Suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi: Taloudelle globaalit pelisäännöt - fakta vai fiktio?

Suurlähettiläs Pekka Huhtaniemi: Taloudelle globaalit pelisäännöt - fakta vai fiktio?


Suurlähettiläs Pekka Huhtaniemien puhe Eurooppa-päivänä 9. toukokuuta 2003 Kansainvälisen kauppakamarin (ICC) Suomen osaston kevätkokouksessa Helsigissä

Arvoisa Puheenjohtaja, Hyvät Kuulijat,

Lämpimät kiitokset ystävällisestä johdannosta ja kutsusta saapua käsittelemään annettua aihetta nimenomaan tälle teidän forumillenne. Kun kansainvälisestä taloudesta ja kauppapolitiikasta puhutaan, Kansainvälinen kauppakamari on aina tärkeä osapuoli. Ja kuten tämänkin tilaisuuden osanottajajoukosta nähdään, ICC:n Suomen osasto pystyy saamaan kokoon hyvin vaikuttavan joukon alan suomalaisia asiantuntijoita.

Kun puhutaan "talouden globaaleista pelisäännöistä", puhutaan itse asiassa "globalisaation hallinnasta". Kyseessä on teema, jota on paljon viime aikoina käsitelty ja joka on vielä monia vastauksia vailla. Lukuisia hankkeita vastausten löytämiseksi on parhaillaan menossa, ja Suomi on niissä näkyvästi mukana. Viittaan vain Presidentti Halosen puheenjohtajuuteen ILO:n globalisaatiokomissiossa ja nk. Helsinki-prosessiin, jonka edistäminen on mainittu uuden hallituksemme ohjelmassa yhtena painopistealueena kauppa- ja kehityskysymysten alalla.

Minulla on työni puolesta ollut mahdollisuus tarkkailla tätä problematiikkaa useiltakin hyviltä näköalapaikoilta: viimeksi 90-luvun jälkipuoliskolla Brysselissä komissaari Liikasen kabinettipäällikkönä ja viimeiset viisi vuotta Suomen Genevessä olevan pysyvän edustuston päällikkönä.

Brysselissä sain havainto-opetusta siitä, kuinka merkittävä alueellinen integraatio-organisaatio pyrkii hallitsemaan itseään ja ympärillään tapahtuvaa kehitystä - pääasiassa oman maanosan tasolla mutta jossain määrin myös maailmanlaajuisesti vaikuttavin toimenpitein. Genevessä olen ollut muiden siellä toimivien diplomaattien tapaan eräänlaisessa "globalisaation observatoriossa" - maailmanlaajuisten multilateraalisten pyrkimysten keskiössä.

Euroopan Unioni ja Bryssel on hyvä pitää mielessä, kun globalisaation hallinnasta puhutaan. Euroopalainen kokemus, jota onnistuneesta integraatiosta on jo olemassa noin puolen vuosisadan ajalta, voi osoittautua monessa suhteessa arvokkaaksi esimerkiksi, kun etsitään ratkaisuja maailmanlaajuisiin ongelmiin. Eurooppalainen malli ei sellaisenaan sovi globaaliksi järjestelyksi, mutta siitä voidaan varmasti monessa suhteessa ottaa oppia.

Yksi tärkeä eurooppalainen viisaus kätkeytyy kehityksen viemiseen eteenpäin portaittain ja huolellisten, laajapohjaisten valmistelujen jälkeen. Äkkinäisestä Big Bangistä, joka kertaheitolla tuottaisi optimaalisen globalisaation hallintamallin koko maailmalle, ei kannata haaveilla.

Periaatteessa maailmaa ja maailmantaloutta voidaan hallita kahdella tavalla: voimalla tai säännöillä. Voittopuolisesti voimaan perustuvaa optio on noussut uudella tavalla esiin viime aikojen keskustelussa; uudella tavalla siinä mielessä, että olihan kansainvälisen yhteistyön yksi keskeinen johtolanka II maailmansodan päättymisestä lähtien ollut yleismaailmallisten säännöstöjen kehittäminen mitä erilaisimmille elämän aloille. Voima ei toki ollut kansainvälisestä politiikasta kadonnut, mutta kun elettiin voimatasapainon olosuhteissa - moninapaisessa tai sellaiseksi kuvitellussa maailmassa - voiman käytön rajat olivat ahtaat.

Itäblokin hajoamisen jälkeen on siirrytty toisenlaiseen maailmaan. Irakin sota viimeistään osoitti, että voimankäyttö on taas yksi täysin mahdollinen väline muun poliittisen arsenaalin joukossa ja että Yhdysvaltojen johtava asema maailmassa on kiistaton. Yhdysvalloissa on nyt myös administraatio, joka tiedostaa oman ylivoimaisuutensa ja on tietoisesti haluton sitomaan itseään liian tiukasti kansainvälisten sääntöjen raameihin. Syyskuun 11. päivän tapahtumat antoivat tälle kehitykselle ratkaisevan sysäyksen eteenpäin, mutta trendi olisi muutenkin todennäköisesti kulkenut samaan suuntaan.

Yksinapaisuus voi leimata maailmaa pitkälle eteenpäin, kenties vuosikymmeniksi. Joskus tilanne toki taas muuttuu. Vaikka republikaanihallinnon asema nyt vaikuttaa hyvin vahvalta, Yhdysvaltojen poliittisessa järjestelmässä on ennenkin nähty yllättäviä vallanvaihdoksia pääpuolueiden kesken. Demokraattien ja republikaanien poliittisissa ohjelmissa ja suhtautumisessa multilateraaliseen, sääntöpohjaiseen yhteistyöhön on eroja, joskaan niitä ei pidä yliarvioida. Toisaalta voidaan otaksua, että ennemmin tai myöhemmin Kiinasta kehittyy se vastavoima, joka luo uutta tasapainoa Yhdysvaltojen dominoimaan maailmaan.

Yksi näiden aikojen keskeinen kysymys kuuluu joka tapauksessa: "Leviääkö tämä sama yksinapaisuuden ja yksipuolisen toiminnan tendenssi turvallisuuspolitiikasta myös talouden alueelle?"

Turvallisuus ja talous eivät nykyajan maailmassa ole toisilleen vieraita, toisensa poissulkevia käsitteitä. Talous tuottaa kehitystä, ja kehitys vahvistaa turvallisuutta. Mutta yhtä totta on, että vakaus ja turvallisuus ovat välttämättömiä edellytyksiä talouselämän suotuisalle kehitykselle.

Mutta on myös tekijöitä, joiden ansiosta turvallisuuspolitiikan ja talousasioiden välillä on suojaavia palomuureja. Kun sotilaalliset resurssit ovat edelleen pääsääntöisesti kansallisessa omistuksessa, tuotantovälineiden hallinta ja ristiinomistus on hajaantunut ympäri maailmaa.

Globalisoituvassa taloudessa yhä useampi tavaroiden ja palvelujen tuottaja on riippuvainen ulkomaiden markkinoista ja rajojen takaa tapahtuvista alihankinnoista. Olemme viime vuosina nähneet monta kertaa, kuinka vaikeaa esim. EU:n on käytännössä sopia kauppapoliittisista sanktioista, koska kauppaa rajoittaviin instrumentteihin turvautuminen osuisi monissa tapauksissa Unionin omaan nilkkaan.

"Kauppasota" tai sen uhka on kuitenkin asia, josta media niin meillä kuin muuallakin usein puhuu. Yleensä tällöin on kyse EU:n ja Yhdysvaltojen välisistä kauppakiistoista. Teräs, hormoniliha, geenimanipuloidut elintarvikkeet, banaanit, amerikkalaisyritysten viennin kyseenalaiset verohelpotukset jne. ovat olleet pitkään otsikoissa. Raskaaseen, laajamittaiseen kaupan rajoittamiseen ei ole kuitenkaan ajauduttu. Kysymys on ollut pikemminkin varoituslaukauksista ja sapelin kalistelusta. Yksittäisille yrityksille on toki voitu tuottaa vakavaakin haittaa.

Taloudellinen globalisaatio - ennen muuta tuotantovälineiden kansainvälinen ristiinomistus ja investointien mannertenvälisyys - yhdessä tehokkaan kauppapoliittisen, maailmanlaajuisen GATT/WTO-säännöstön kanssa on epäilemättä hillinnyt voimankäyttöä talouden alueella. Ja vaikka juuri nyt, Irakin sodan jälkitunnelmissa, arvellaan ja jopa uhkaillaan, että Irakin sotaan kriittisesti suhtautuneet maat joutuvat amerikkalaisten sanktioiden kohteeksi kaupan alalla, tällainen kehityskulku ei ole todennäköinen eikä ainakaan vääjäämätön.

GATT:in ja nyttemmin WTO:n ansiosta meillä on jo itse asiassa olemassa globaalit pelisäännöt kaupan alalla. Merkittävistä kansainvälistä kauppaa käyvistä maista vain harvat - lähinnä Venäjä ja eräät öljyntuottajamaat - ovat enää WTO:n ulkopuolella, ja niistäkin useat ovat liittymisprosesseissaan jo pitkällä. Kiinan ja Taiwanin kytkeytyminen WTO:hon runsas vuosi sitten oli suuri askel kohti WTO:n universaalisuuden toteutumista. Venäjän uskotaan seuraavan perässä ehkä vuoden tai korkeintaan muutaman sisällä.

WTO-järjestelmä ei kuitenkaan ole ikiajoiksi kiveen hakattu staattinen säännöstö. Globalisaatio ja sitä vauhdittava teknologinen kehitys synnyttää kansainväliseen taloudelliseen vaihdantaan koko ajan uusia piirteitä ja ongelmia, joita voimassaolevien sääntöjen ja sopimusten kirjoittajat eivät välttämättä vielä 10 vuotta sitten tienneet tai osanneet ennakoida. Eräillä aloilla - kuten maataloudessa tai tekstiili- ja vaatekaupassa - eletään yhä poikkeuksellisten sääntöjen varassa, ja maailmankaupassa on tärkeitä osapuolia, jotka haluaisivat nopeuttaa myös näiden alojen siirtämistä yleisten sääntöjen piiriin. WTO-sääntöjen pitäminen ajan tasalla vaatii näin ollen jatkuvaa työtä ja neuvottelua.

Maatalous- ja muun tavarakaupan vapauttamisen jatkaminen, palvelukaupan asteittainen helpottaminen, kaupan sääntöjen kehittäminen ja kehitysmaiden kaipaamista erityistoimista sopiminen ovat keskeisiä kysymyksiä parhaillaan menossa olevalla WTO:n monenvälisellä kauppaneuvottelukierroksella eli nk. Dohan kehitysagendalla.

Dohan kierros on ollut käynnissä 1 ½ vuotta, ja se on määrä saada päätökseen vuoden 2004 loppuun mennessä. Nk. puolivälin tarkastelu suoritetaan ensi syyskuussa Meksikon Cancunissa ministeritason konferenssissa.

Sopimus Dohan kierroksen aloittamisesta syntyi toissa syksynä syyskuun 11. päivän jälkitunnelmissa, jolloin kansainvälinen yhteistyö ja solidaarisuus olivat hetkellisesti poikkeuksellisen korkeassa kurssissa. Seattlen fiaskon jälkeen WTO:n oli oman uskottavuutensa vuoksi pakko onnistua Dohassa. Neuvottelukierroksen käynnistämiseksi sovittu Dohan deklaraatio on kuitenkin monilta osiltaan hyvin herkästi tasapainotettu kompromissi ja viime kädessä vain yhdessä sovittu lista siitä, mistä neuvotellaan, millaisilla yleisillä tavoitteilla ja millä aikatähtäyksellä.

Näin ollen ei ole ollut yllättävää, että konkreettisissa neuvotteluissa Genevessä on törmätty moniin ongelmiin. Eturistiriidat, jotka kätkettiin Dohassa diplomaattisten ilmausten ja hauraiden kompromissien alle, ovat nousseet Genevessä uudelleen esiin.

Konsensus-periaatteella toimiva, lähes 150-jäseninen WTO on osoittautunut kankeaksi forumiksi todella tehokkaille neuvotteluille. Kehitysmaiden kasvava vaikutusvalta WTO:ssa tuntuu ja näkyy. OECD-maiden elinkeinoelämä ei ole ollut entisellä tarmolla kannustamassa neuvottelijoita eteenpäin. Kun Dohan kierrokseen liittyvä uutisointi pyörii enimmäkseen maataloudessa ja kehitysmaiden intresseissä, tämä ei sinänsä ole ollut yllättävää.

Nyt - neljä kuukautta ennen Cancunia - näyttää siltä, että Cancunin tulokset jäävät laihoiksi ja että kokouksessa voidaan ajautua jopa kriisitunnelmiin. Tämän ei sinänsä tarvitse merkitä kierroksen epäonnistumista. Aikaisemmilta neuvottelukierroksilta tiedetään, että kriisit ja määräaikojen ylitykset kuuluvat tällaisten monimutkaisten prosessien luonteeseen.

Dohan kierroksesta vastuuta kantavien tahojen rooliin kuuluu tässä tilanteessa dedramatisoida Cancunin merkitystä ja valaa uskoa siihen, että kierroksen päättäminen vuoden 2004 loppuun mennessä on edelleen mahdollista. Mutta jos kierroksen onnistuminen vaatii aikanaan vuoden-pari jatkoaikaa, se tuskin yllättäisi moniakaan alan asiantuntijoita. Itse olen vakuuttunut siitä, että kierros saatetaan aikanaan menestykselliseen päätökseen. Päätösjuhlien ajankohtaan en ota kantaa.

Jos WTO-neuvottelut hyytyvät ja jäävät tuloksettomiksi, tulemme todennäköisesti näkemään entistä enemmän alueellista ja bilateraalista toimeliaisuutta kauppapolitiikan alalla. WTO-järjestelmän asema ja auktoriteetti heikkenee, ja kansainväliseen kauppaan voi syntyä entistä sekavampien sääntöjen vyyhti. Jos maailmanlaajuista toimivaa säännöstöä ei ole, kauppapoliittisia intressikiistoja aletaan varmasti ratkoa entistä enemmän raa'an voiman avulla. Tällainen kehityskulku ei ole ulkomaankaupasta riippuvaisten pienten maiden etujen mukaista.

En ajatellut tässä esityksessä mennä tämän syvemmälle Dohan kierroksen ajankohtaisiin detaljeihin. Yleistilanne on takkuisen tahmea, ja valopilkkuja on vähän. Tiedän, että ICC:n Suomen osaston jäsenillä on mahdollisuus seurata neuvottelujen kulkua - paitsi median sekä UM:n ja muiden viranomaisten välittämän aineiston pohjalta - myös tutustumalla ICC:n geneveläisen "kirjeenvaihtajan", WTO-sihteeristön entisen korkean virkamiehen David Hartridgen säännöllisin väliajoin laatimiin analyyseihin kierroksen tapahtumista. Suosittelen lämpimästi Hartridgen "WTO Insight"-katsausten lukemista, jos teillä on pääsy sen jakelulistalle.

Mutta kauppa on vain osa taloutta, ja WTO:n olemassaolo ei tarkoita sitä, että taloudelle olisi jo olemassa globaalit pelisäännöt. Toisaalta on totta, että WTO:n vaikutus ulottuu toki jo nyt moniin kansallisiin politiikan lohkoihin, ja kuten olemme mielenosoituksista ja katutaisteluista nähneet, WTO:n vastustajien argumentoinnissa heijastuu pelko siitä, että tämä vaikutus on jo päässyt kehittymään liian voimakkaaksi.

WTO:n sääntöjen ytimenä on kuitenkin edelleen sen seikan määrittäminen, kuinka tavaroita ja palveluja tulee tuontimaassa kohdella, kun niitä tarjotaan rajojen yli. Sitä mukaa kuin rajalla kannettavien maksujen ja muiden markkinoillepääsyä rajoittavien määräysten merkitys on suhteellisesti vähentynyt, kansainvälistä kauppaa käyvien yritysten kilpailuasemaan ja -kykyyn vaikuttaa yhä enemmän se, millaisilla metodeilla tavarat tai palvelut on tuotettu ja millaisessa talous-, kilpailu- ja yhteiskuntapoliittisessa ympäristössä tuotanto tapahtuu.

Nautitaanko tuotanto- tai markkinointivaiheessa julkista - suoraa tai epäsuoraa - tukea? Rasitetaanko ympäristöä? Poljetaanko ILO:n konventioita ja ihmisoikeuksia? Onko eläinten käsittelyssä mitään etiikkaa? Otetaanko kohtuuttomia riskejä kuluttajien turvallisuuden kustannuksella? Onko legitiimiä henkisen omaisuuden suojaa loukattu? Ollaanko mukana de facto kartellissa vai toimitaanko aidossa kilpailussa? Ovatko valuuttakurssit realistiset vai keinotekoiset? Ja niin edelleen.

Erilaisilla subventioilla on kaikkein suorin vaikutus tavaroiden ja palveluiden hintaan. Niillä voidaan nopeasti ja tehokkaasti vääristää kilpailua. Näin ollen on loogista, että GATT ja WTO ovat pyrkineet luomaan sääntöjä subventioiden käyttämiselle ja niille vastatoimille, joihin tällaisten tukien vaikutuksen torjumiseksi voidaan ryhtyä. Teollisuustuotteiden osalta säännöt ovat jo hyvin kattavat. Dohan kierroksen maatalousneuvottelujen ydinkysymys koskee juuri erilaisten maataloustukien luokittelua, kohtelua ja leikkaamista. Myös markkinoillepääsy on maataloudessa usein sidoksissa tukipolitiikkaan.

Mutta kun siirrytään subventioista muihin kansallisen politiikan instrumentteihin, WTO:n sääntöjen ote asioista alkaa kirvota. Tullaan alueille - ajatellaanpa vaikka ympäristönormeja, kuluttajansuojaa, työelämän pelisääntöjä ja sosiaalipolitiikkaa - joilla WTO:lla ei ole asiantuntemusta eikä kompetenssia. Kuitenkin näitä politiikanlohkoja koskevilla päätöksillä voi olla huomattava välillinen vaikutus siihen, mikä on tietyn maan tai yrityksen tavaroiden ja palveluiden kilpailukyky ja sitä kautta menestys maailmanmarkkinoilla.

Kuten EU:sta tiedämme, todellisten yhteisten markkinoiden luominen edellyttää, että myös tällaiset politiikanlohkot tuodaan vähitellen yhteisten normien ja sääntöjen piiriin. Jotta tämä olisi institutionaalisesti mahdollista, EU:n kompetenssia on hallituksenvälisissä konferensseissa askel askeleelta laajennettu.

Globaalilla tasolla tarvitaan samantapaista kehitystä, mutta siellä ei ole olemassa - eikä näköpiirissä - yhtä instituutiota, joka voisi tällaista kokonaisvaltaista sääntöjen luomista ja sääntelyä ryhtyä johtamaan.

WTO:n vastustajat väittävät, että WTO olisi pyrkimässä tällaiseen rooliin. Pelkojen taustalla ovat eräät takavuosien ympäristöteemoista kummunneet kauppariidat, joita WTO:n riitojenratkaisuprosesseissa käsiteltiin - tai voitiin käsitellä - vain kauppapoliittisten sääntöjen valossa ilman, että pantiin - tai voitiin panna - painoa asioihin liittyneille ympäristöpoliittisille näkökohdille. WTO:sta tehtiin maailmantalouden todellinen "Musta Pekka", jota on sen jälkeen istutettu häpeäpaalussa maailman kaikilla turuilla ilman sanottavaa huolta siitä, mitä tekemistä esitetyillä syytöksillä on ollut tosiasioiden kanssa

WTO on joka tapauksessa ottanut myllytyksestä opikseen, ja tänä päivänä on selvää, että juuri riitojenratkaisun alueella, missä WTO:n "voima" tulee konkreettisimmin näkyviin, panelit pyrkivät hyvin tarkkaan selvittämään, mitkä muut kansainväliset normistot voisivat kyseessä olevan kauppariidan kohdalla olla relevantteja. Jos mitään muuta aidosti multilateraalista normistoa ei ole olemassa, WTO:n panelistien on vaikeaa turvautua rulingeissaan mihinkään muuhun kuin WTO:n omaan säännöstöön. Senkin nojalla voidaan toki harjoittaa jossain määrin vapaata harkintaa ja tulkintaa. WTO:n riitojenratkaisu ei ole nimittäin puhdasta juridiikkaa, korkeintaan kvasi-sellaista.

Käytännössä maailmantaloudessa on kuitenkin monenlaisia normistoja, jotka on luotu muista kuin kauppapoliittisista lähtökohdista käsin. ILO on tehnyt tätä työtä työelämän keskeisten normien osalta jo yli 80 vuotta. Kansainvälisten ympäristösopimusten kirjo kasvaa koko ajan. Ihmisten, eläinten ja kasvien suojaamiseen tähtäävä tuotteiden ja tuotantomenetelmien kansainvälinen standardisointi etenee monilla aloilla ja forumeilla. Henkisen omaisuuden suojaa koskevaa säännöstöä on kehitetty niin WIPO:ssa kuin alueellisestikin.

Kun ollaan tilanteessa, jossa monet erilaiset normit vaikuttavat siihen, kuinka tavarat ja palvelut liikkuvat globalisoituvassa taloudessa, törmätään väistämättä kysymykseen normien keskinäisestä hierarkiasta. Tämä tarkoittaa käytännössä erilaisten arvojen punnitsemista suhteessa toisiinsa ja eri yhteiskunnissa vaikuttavien - niin kuin sosiologit sanovat - "kollektiivisten preferenssien" tiedostamista ja ymmärtämistä.

"Kollektiivisia preferenssejä" on monenlaisia: kansallisia, alueellisia ja maailmanlaajuisia. YK-järjestelmä ja kansainväliset kansalaisjärjestöt pyrkivät osaltaan määrittämään nimenomaan maailmanlaajuisia "kollektiivisia preferenssejä", ihmiskunnan kiistattomia yhteisiä etuja ja arvohierarkioita. Edelleen ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa voimakkaimmin hallitusten käyttäytymiseen vaikuttavat tällaiset preferenssit silloin, kun ne on kehitetty ja ankkuroitu politiikan ohjenuoraksi kansallisella tai alueellisella tasolla.

Meille suomalaisille on EU tänä päivänä se ensisijainen viitekehys, jossa me joudumme ottamaan kantaa näihin kysymyksiin. Arkinen päätöksenteko Brysselissä ja Luxemburgissa on usein perimmältään juuri tällaisten eurooppalaisten kollektiivisten preferenssien määrittämistä ja niiden edistämiseen tähtäävistä toimenpiteistä sopimista.

EU-työn teknokraattinen luonne ja toimintaa hallitseva byrokraattinen kapulakieli peittävät vain valitettavan usein alleen sen tosiasian, että kyse on - niin kuin kaikessa politiikassa - koko ajan arvovalinnoista. EU on niin suuri tekijä maailmantaloudessa, että EU:n tärkeäksi kokemilla arvoilla ja kollektiivisilla preferensseillä on ilman muuta suuri globaali merkitys.

On luonnollista, että EU lähestyy kysymystä globalisaation hallinnasta omien kollektiivisten preferenssiensä pohjalta. Amerikkalaisilla on tietysti myös omat preferenssinsä; samoin kaikilla muillakin - milloin paremmin, milloin heikommin tiedostettuina ja artikuloituina.

Monien trans-atlanttisten kiistojen taustalta voidaan löytää juuri toisistaan poikkeavia kollektiivisia preferenssejä. Tämä on jossain määrin uusi ja yllättävä ilmiö. Me eurooppalaiset olimme ilmeisesti pitkään tottuneet ajattelemaan, että meidän ja amerikkalaisten arvomaailmat olivat varsin samankaltaiset. Hollywoodin, amerikkalaisen TV-tarjonnan ja omien kokemustemme myötä totuimme päättelemään, että amerikkalaiset ovat eräänlaisia meidän henkisiä serkkujamme: historialtaan hieman ohuita, omaan elämänpiiriinsä keskittyneitä mutta ahkeria, hyvää tarkoittavia ja eurooppalaiseen kristillis-siveelliseen perintöön elämässään nojautuvia. Nyt näyttää siltä, että tällainen kuva saattaa olla vanhentunut ja että kollektiivisissa preferensseissä on selviä eroja. Tämä näkyy Genevestä katsottuna ehkä selvimmin ajankohtaisten ihmisoikeusasioiden käsittelyssä ja suhtautumisessa yleensä kansainväliseen oikeusjärjestelmään.

EU rakentuu tietylle yhteiselle arvopohjaiselle käsitykselle siitä, millainen yhteiskuntamalli tuottaa parhaan tuloksen sen omien kansalaisten kannalta. Vaikka EU on maailmantaloudessa suuri tekijä, se ei voi edellyttää, että globalisaation hallinta ratkaistaisiin EU:n mallin tai sanelun mukaan. Kollektiiviset preferenssit on pakko panna vertailuun ja viime kädessä neuvottelupöydälle. Jos relevantteja maailmanlaajuisia kollektiivisia preferenssejä on onnistuttu hahmottelemaan, ne pitää tällaisessa tarkastelussa ottaa huomioon.

Koska kyseessä ovat eri yhteiskunnissa vallitsevat perimmäiset käsitykset keskeisistä arvoista, ei voida olettaa, että kukaan on valmis tekemään fundamentaalisia myönnytyksiä omien perusarvojensa kustannuksella. Näin ollen vain asteittain etenevä globaali normintuotanto ja politiikkojen harmonisoituminen on mahdollista. Tämä koskee niin WTO:ta kuin muitakin kansainvälisiä järjestöjä, jotka joutuvat globalisaation hallinnan kanssa tekemisiin.

EU on itse perusluonteeltaan sääntöihin ja niiden valvontaan perustuva yhteisö. EU:lle on näin ollen luonnollista puolustaa myös globaalilla tasolla sääntöpohjaista - ei voimankäyttöön perustuvaa - lähestymistapaa. EU:n omat kollektiiviset preferenssit ohjaavat EU:n edellyttämään, että kansainvälisten normien hierarkiassa "kylmille" kauppapoliittisille säännöille ei anneta ylivaltaa muilla - "pehmeämmillä" – yhteiskuntapolitiikan lohkoilla aikaansaatujen normien suhteen.

Tämä edellyttää EU:lta käytännössä aktiivista toimintaa sen hyväksi, että kansainvälinen normintuotanto edistyy niillä erityisforumeilla, jotka ovat jo olemassa tällaista työtä varten: ILO:ssa työelämän ja laajemminkin sosiaalisten normien osalta, WHO:ssa terveyskysymysten osalta, UNESCO:ssa tiedon, tieteen ja kulttuurin osalta, YK:n ihmisoikeusmekanismeissa ihmisoikeuksien osalta, WIPO:ssa henkisen omaisuuden suojan osalta, Codex Alimentarius-järjestössä elintarvikkeiden sallittujen ominaisuuksien osalta, UNEP:issa ja muilla kansainvälisillä ympäristöforumeilla ympäristönormien osalta jne.

Jos jokin kriittinen maailmanlaajuinen ongelma-alue on vailla omaa selkeää käsittelyforumia, sellainen tulisi kiireellisesti perustaa. Täysin vailla "kotia" on tuskin mikään polttava teema, mutta suuri hajanaisuus vallitsee valitettavasti yhdellä kaikkein tärkeimmällä sektorilla eli ympäristöasioissa. Ei siis ihme, että on alkanut kuulua vaatimuksia selkeillä normintuotantovaltuuksilla varustetun "Maailman" tai "YK:n ympäristöjärjestön" perustamisesta. Toinen toistaiseksi heikosti katettu teema on siirtolaisuus. Kansainvälisten normien luominen kasvavien siirtolaisuusvirtojen käsittelylle alkaa olla yhä kiireellisempi kysymys.

Jotkut, jotka sinänsä myöntävät tällaisen lähestymistavan oikeaksi, katsovat, että asioiden liiallisen hajaantumisen tai sirpaloitumisen välttämiseksi tarvitaan jonkinlainen katto-organisaatio valvomaan ja koordinoimaan globalisaation hallintaa. Tämä on johtanut esityksiin "Taloudellisen turvallisuusneuvoston" perustamisesta sekä tähän tarkoitukseen että johtamaan nopeita toimia silloin, kun jollain maailmantalouden lohkolla tarvitaan tehokasta kriisinhallintaa. Keskustelua tällaisesta järjestelystä ei tulevaisuudessa voida varmaankaan välttää, vaikka se tämän päivän kansainvälisten realiteettien valossa tuntuukin utopistiselta.

EU on maailmantalouden keskeinen pilari, ja menossa oleva laajentuminen vahvistaa sen asemaa entisestään. Mikään ei kuitenkaan takaa, että EU:n asema säilyy automaattisesti yhtä vahvana tulevaisuudessa. Jotta EU pystyy osallistumaan tehokkaasti globalisaation hallintaan, sen on pidettävä huolta omasta dynaamisuudestaan. Muuten on uhkana marginalisoituminen nopeasti kasvavan Aasian ja Yhdysvaltojen johtaman läntisen pallonpuoliskon varjossa.

Jos kehityksen annetaan jatkua ilman päättäväistä eurooppalaista skarppausta, eräät tutkijat laskevat, että laajentuneenkin EU:n osuus maailman BKT:sta tulee vuoteen 2050 mennessä laskemaan nykyisestä n. 25 %:sta n. 15 %:iin samaan aikaan, kun Aasian osuus nousee nykyisestä 35 %:sta 45 %:iin ja Amerikkojen osuus pysyy ennallaan 30 % tuntumassa.

Tällaisilla "lihaksilla" EU ei pysty olemaan tasavertainen partneri niissä neuvottelupöydissä, joissa globalisaation hallinnasta tulevina vuosikymmeninä päätetään. Jos haluamme vaikuttaa kehitykseen omien eurooppalaisten arvojemme pohjalta, meidän on huolehdittava oman mantereemme taloudellisesta elinvoimasta. EU on tätä varten olemassa, ja sitä on tähän tarkoitukseen käytettävä.

Tähän ponnistukseen on myös meidän suomalaisten annettava panoksemme. Kun liityimme EU:hun, yksi keskeinen jäsenyyttä puoltava argumentti oli pääsy päättämään omakohtaisesti asioista, jotka joka tapauksessa tulisivat meitä koskemaan. Kun kotimaista keskustelua nykyään seuraa, silmiin osuu paljon mielipiteitä siitä, mitä EU:n ei pitäisi olla ja tehdä. Vähemmän tuodaan esiin näkemyksiä siitä, miten EU:ta tulisi kehittää ja vahvistaa. "Vahva EU" tuntuu olevan jopa jonkinlaisten laajalle levinneiden pelkojen aihe. Tämä ei ole kovin pro-aktiivista poliittista kulttuuria.

Mitä EU:ssa tulisi käytännössä pyrkiä tekemään, jotta Euroopan globaalin marginalisoitumisen uhka ei toteutuisi? Iso kysymys - mutta yritän hahmotella joitain vastauksia.

EU:n laajentumisessa saavutettiin merkittävä rajapyykki muutama viikko sitten, kun 10 uutta jäsenmaata allekirjoitti Ateenassa liittymissopimuksensa. Prosessi ei pääty tähän. Uusia jäseniä tulee liittymään myöhemminkin, ja muiden naapureiden kanssa tullaan siirtymään entistä läheisempään integraatiosuhteeseen täysjäsenyyttä alemmalla tasolla.

Pian koittaa aika, jolloin "Eurooppa" globaalina taloudellisena toimijana on ymmärrettävä maantieteellisesti alueeksi, joka kattaa myös koko Välimeren altaan ja Venäjän. Euroopalla on oltava tällainen visio itsestään, jos se aikoo estää oman globaalin marginalisoitumisensa. Lähi-idän poliittisen tilanteen normalisoituminen on yksi keskeinen ehto sille, että kehitys voisi mennä tähän suuntaan. Tästä syystä Euroopan tulevaisuuden avaimet ovat myös jossain määrin israelilaisten, palestiinalaisten - ja amerikkalaisten - käsissä.

Euroopan on myös saatava oma huolestuttava demografinen tilanteensa hallintaan. Maanosamme väestön ikärakenne on vääristynyt, ja syntyvyysluvut ovat hälyttävän alhaalla. Tilanne korjaantuu vain perhepolitiikkaa vahvistamalla ja käynnistämällä aktiivinen siirtolaispolitiikka. Euroopan kyky ottaa vastaan, kotouttaa ja työllistää uudet siirtolaisensa ratkaisee sen, ohjautuvatko nämä kipeästi tarvittavat resurssit Eurooppaan vai menetetäänkö ainakin niiden paras kerros muualle - Yhdysvaltoihin tai Aasiaan.

Siirtolaisuuskysymys vaatii EU:ssa monien asioiden perusteellista uudelleenajattelua. Tässä mielessä on ilahduttavaa, että Suomessakin on herätty pohtimaan tätä helposti negatiivisia tunteita nostattavaa asiaa entistä avoimemmin ja myönteisemmin mielin.

EU:n on huolehdittava myös oman teknologisen innovaatiokykynsä ylläpitämisestä tulevina vuosikymmeninä. Omassa "high-tech"-huumassamme me suomalaiset olemme ehkä taipuvaisia näkemään Euroopan kokonaistilanteen tässä suhteessa myönteisempänä kuin se tosiasiassa on. Yhdysvallat on Eurooppaa monessa suhteessa edellä, ja ero on kasvamaan päin. Tätä heijastaa mm. uusien patenttihakemusten määrien vertailu: Yhdysvallat on karkaamassa.

EU.ssa on toki tiedostettu jo pitkään teknologisen kehityksen ja innovaatioiden keskeinen
merkitys. Oma komissaarimme, jonka vastuulle nämä asiat komissiossa merkittäviltä osin nykyään kuuluvat, on tehnyt hartiavoimin töitä kehityksen vauhdittamiseksi modernin eurooppalaisen teollisuuspolitiikan keinoin. Euroopan ongelmana on kuitenkin jatkuvasti se, että sinänsä korkeatasoinen tieteellinen työskentely ei kanna riittävän nopeasti hedelmää teollisten innovaatioiden tasolla. Puhutaan jopa eurooppalaisesta tämän alan paradoksista: "excellence scientifique - faiblesse de l'innovation".

Euroopan menestyminen globaalissa innovaatiokilpailussa edellyttää läheistä yhteistyötä eurooppalaisten yritysten, tutkimuslaitosten ja EU:n tällä alalla toimivien instituutioiden
välillä. Tällaisen yhteistyön malli on meille suomalaisille tuttu viime vuosikymmeniltä, ja tulokset ovat kaikkien nähtävissä. Tarvitaan siis vanhan ajan "tahtopolitiikkaa": resurssien tietoista ohjailua kohteisiin, jonne ne eivät välttämättä pelkkien markkinasignaalien varassa suuntaudu.

Tällaisen uudenlaisen euroopalaisen tahdon tulee näkyä niin EU:n teollisuus-, kauppa- kuin kilpailupolitiikassakin. Jos ja kun tehokas innovaatiotoiminta edellyttää suuren mittaluokan teollisia yrityskokonaisuuksia, sitä ei pitäisi EU:n kilpailupolitiikan kaavamaisella soveltamisella estää. Järkevän teollisuus-ja kilpailupolitiikan yhteensovittaminen tulee jatkossa varmasti olemaan yksi EU:n suurista sisäisistä haasteista.

Näinä EU:n konventin aikoina suuri osa EU:ta koskevasta debatista pyörii institutionaalisten kysymysten ympärillä. Kansalaisten ja vastuullisten päätöksentekijöidenkin on joskus vaikeaa saada otetta näiden asioiden perimmäisestä luonteesta ja merkityksestä. Toimivat instituutiot ovat kuitenkin EU:lle elinkysymys. Ilman niitä päätöksenteko laajentuneessa Unionissa ei toimi, ja ilman toimivaa päätöksentekoa EU ei pysty vastaamaan edessä oleviin haasteisiin ja välttymään uhkaavalta marginalisoitumiseltaan.

Hyvät kuulijat,

Suomen kansainvälinen asema on tänä päivänä sellainen, että me voimme toimia uskottavasti globalisaation hallinnan edistämiseksi monilla eri forumeilla.

Olemme Presidenttimme kautta mukana ILO:n korkean tason komissiossa, joka pyrkii löytämään keinoja nimenomaan globalisaation epäsuotavien sosiaalisten seurausten lievittämiseen. On erittäin myönteistä, että nimenomaan ILO on tullut tällä tavalla eturintamaan etsittäessä keinoja globalisaation hallintaan. ILO:n kolmikantainen toimintamalli, joka vetää kaikki keskeiset asianosaiset mukaan asioiden käsittelyyn, voi tulevaisuudessa antaa inspiraatiota myös muiden globaalien kysymysten käsittelylle.

Olemme käynnistäneet Helsinki-prosessin, jolla pyritään keräämään yhteen hyvin laaja kirjo globalisaation erilaisia "stakeholdereita" pohtimaan uudenlaisia kumppanuuksia, joita globalisaation tehokkaassa hallinnassa tarvitaan.

Ja olemme EU:n arvostettu, kannuksensa lunastanut jäsenmaa, jolla on mahdollisuus vaikuttaa EU:n tulevaisuuteen Unionin päätöksenteon ytimessä.

Anneli Jäätteenmäen hallituksen salkkujaon yksi merkittävä - julkisuudessa heikosti noteerattu - innovaatio on kauppa- ja kehityspoliittisten kysymysten keskittäminen ensimmäistä kertaa yhdelle ja samalle ministerille. Tämä päätös - yhdessä hallitusohjelmaan kirjattujen tavoitteiden kanssa - on selvä signaali siitä, että oman hallituksemme piirissä globalisaation hallinta on valittu yhdeksi kansainvälisen toiminnan painopistealueeksi.

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lehtomäki esitteli omia ajatuksiaan ensimmäisen kerran julkisuudessa viime viikolla YK-liiton vuosikokouksessa Helsingissä. Hän korosti kaupan ja kehityksen läheistä vuorovaikutusta ja toivoi avointa dialogia kansalaisyhteiskunnan kanssa asioiden viemiseksi eteenpäin. Tähän dialogiin on myös suomalaisen elinkeinoelämän syytä osallistua ja panostaa. Hallitus tulee tarvitsemaan kaiken maasta löytyvän asiantuntemuksen oman globalisaatiopolitiikkansa perustaksi ja tueksi.

Suurlähettiläs Huhtaniemi on toiminut Genevessä olevan Suomen pysyvän YK-edustuston päällikkönä vuodesta 1998. Sitä ennen hän oli komissaari Erkki Liikasen kabinettipäällikkönä Euroopan komissiossa sekä pääministeri Esko Ahon ulkopoliittisena erityisavustajana. Ulkoministeriössä Huhtaniemi on palvellut kauppapoliittisen osaston päällikkönä ja apulaispäällikkönä sekä muissa kauppapoliittisissa tehtävissä ja Suomen YK-edustustoissa Genevessä ja New Yorkissa. Syyskuussa 2003 hän siirtyy Osloon suurlähettilääksi.
















































































































































EU