Somalia yhä luhistunut valtio
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 28/2010.
Vaikka Afrikka on Suomesta yhtä kaukana kuin ennenkin, nykyajan elämänmenossa myös afrikkalaiset tapahtumat ja asiat tulevat yhä lähemmäs meitä suomalaisia. Etenkin tumman väestön asuttama Afrikka oli suomalaisille kauan terra incognita, tuntematon maailmankolkka. Näin ei ole enää.
Suomessa näkyvin ja tuntuvin seuraus Afrikan monista selkkauksista on se somaliväki, joka on tullut meille sotapakolaisina kahden viime vuosikymmenen aikana. Aseellinen selkkaus Somaliassa on ajanut sotaa pakoon miljoonia somalialaisia, kymmeniä tuhansia pohjoismaihinkin.
Yli kaksi vuosikymmentä jatkunut sota ja kaaos Somaliassa jatkuu. Äskettäin Afrikan valtionjohtajat kokouksessaan pyytelivät YK-rauhanturvaajia rauhoittamaan Somalian selkkausta. Rauhanturvaajien näkökulmasta perusongelmana on, ettei siellä ole rauhaa, mitä turvata.
Muistettakoon, että jo aiemmin YK on yrittänyt toteuttaa mittavan rauhoitushankkeen Somaliassa. Neljä vuotta sisällissodan alkamisen jälkeen vuonna 1992 YK perusti ison operaation kohdemaahan sen rauhoittamiseksi. Amerikkalaisiakin joukkoja osallistui 25 000 sotilaan verran. Operaatio epäonnistui, kun sisällissodan osapuolista yksi alkoi taistella YK-joukkoja vastaan.
Sittemmin rauhanturvatoimintaa Somaliassa on siirretty Afrikan omien valtioiden ja järjestöjen vastuulle. Nyt Afrikan unionin rauhanturvajoukot yrittävät siellä samaa kuin YK-rauhanturvaajat aiemmin. Afrikkalaistenkaan toimijain ponnistukset eivät ole riittäneet rauhan palauttamiseksi. AU-rauhanturvaajat eivät ole pystyneet turvaamaan aina edes omaa henkeään heimopohjaisten militioiden välisissä taisteluissa.
Somalian luhistuneen valtion tapaus vastaa osaltaan kysymykseen, mitä varten valtio on alun perin perustettu. Aikoinaan brittiläinen valtiotieteilijä Thomas Hobbes esitti, että muinoin valtio on perustettu ennen muuta ihmisyhteisön turvallisuuden tarpeisiin. Hän väitti, että ihmiset ovat valmiita luopumaan oman käden oikeudesta niin turvallisuutensa kuin muunkin elämänsä osalta, jos he saavat itselleen sopivan hallitsijan heitä suojelemaan ja puolustamaan.
Somalialaisilla ei ole ollut koskaan tällaista hallitsijaa. Ennen itsenäistymisen vuotta 1960 heitä olivat hallinneet lähes sadan vuoden aikana jopa neljän vallan siirtomaaisännät Britanniasta, Italiasta, Ranskasta ja Etiopiasta. Sitä ennen ja noihin aikoihin asti somalit olivat pääosin paimentolaiskansaa Afrikan sarven aavikoilla.
Itsenäistymisen jälkeen ensimmäiseksi presidentiksi valittu Adan Abdulla Osman osoittautui heikoksi hallitsijaksi ja korruptioherraksi. Hän kasvatti enemmän omaa varallisuuttaan kuin kansansa turvallisuutta ja hyvinvointia.
Vielä pahemmaksi hallitsijaksi osoittautui Osmanin seuraaja, vallankaappauksen tehnyt kenraali Mohamed Siad Barre. Hän yritti hallita monista klaaneista koostuvaa kansaa hajoita ja hallitse–periaatteella. Diktaattorina hän sai eniten tukea omasta mareha-klaanistaan, muttei pystynyt estämään kansanosien välienselvittelyn muuttumista sisällissodaksi vuonna 1988.
Viimeistään siitä lähtien, kun diktaattori Barre lähipiireineen pakeni pääkaupungista Mogadishusta vuonna 1991, Somalia on ollut luhistunut valtio. Sellaisen keskeisiä tunnusmerkkejä ovat tehokkaan ja toimivan keskusvallan puuttuminen, hallintovallan valuminen alaspäin omatoimisesti aseistautuneille militioille, oikeusvaltion romahtaminen, talouden raunioituminen ja kansan joutuminen kaikesta tästä koituvan kaaoksen uhreiksi.
Somalian tapahtumat todentavat käänteisesti, että Thomas Hobbesin näkemys valtion synnyn syistä lienee oikea.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.