Suomi vuonna nolla
Nuori demokratia ajautui sisällissotaan vuonna 1918 ja hapuili pitkään ennen kuin löysi paikkansa, politiikantoimittaja Unto Hämäläinen kirjoittaa.
Itsenäisen Suomen tarina alkoi komeasti. Pienelle kansalle ei enää riittänyt autonominen asema, vaan se tahtoi erota Venäjästä ja sai siihen mahdollisuuden, kun keisarinvalta kaatui vuonna 1917.
Kuukausi bolsevikkivallankumouksen jälkeen, keskellä maailmansotaa, Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917.
Joulukuun lopussa bolsevikkijohtajat Lenin, Stalin ja Trotski tunnustivat Suomen itsenäisyyden siitä huolimatta, että tunnustusta pyysivät porvarillisen Suomen johtajat. Heti Venäjän antaman tunnustuksen jälkeen Ruotsi, Saksa ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden.
Sitten kaikki meni pieleen. Tammikuun lopulla alkoi sisällissota valkoisten ja punaisten välillä ja kesti kolme kuukautta. Saksan tukemat valkoiset voittivat sodan. Punaiset, joita Venäjän bolsevikkihallitus oli rohkaissut taisteluun, kärsivät tappion.
Sota ja sen jälkiselvittelyt (vankileirit, kuolemantuomiot, sairaudet) vaativat lähes 30 000 suomalaisen hengen.
Voi hyvin perustellusti sanoa, että sodan jälkeen kesällä 1918 Suomi oli kansakuntana nollapisteessä. Miten näin pääsi käymään? Sitä on mietitty sata vuotta. Jo kolme sukupolvea maan etevimpiä historian- ja yhteiskuntaelämän tutkijoita on hakenut vastausta tähän kysymykseen, mutta riidatonta vastausta ei ole saatu. Tänäkin vuonna ilmestyy kymmeniä tutkimuksia sisällissodan syistä, tapahtumista ja seurauksista.
Kaikkein kummallisinta on se, että vuoden 1918 alussa Suomi oli nuori mutta vankka demokratia. Ensimmäiset yleiset ja yhtäläiset eduskuntavaalit oli pidetty jo vuonna 1907, ja eduskuntalaitos oli säilyttänyt asemansa siitä huolimatta, että Venäjän keisari oli useaan kertaan hajottanut Suomen eduskunnan ja määrännyt uudet vaalit.
Eduskunnassa voimasuhteet porvarillisten puolueiden ja sosiaalidemokraattien kesken olivat vuosina 1907-1917 olleet melko tasan, mutta yhteistyö oli vuoden 1917 lopulle asti toiminut porvarien ja vasemmiston rajan yli.
Kun eduskunta sisällissodan jälkeen kokoontui, vain runsas puolet kansanedustajista oli paikalla. Sodan hävinnyt osapuoli, vasemmisto, oli lyöty. Sen kansanedustajat olivat joko kuolleet sodassa, paenneet Venäjälle, olivat vankileirillä tai muuten syrjässä. Paikalla oli aluksi vain yksi vasemmiston kansanedustaja ja satakunta keskustan ja oikeiston edustajaa.
Keskustan ja oikeiston kesken oli erimielisyyttä maan hallitusmuodosta: keskusta kannatti tasavaltaa ja oikeisto monarkiaa. Oikeisto halusi lähestyä Saksaa ja laski, että saksalainen kuningas auttaisi Suomea jatkossa. Olivathan saksalaiset sotajoukot edelleen Suomessa.
Kun Saksan sodanjohto myös suositteli Suomelle monarkiaa, siihen suostuttiin, tosin pitkin hampain. Hessenin prinssi Friedrich Karl valittiin Suomen kuninkaaksi lokakuun alussa 1918. Kuninkaan vaali synnytti vahvan eripuran eduskunnassa, ja päätös syntyi lopulta äänin 64-41, poissa oli eri syistä 95 kansanedustajaa.
Myös Saksassa syntyi epäilyksiä koko hanketta kohtaan, ja Friedrich Karl kieltäytyi kuninkuudesta joulukuun lopulla 1918. Suomen toinen side Saksaan katkesi, kun saksalaiset joukot poistuivat maasta.
Suomen sisäinen ja ulkoinen asema alkoi kohentua vuoden 1919 alkupuolella, jolloin pidettiin uudet eduskuntavaalit. Vasemmisto sai 80 paikkaa 200:sta ja palasi mukaan demokraattiseen päätöksentekoon. Myös keskusta vahvistui, ja uudessa eduskunnassa oli vahva tasavaltalainen enemmistö.
Eduskunta teki kesällä 1919 kaksi merkittävää päätöstä. Se hyväksyi uuden tasavaltalaisen perustuslain ja valitsi ensimmäisen tasavallan presidentin.
Vaalin voitti uuden perustuslain kirjoittaja oikeusoppinut Kaarlo Juho Ståhlberg, jonka valintaa tuki vasemmisto ja keskusta. Vaalissa hävisi oikeiston tukema kenraali Gustaf Mannerheim, vuoden 1918 sisällissodan voittajien ylipäällikkö.
Suomessa tapahtuneet sisäiset muutokset lisäsivät myös ulkovaltojen luottamusta Suomea kohtaan. Näkyvin osoitus oli, että myös Britannia ja Yhdysvallat tunnustivat pitkien neuvottelujen jälkeen Suomen itsenäisyyden kesällä 1919.
Seuraava hankala kysymys oli suhteiden järjestäminen bolsevikkien johtamaan Venäjään. Suhteiden solmiminen oli vaikeaa.
Suomessa asui paljon ns. valkoemigrantteja, jotka olivat paenneet Venäjän bolsevikkivallankumousta. Valkoemigrantit halusivat käyttää Suomen aluetta kumoushankkeisiin, joilla pyrittiin syrjäyttämään bolsevikit Venäjän johdosta.
Neuvosto-Venäjän johto puolestaan uhkaili sodalla Suomea, jos Suomi antaisi alueensa valkoemigranttien käyttöön.
Neuvottelut alkoivat kesäkuussa 1920 ja päättyivät saman vuoden lokakuussa Tartossa solmittuun rauhansopimukseen, jossa sovittiin myös valtioiden välisestä rajasta.
Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja pysyi paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta samana, joka se oli autonomian (1809-1917) ajan ollut. Sopimusta pidettiin Suomen kannalta edullisena.
Saman vuoden joulukuussa Suomi hyväksyttiin Kansainliiton jäseneksi. Pari vuotta myöhemmin Suomi sai Kansainliiton tuella merkittävän ulkopoliittisen voiton Ruotsista, joka oli havitellut Ahvenanmaan saaristoaluetta itselleen. Ahvenanmaa julistettiin Kansainliiton päätöksellä kuuluvaksi nimenomaan Suomeen.
1920-luvun alussa Suomi haki vielä paikkaansa Euroopassa. Rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa ei riittänyt Suomelle, joka pelkäsi itäistä naapuriaan.
Vuonna 1922 Suomen hallitus sopi yhteistyöstä Puolan, Viron ja Latvian kanssa. Reunavaltioiden sopimuksella pyrittiin rakentamaan yhteistä voimaa sekä Neuvosto-Venäjää että Saksaa vastaan. Sopimus kuitenkin kariutui, sillä Suomen eduskunta hylkäsi sen. Eduskunnassa arvioitiin, että sopimus reunavaltioiden kanssa olisi ollut riski Suomelle.
Myös sisäisesti Suomi oli vielä pahasti hajallaan. Sisällissodan jälkimainingit tuntuivat. Keskustan ja oikeiston lyhytaikaiset hallitukset johtivat maata. Sosiaalidemokraattinen puolue oli eduskunnan ylivoimaisesti suurin puolue, mutta se pidettiin vuosikausia oppositiossa. Tilanne muuttui vuonna 1926, kun sosiaalidemokraateille tarjottiin pääministerin paikkaa ja hallitusvastuuta – yksin.
Sosiaalidemokraattinen puolue päätti ottaa haasteen vastaan, ja niin maahan nimitettiin Väinö Tannerin johtama vähemmistöhallitus, jonka kaikki ministerit olivat sosiaalidemokraatteja.
Pääministeri Väinö Tanner oli vahva poliitikko, joka oli sisällissodan aikana ollut kokonaan sivussa punaisten ja valkoisten taistelusta. Hallitus pystyi hallitsemaan vain vajaan vuoden, mutta se onnistui viemään läpi lain, jolla sisällissodan punaisen puolen sotilaita armahdettiin.
Hallitus onnistui tekemään Ruotsin kanssa merkittävän kauppasopimuksen. Sen solmiminen paransi Suomen ja Ruotsin välisiä suhteita.
Unto Hämäläinen
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva politiikantoimittaja, joka on erikoistunut Suomen poliittiseen historiaan.