tavoitteen.
Moukka suurvaltain pelilaudalla
Jatkosotaan mennessä Suomi oli menettänyt kaiken kiinnostavuutensa Churchillin silmissä. Hän oli valmis jopa luovuttamaan Stalinille kemiallisia aseita käytettäväksi suomalaisia vastaan. Mutta kun sodan loppuvaiheessa voittoisan kommunismin pelko sai pääministerin uudelleen valtaansa, hän oli valmis vetoamaan Teheranin konferenssissa Suomen kansallisen itsenäisyyden puolesta ja vastustamaan Stalinin vaatimia sotakorvauksia. Mutta silloinkaan kysymys ei ollut viime kädessä Suomesta. Neuvostoliiton Suomen-politiikan kehitys huolestutti Churchilliä vain sikäli, kuin se oli oire laajemmista vallanlaajennuspyrkimyksistä, jotka olivat hänen huolensa perimmäinen aihe.
Välirauhan solmimisen jälkeen Churchill menetti vähänkin mielenkiintonsa Suomeen. Siitä ei enää ollut antikommunistisen blokin ja sen suunnitelmien käsikassaraksi.Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että Churchill leimasi Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikan ”huonoksi”.
Hirmuista!
Churchillin ”suhteen Suomeen” voidaan katsoa kestäneen kolme vuosikymmentä: sisällissodan kommunisminvastaisesta taistelusta kylmän sodan alkuun. Näiden kahden etapin välisenä aikana Suomi suhtautui Neuvostoliittoon Lontoon näkökulmasta vihamielisesti, ja samaan aikaan Churchill etsi liittolaisia kommunistisen maailmanmahdin kukistamiseksi. Hänen Suomen-politiikkansa oli siis alusta loppuun asti sidoksissa sotilaalliseen antikommunismiin. Vain kommunisminvastaisen taistelun voittaminen merkitsi hänelle jotakin, eivät käytetyt keinot, saati pienelle valtakunnalle häikäilemättömästä hyväksikäytöstä mahdollisesti koituneet vahingot. Suomen itsenäisyys ei ollut tälle maailmanhistorian merkkihahmolle mikään arvo sinällään.
Onpa hyvä, ettei vanha Paasikivi ole enää lukemassa Ruotsilan tutkimusta. Vaikka hän verisistä suurvaltaeduista usein puhuikin, olisi teoksen koruton – jopa inhorealistinen – kuvaus ollut hänelle varmasti liikaa. Siinä olisi keppi viuhunut, Ukko korskunut ja päivittely ja ärhentely kuuluneet vielä seuraavaan kortteliin – vastatuulessakin.
Teksti: Juhani Suomi
Markku Ruotsila
Churchill ja Suomi
282 s.
Otava 2002