Vesa Jaakola: Media vallan vahtikoirana
Kolumni on julkaistu viikolla 31/2011 Pohjois-Suomen maakuntalehdissä.
Valistusajan valtiofilosofin Charles-Louis Montesquieun mukaan valtiovalta on jaettava kolmeen osaan vallankeskityksen välttämiseksi. Parhaassa valtajärjestelmässä erillisiä toimijoita ovat lainsäätäjät, lakien toimeenpanijat ja lakeja tulkitsevat oikeusviranomaiset.
Jos Montesquieun aikaan 1700-luvulla Ranskassa ja muuallakin olisi ollut niin runsas ja kehittynyt media kuin nykyisin, hän olisi varmaan ottanut sen mukaan vallanjaon yhtälöön. Kai hänkin olisi nähnyt median neljäntenä valtiomahtina kuten monet nykyään.
Montesquieun vallanjako-oppi muistui mieleen, kun äskettäin uutisoitiin Rupert Murdochin News Corporation-mediayhtiön tekemistä skandaaleista Britanniassa. Murdochin yhtiö on nykyisin ehkä vaikuttavin mediavallan käyttäjä länsimaissa.
Perinteisen ja yhä parhaan käsityksen mukaan myös Murdochin mediaimperiumin perustehtävänä tulisi olla valtaa pitävien vahtiminen kaikkialla siellä, missä hänen medioitaan luetaan ja katsotaan. Tavallaan hänen lehtensä vahtikin Britanniassa huippupoliitikkoja ja muita julkkiksia, muttei heidän vallankäyttöään vaan yksityiselämää ja sitäkin laittomasti.
Mediamaailmassa näyttää olevan monenlaisia vallan vahtikoiria. Niistä parhaat ovat valppaita vahteja, jotka murisevat ja purevat, kun ne vainuavat ja paljastavat vallan väärinkäytöksiä. Niistä huonoimmat kesyyntyvät kilteiksi sylikoiriksi, jotka puremisen sijasta vain nuolevat valtaa pitävien käsiä.
Nuolevia medioita on diktaattoreiden ja muiden yksinvaltiaiden valtioissa. Niissä mediakin on valtiollista. Lehdet, radio ja televisio ovat vallankäytön välineitä. Menneestä maailmasta esimerkkinä muistetaan Neuvostoliiton Pravda, nykyisestä vaikkapa Kuuban johdon äänentoistaja El Granma ja Kiinan johdon propagandaviestin Kansan Päivälehti.
Sivistysvaltioissa hallitsevien ja hallittujen suhteissa median tulisi pääsääntöisesti asettua hallittujen puolelle. Parhaiten toimiva media tasapainottaa valtasuhteita kansan, kansalaisten eduksi. Tällöin mediasta tulee tavallaan poliittinen, muttei valtiollinen toimija.
Olennainen kysymys kaikkialla on, kuka omistaa median. Diktatuureissa media on valtion omaisuutta ja toimii sen mukaisesti. Muualla joukkoviestimet ovat paljolti yksityisessä omistuksessa. Ne voivat tietenkin itse päättää, asettuvatko ne hallitsevien vai hallittujen puolelle ainaisessa valtakamppailussa.
Poliittisesta roolistaan media ei voi irtautua vaikka monet viestimet niin haluaisivat. Jopa viihteellisimmät radiokanavat tai lehdet ovat poliittisia ainakin niin, että ne höttösisällöllään tyhmistävät kansaa vieraantumaan pois yhteiskunnallisten asian seuraamisesta. Tällainen media palvelee epäsuorasti valtaa pitäviä.
Vallan vahtikoirana media voi osallistua merkittävästi poliittiseen toimintaan julkistamisvallallaan. Sen keinot ovat moninaiset. Media voi nostaa tai upottaa poliittisia toimijoita niin hallituksen kuin opposition puolella. Viime eduskuntavaaleissamme muutamat ehdokkaat putosivat vallasta ilmiselvästi mediassa – tosin myös tosielämässä - tahraantuneen maineensa vuoksi.
Uusi piirre median toiminnassa montesquieulaisittain on se, että se toimii toisinaan kuin oikeusistuin. Rikoksesta epäillyn joutuminen median hampaisiin on toisinaan jo kuin tuomio - maineen mustumisena loppuelämäksi.
Vesa Jaakola
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos.