Jukka Nevakivi Kalevassa: Ulkoministeriökin on tullut yllätetyksi
”Virkamatkalla Washingtonissa ollut ulkoministeri Pertti Paasio sai 9.11.1989 tiedon Berliinin muurin murtumisesta vasta paikallisesta aamulehdestä.”
Yhdeksänkymmenvuotiaaksi varttuneen ulkoasiainministeriön syntymäpäivänä voi pitää 1.7.1918, jolloin se aloitti toimintansa J.K. Paasikiven ensimmäisen hallituksen alaisena toimituskuntana. Ministeriöiksi nimensä muuttaneita toimituskuntia oli kymmenen. Ulkoasioiden hoito oli keskitetty ulkoasiainministeriöön, niin ettei esimerkiksi ulkomaankauppaa hallinnoitu kauppa- ja teollisuusministeriön vaan UM:n kauppapoliittisen osaston kautta. Ensimmäiset uuteen virastoon valitut virkamiehet jouduttiin etsimään, päinvastoin kuin vähäistä aikaisemmin Ruotsista eronneessa Norjassa, ammattialan ulkopuolelta. Suomen asioita Venäjän vallan aikana Pietarissa hoitaneesta valtiosihteerinvirastosta saatiin vain puolikymmentä virkamiestä, joskin näistä kolme, Carl Enckell, Karl Gustaf Idman ja Antti Hackzell toimivat sittemmin myös ulkoministereinä, jälkimmäinen pääministerinäkin.
UM:n varhaisimmat toistakymmentä virkamiestä rekrytoitiin ensimmäisen vanhan senaatin jäsenenäkin toimineen ulkoministerin Otto Stenrothin henkilökohtaisella johdolla. Suosikkiluonteinen ammattiin valinta jatkui ministeriössä myöhemmin puolen vuosisataa, sillä virkoja ei julkistettu auki ennen kuin 1960-luvulta lähtien. Stenrothin virkaanottokriteerit suosivat kielitaitoisia talouselämässä, lehdistössä ja yliopistoalalla ansioituneita nuoria miehiä, otettiinpa juristiehdokkaiden rinnalle myös humanisteja. Sen sijaan toiseen sukupuoleen kohdistuneet ennakkoluulot jatkuivat sitkeänä niin, että ensimmäisten naisten hyväksymistä UM:n virkamiehiksi saatiin odottaa 1950-luvulle saakka.
Itsenäistymisvaiheen Saksaan suuntautuneiden aktivistien rooli oli ulkoasiainhallinnossa aluksi huomattava. Ministeriössä pidettiin tarkkaa huolta myös suomen kielen taidosta eikä nähty mielellään sitä, että virkamiehet avioituivat ulkomaalaisten kanssa. Niinikään työtehoa pyrittiin kohottamaan vanhasta tsaarinaikaisesta virastokäytännöstä. Varsinkin keskustalaisen maalaisliiton lehdistö suomi UM:n herraskaiselta vaikuttavaa elämäntapaa ja olisi halunnut ulkomaanedustuksellekin pelkkien taloudellisten ja konsulääritehtävien hoitoon rajoittuvaa matalaa profiilia
Ruotsin ja Saksan lisäksi Suomi ei etsinyt ulkoasiainhallinnolleen esikuvia muualta, mutta onnistui kouluttamaan diplomaattejaan tehokkaasti kansainvälisissä yhteyksissä, ennen muuta Kansainliitossa ja YK:ssa. Niin ansiokkaasti kuin Suomen edustustot selviytyivätkin sota-ajan vastaavista tehtävistä, niillekin sattui pari historiallista erehdystä. Tästä merkittävimpiä oli lähettiläs Harri Holman Pariisista 1940 puhelimitse tekemä ilmoitus liittoutuneiden talvisotaan lähettämän apuretkikunnan laivaamisesta: saksalaiset sieppasivat sanoman ja ehtivät itse Skandinaviaan ennen liittoutuneita.
Siitä miten suuret tapahtumat yllättivät joskus myöhemminkin päättäjämme voinen kertoa, että osuin silminnäkijäksi kun virkamatkalla Washingtonissa ollut ulkoministeri Pertti Paasio sai 9.11.1989 tiedon Berliinin muurin murtumisesta vasta paikallisesta aamulehdestä. Thaimaan tsunamin yhteydessä viitisentoista vuotta myöhemmin UM:stä paljastunut informaatiokatko herätti toki julkisuudessa enemmän huomiota!
Ulkoasioiden johdolle meillä ominainen jatkuvuus on ilmennyt usein presidentin mieheksi samaistuneen ulkoministerin pitkässä virkaurassa. Tällaisia esimerkkejä ovat olleet presidenttien K.J. Ståhlbergin ja Kyösti Kallion erityistä luottamusta nauttinut Rudolf Holsti, presidentti L.Kr. Relanderia kauan palvellut Hjalmar J. Procopé, presidentti P.E. Svinhufvudin pitkäaikainen ulkoministeri Antti Hackzell sekä sodanjälkeiset veteraaniulkoministerit Carl Enckell, Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen, Kalevi Sorsa ja Paavo Väyrynen.
Vaikka ulkoasiat kuuluivat perinteisesti tasavallan presidentin reviiriin jo ennen U.K. Kekkosen pitkää virkakautta 1956–81, UM:n johtavat virkamiehet ehtivät tehdä välistä tämänkin periaatteen kyseenalaiseksi. Ei edes Ståhlberg onnistunut pitämään Holstin reunavaltiopolitiikkaa aisoissa 1922, ja Kallio puolestaan oli 1938 pakotettu allekirjoittamaan poliittisen osaston päällikön omavaltaisesti ajaman Italian Etiopian-keisarikunnan tunnustamisen tapahtuneena tosiasiana.
Talvisodan päättäneen Moskovan sopimuksenkin Kallio joutui ratifioimaan rauhankomiteaa johtaneiden pääministeri Risto Rytin ja ulkoministeri Väinö Tannerin painostuksesta.
Useimmilla ulkoministereillä Stenrothista jatkosodan kauden Rolf Wittingiin, oli vaikeuksia seurata virallista puolueettomuuspolitiikkaa. Sitä eivät liioin hallinneet sodanjälkeiset diplomaattiedustajamme, jotka oli sodan jälkeen värvätty äärivasemmistosta ”demokratisoimaan” ulkoasiainhallintoa: jopa Kremlissä laadituissa muistioissa ihmeteltiin, miten estottomasti mm. suurlähettiläs Cay Sundström haukkui siellä omaa hallitustaan.
Pääosa sodanaikaisista diplomaateistamme säilytti silti etäisyytensä natsiaatteisiin, eikä talosta jouduttu poliittisista syistä erottamaan paria henkilöä enempää. Vaikka lähetystökiinteistöt kärsivät sodan kestäessä Euroopan pommituksista, niiden suomalainen henkilökunta selvisi hengissä. Vuonna 1945 edustusverkosto oli supistunut lähtövuoden minimiinsä, neljään toimipisteeseen, mutta jo puolikymmentä vuotta myöhemmin se oli palannut sotaa edeltäneelle tasolleen.
Tällä hetkellä lähes kaikkialta maailmasta löytyvät edustustomme käsittävät vajaat sata toimipistettä, näistä 75 suurlähetystöä. Lisäksi Suomella on 400 ulkomaille nimitettyä kunniakonsulia. Kaikkiaan ulkoasiainhallinnossa toimii 2 600 henkilöä, joista yli tuhat naista. Globalisaation kiihdyttämä edustustarve eikä vähiten siirtolaisten ja turistien joukkotarvetta vastaavat konsulipalvelut, ovat herättäneet ajatuksia yhteisten toimipisteiden perustamisesta esimerkiksi Pohjoismaiden ja muiden EU-valtioiden kanssa. Vaikka yhteistyö vaikuttaa kehittämisen arvoiselta, sillä on omat rajoituksensa.
Edustustoja voitaneen supistaa, jopa paikoin yhdistää, mutta ulkoasiainhallinnon tarve tulee vaatimaan paljolti nykyistä virkarakennetta myöskin integroidun Euroopan puitteissa. Sitä olisi edelleenkin pidettävä kansallisten etujemme ensimmäisenä puolustuslinjana.
Artikkeli julkaistu Kalevassa 1.7.2008