Ministeri Max Jakobsonin historiakatsaus Suomen YK-jäsenyyteen
Ministeri Max Jakobsonin historiallinen katsaus Suomen YK-jäsenyyteen Suomen 50-vuotisjäsenyysjuhlassa Finlandia-talolla 14. joulukuuta.
Kun Suomi liittyi 50 vuotta sitten Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioksi, oli jo kymmenen vuotta kulunut järjestön perustamisesta ja 13 vuotta sen synnystä – tai sanoisinko synnytyksestä.
YK:n isä oli Yhdysvaltain presidentti Franklin Roosevelt, joka toukokuussa 1942 oli kutsunut luokseen Washingtoniin Neuvostoliiton ulkoministerin Vjatšeslav Molotovin. Hänelle Roosevelt ehdotti, että sodan päätyttyä muodostettaisiin uusi maailmanjärjestys, jota johtaisivat Yhdysvallat, Venäjä, Englanti ja ”ehkä Kiina” ”kansainvälisinä poliiseina” pitämällä yllä lakia ja järjestystä kautta maailman. Viidenneksi lisättiin myöhemmin Ranska.
Sota oli silloin vielä alkuvaiheissaan; Hitlerin Saksa hallitsi koko Eurooppaa Brittein saaria lukuun ottamatta; Leningrad oli saarroksissa, Moskova yhä uhanalaisena. Mutta amerikkalaisten oma turvallisuus ei ollut uhattuna: heillä oli varaa idealistisiin kaavailuihin. Roosevelt oli jo vakuuttunut Saksan häviöstä – niin kuin muuten oli Suomen päämajan tiedustelujaostokin, jonka tilannearviosta pysyttiin tiukasti vaiti.
Roosevelt kuoli huhtikuussa 1945, ja hänen kuvitelmansa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liittosuhteen jatkumisesta sodan päättymisen jälkeen sammui jo parin vuoden kuluttua. Yhtenä riidan aiheena oli 17 uuden jäsenvaltion päästäminen Yhdistyneiden Kansakuntien järjestön jäseniksi – Suomi niiden joukossa. YK pysyi suljettuna vuodesta toiseen. Suomessa oltiin helpottuneita pikemminkin kuin pettyneitä. Presidentti Paasikivi arveli, että Suomi voisi joutua länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisten ristiriitojen välikappaleeksi.
Vasta Stalinin kuolema vuonna 1953 johti uuteen itä-länsi –suhteeseen. Neuvostoliiton uusi johto, jonka piiristä pian nousi Nikita Hruštšev ykköseksi, ryhtyi luomaan hyviä suhteita länteen. Itävalta vapautettiin miehityksestä ja saavutti puolueettomuuden. Suomelle palautettiin Porkkala, ja Hruštšev liitti Suomen puolueettomien valtioiden luetteloon jo ennen kuin meillä ehdittiin sellaiseksi julistautua.
Heinäkuun 18. päivänä 1955 Yhdysvaltain, Englannin ja Ranskan hallitukset kutsuivat neuvostojohtajat huipputason tapaamiseen Genevessä. Mitään merkittäviä sopimuksia ei siellä vielä saavutettu, mutta vihdoin vuoden lopulla avattiin YK:n ovet kaikille niille valtioille, joista oli kahdeksan vuoden ajan riidelty – Suomi niiden joukossa.
Meillä mietittiin kiireellisesti, kuka voisi sopivimmin edustaa Suomea YK:ssa. Maatamme ei siihen aikaan tunnettu naapureita pitemmällä. Yleinen käsitys oli, että Suomi oli puna-armeijan miehittämä kansandemokratia. Edustajamme YK:ssa oli osoitettava tämä käsitys vääräksi, mutta tavalla, joka ei vahingoittaisi suhteitamme Neuvostoliittoon. Ongelmaan löydettiin nerokas ratkaisu. Suomen YK-edustajaksi nimitettiin Georg Gripenberg. Hänen ei tarvinnut mitään selittää, sillä hänen aristokraattinen olemuksensa ja hienostunut esiintymisensä todistivat, ettei hänen edustamansa maa voinut kuulua ”kommunistisen internationalismin” piiriin.
Mutta idän ja lännen välinen ”suojasää” – venäläisten reformistien käyttämää sanaa lainatakseni – pimeni äkillisesti jo syksyllä 1956. YK:ssa syntyi samanaikaisesti päällekkäin kaksi kriisiä – Unkari ja Suez. Molempien käsittely muodostui Suomen YK-politiikan tulikasteeksi.
Unkarissa alkoi lokakuun lopulla 1956 kansannousu ja uudistusmielinen kommunisti Imre Nagy valittiin pääministeriksi, joka marraskuun ensimmäisenä päivänä ilmoitti Unkarin eroavan Varsovan liitosta ja julistautuvan puolueettomaksi maaksi. Hän lähetti YK:n pääsihteerille sähkeen, jossa hän pyysi Unkarin uudistuksen käsiteltäväksi yleiskokouksessa. Mutta jo kolme päivää myöhemmin Neuvostoliiton panssarivoimat vyöryivät Budapestiin ja murskasivat unkarilaisten vastarinnan.
YK:ssa yleiskokous hyväksyi Yhdysvaltain esittämän päätöslauselmaehdotuksen, jossa kehotettiin Neuvostoliiton hallitusta lopettamaan puuttuminen Unkarin asioihin ja poistamaan välittömästi joukkonsa Unkarista. Päätöslauselman puolesta äänesti 50 valtiota, kahdeksan äänesti vastaan ja 15 pidättäytyi äänestämästä – niiden joukossa Suomi.
Äänestysselityksessään suurlähettiläs Gripenberg lausui julki Suomen ”hartaan toivomuksen, että Unkari ja Neuvostoliitto voisivat sopia neuvostojoukkojen poissiirrosta ja Unkarin kansan perusoikeuksien turvaamisesta muodossa, joka vastaa Unkarin vuosisataisia vapauden perinteitä”. Suomen valtuuskunta kannatti lisäksi suositusta Unkarille päästää YK:n huomioitsijat maahan ja kaikille jäsenvaltiolle kehotusta avustaa Unkarin pakolaisia.
Näistä lausunnoista huolimatta Suomen pidättyminen äänestyksessä kohtasi kotona kirpeää arvostelua. Suomen esiintymistä pidettiin laajalti nöyristelevänä ja pelkurimaisena. Pidättyminen Neuvostoliittoa tuomitsevista päätöslauselmista muodostui kuitenkin YK-politiikkamme peruslinjaksi. Presidentti Kekkonen selitti, että ”näemme itsemme täällä (YK:ssa) pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa. Asianamme ei ole esittää moitteita tai julistaa tuomioita. Menettelymme sanelee puolueettomuuspolitiikkamme: sen ja protestipolitiikan välillä on suuri ero”. Vastaavasti vältimme äänestämästä Yhdysvaltojen politiikkaa tuomitsevia kannanottoja – esimerkiksi Vietnamin sodasta väiteltäessä. Tosin 80-luvulla tästä poikettiin pari kertaa YK:ssa.
Saman aikaan kun Unkarin kriisi masensi mieliä Suomessa, johti Suezin kriisi YK:ssa uudenlaisiin toimenpiteisiin, joihin yllättäen Suomikin osallistui. Suezin kriisi tarkoitti Englannin ja Ranskan sekä Israelin sotatoimia Egyptin diktaattorin Nasserin kukistamiseksi. Se johti ennennäkemättömään asetelmaan: Neuvostoliitto tietenkin tuki Nasseria, mutta Englantia ja Ranskaa painosti Yhdysvaltain presidentti, entinen kenraali Dwight Eisenhower luopumaan aikeistaan, mikä johtikin sotatoimien pysähtymiseen.
Kun oli keksittävä keino, jolla Britannia ja Ranska voisivat kasvojaan menettämättä luopua Suezin kanava-alueen valtaussuunnitelmastaan, ehdottivat amerikkalaiset, että YK perustaisi kansainvälisen joukko-osaston lähetettäväksi Sueziin toimimaan Egyptin ja Israelin välisellä rajalla. YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld teki sitten avustajineen työtä 24 tuntia ja esitteli yleiskokoukselle historian ensimmäisen otilaallisen ”vapaapalokunnan” Suezin kriisin rauhoittamiseksi. Hän kutsui siihen joukkoja kaikista Pohjoismaista sekä Intiasta, Jugoslaviasta, Kanadasta ja Kolumbiasta. Sotilaalliseksi neuvonantajakseen hän kutsui Suomesta kenraaliluutnantti A. E. Martolan, jonka tunsin, tosin etäältä: olin palvellut jatkosodassa hänen komentamassaan toisessa divisioonassa Karjalan kannaksella.
Hammarskjöld selitti myöhemmin luottaneensa eniten juuri suomalaisten sotilaalliseen kykyyn. Mutta hänen kutsunsa oli Suomen poliittiselle johdolle täydellinen yllätys. Tietenkin vastattiin Hammarskjöldille myöntävästi, mutta presidentti Kekkonen oli silloin vielä huolissaan siitä, että osallistuminen kansainväliseen rauhanturvatoimintaan voisi aiheuttaa ongelmia suhteissamme Neuvostoliittoon. Pian kuitenkin Kekkosen näkemys muuttui, ja hän hyväksyi ulkoministeriön esityksen, jonka mukaan Suomen osallistuminen muiden Pohjoismaiden rinnalla YK:n rauhanturvatoimintaan vahvistaisi maamme kansainvälistä asemaa ja yleistä käsitystä puolueettomuuspolitiikastamme. Siitä lähtien suomalaisia osallistui jatkuvasti rauhanturvatoimintaan eri puolilla maailmaa. Suomea alettiin kutsua ”rauhanturvaamisen suurvallaksi”. Vielä tänä päivänä olemme väkilukuumme nähden suurin joukkoja luovuttava maa Naton ja Euroopan unionin yhteisissä operaatioissa.
Suomen rooli YK:ssa kehittyi vähitellen monipuolisemmaksi sitä mukaa kuin järjestö laajeni. Kun Britannian ja Ranskan imperiumit alkoivat hajota, ryhtyi YK tuottamaan liukuhihnalta uusia suvereeneja valtioita. Vuonna 1965, jolloin siirryin ulkoministeriöstä YK-edustajaksi, järjestön jäsenmäärä oli jo 118, ja lisää oli jatkuvasti tulossa. Tänä päivänä jäseniä on 191.
Uusien jäsenvaltioiden yleiskokouksessa muodostama enemmistö käänsi YK:n poliittisen akselin uuteen asentoon. Vasta itsenäistyneiden maiden edustajia ei kiinnostanut idän ja lännen välinen vastakohtaisuus, kylmä sota, vaan heidän vaikutuksensa kohdistui pohjoisen ja etelän väliseen suhteeseen. Kehityserojen tasoittaminen nousi YK:n yleiskokousten pääteemaksi. Lännessä, myös Suomessa, oli vallalla vahva kehitysusko. Suhteellisen vaatimattoman alkupanoksen uskottiin nostavan uudet valtiot nopeasti kasvu-uralle. Tiedämme nyt, että YK:n vaikutus jäi vähäiseksi.
Kolmas maailma toi mukanaan Yhdistyneisiin Kansakuntiin omat kriisinsä ja selkkauksensa: Riitoja imperiumien perinnönjaosta, ideologisia ristiriitoja, rotujen välisiä yhteenottoja, väkivaltaisia mullistuksia, Israelin ja arabivaltioiden välinen jännite . . . Suomen kannalta oli merkittävää havaita, että vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat useimpien kriisien kohdalla vastakkain, molempien etujen mukaista oli estää paikallisia yhteenottoja johtamasta suurvaltain väliseen sotaan.
Amerikkalaisilla ja neuvostoliittolaisilla oli kummallakin omat tavoitteensa YK:n ulkopuolella: Yhdysvalloilla Vietnamin sota, Neuvostoliitolla Kiinan uhka. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteiden lähentymistä todisti näyttävästi ns. ydinsulkusopimus, jonka molemmat suurvallat olivat keskenään valmistaneet vuoden 1968 tammikuussa.
Kun sopimus alistettiin YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi, amerikkalaiset ja neuvostoliittolaiset päättivät tarvitsevansa puolueetonta asianajajaa, joka toimisi ydinsulkusopimuksen sponsorien puheenjohtajana, ja tähän tehtävään minut pyydettiin. Sopimuksen varsinainen tarkoitus oli amerikkalaisten kannalta varoitus Kiinalle; Neuvostoliiton tärkeänä tavoitteena oli varmistaa, että Länsi-Saksa luopuisi ydinaseista, niin kuin tapahtuikin.
Ydinsulkusopimuksen päätöslauselma hyväksyttiin toukokuussa 1968 äänin 95 puolesta ja 4 vastaan. Mutta 21 valtiota pidättyi ja neljä oli poissa äänestyksestä. Intia kieltäytyi allekirjoittamasta ja suoritti vuonna 1974 ydinräjäytyksen osoittaakseen, että sillä oli kapasiteettia ydinaseiden valmistamiseen. Intian takia Pakistan loi itselleen tällaista kapasiteettia. Israel jäi ydinsulkusopimuksen ulkopuolelle ja nyt Pohjois-Korea ja Iran ovat ajankohtaisia ongelmavaltioita. Ydinsulkua ei ole voitu pitää tiiviinä.
Kun YK 1960-luvun jälkipuoliskolla kehittyi suurvaltojen yhteistyön työkentäksi, Suomella oli mahdollisuus entistä aktiivisempaan toimintaan puolueettomuuspolitiikan hengessä. Ensimmäisen kerran ilmoittauduimme ehdokkaaksi turvallisuusneuvostoon ja liityimme siihen vuosiksi 1969-70. Kun pääsihteeri U Thantin toimikausi oli päättymässä vuonna 1971, Pohjoismaat esittivät minut pääsihteeriehdokkaaksi. Emme ottaneet huomioon Tšekkoslovakian kriisin seurauksia. Elokuun 21. päivänä 1968 Neuvostoliitto ja sen itäeurooppalaiset liittolaiset olivat miehittäneet Tšekkoslovakian torjuakseen maan kommunistijohtajien aloittaman uudistuspolitiikan, jonka toteuttaminen olisi voinut johtaa vallan luisumiseen Kremlin käsistä. Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen neuvostojohto tiukensi otteitaan satelliittimaihin ja myös Suomeen. Venäläinen diplomaatti Juri Derjabin selitti jälkeen päin, että ”suomalaisen valinta YK:n pääsihteeriksi olisi merkinnyt Suomen puolueettomuuspolitiikan kansainvälistä tunnustamista ja sen vastapuolena Neuvostoliiton aseman heikkenemistä Suomessa . . . Siksi Moskova ei yksinkertaisesti halunnut suomalaista pääsihteeriä”. Neuvostoliiton edustaja turvallisuusneuvostossa käytti veto-oikeuttaan ehdokkuuteni kumoamiseen.
Tietenkin olin pettynyt, mutta pian seurasi YK:n kannalta niin vaikea vaihe, että tunsin suoranaista helpotusta. Ensinnäkin Kiinan kommunistihallitus sai vihdoin vuonna 1971 lopulla YK:n yleiskokouksen suuren enemmistön hyväksymisen Kiinan jäsenyyden haltijaksi, mistä oli seurauksena, että Neuvostoliiton ja Kiinan edustajat ryhtyivät kovaan kilpailuun Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan valtioiden kannatuksesta. Pari vuotta myöhemmin öljykriisi innoitti kehitysmaiden edustajia Neuvostoliiton ja Kiinan rohkaisemina ajamaan ”uuden kansainvälisen taloudellisen järjestyksen” toteuttamista. Pelkistetysti sen voi sanoa tarkoittaneen globaaliksi hyvinvointivaltioksi, jossa tulonsiirrot rikkailta köyhille eli teollisuusmailta kehitysmaille tasoittaisivat elintasoeroja. Mutta sekä Yhdysvallat että Länsi-Eurooppa käänsivät sille selkänsä, ja seurauksena oli YK:n vaikutusvallan kohtalokas heikkeneminen. Ronald Reaganin kaksi kerta neljä vuotta kestäneen presidenttivallan aikana YK jäi suurvaltapolitiikasta sivuun. Kuvaavaa oli, että Irakin ja Iranin annettiin sotia keskenään kahdeksan vuoden ajan YK:n välittämättä satojen tuhansien sotilaiden ja siviilien, nuorten poikienkin kohtalosta. YK:n pääsihteerin vaikutusvalta kutistui näinä vuosina väistämättä.
Vasta kun Irakin diktaattori Saddam Hussein vuonna 1990 miehitti Kuwaitin valtion, YK:n turvallisuusneuvosto teki ensimmäisen kerran 40 vuoteen päätöksen, jonka nojalla Yhdysvallat kokosi liittolaisarmeijan ja hääti Irakin joukot pois Kuwaitista. Silloinen presidentti George Bush – siis isä Bush – julisti YK:n nousseen maailman turvallisuuden takaajaksi. Mutta se ei kestänyt kauan. Bushin presidenttivalta jäi vain neljäksi vuodeksi, ja hänen seuraajansa Bill Clinton rajoitti YK:n turvallisuusneuvoston toimintaa estämättä mm. Ruandan hutujen ja tutsien välistä taistelua, jonka seurauksena oli miljoona uhria. Ja sitten seurasi Irakin toinen sota, jonka seurauksia YK:ssa vain rajoitetusti käsitellään.
English summary
During forty years, from 1955 till 1995, Finland’s foreign policy was based on neutrality, and the United Nations was for us the major international forum. Looking back on this period, our UN policy was, on the whole, consistent and served Finland’s interests, although inevitably a few cases were criticised.
Ten years ago, in 1995, a fundamental change took place. Finland joined the European Union, an institution of closer unity and of more complex functions than the United Nations. Obviously, the European Union absorbs a major part of Finland’s human resources.
Nevertheless the United Nations will always be a permanent global centre for all the nations of the world. The members of the European Union form a collective unit that plays an active role in the UN. Finland has been, and continues to be, part of a group of member states that represent a constructive effort within the 191 UN members.
This year major reforms have been initiated in the UN. One important proposal is to establish a permanent human rights council made up of countries that respect human rights. Another proposal is to create a commission to oversee the reconstruction of societies devastated by armed conflict. It has also been demanded that the secretary-general should have greater authority to make senior appointments based on merit, not regional quotas.
The proposal to enlarge the Security Council has created the
greatest amount of public interest, within the UN and outside. Four countries – Japan, India, Germany and Brazil – have been actively campaigning for permanent membership in the Security Council. They must receive two thirds of votes in the General Assembly, but even then they would face the risk of being vetoed by some of the present permanent members of the Security Council. The end may be no change.
Great efforts to reform and improve the UN are being made by a number of member states, Finland among them. It will take considerable time. And it may lead to limited results. Much frustration is being felt by those who are actively engaged in these efforts. One has to face the great variety of interests, opinions and beliefs among the membership of the UN – that is, of the world today. To reform and improve the UN is to reform and improve the world. This is not something that could be carried out during one UN session. It is an effort that has to be carried on, year after year.