Pilaako Israel brändinsä?
Lähetystöneuvos Vesa Jaakolan kolumni julkaistiin Pohjolan Sanomissa viikolla 2/2009.
Maailmanpolitiikassa on paljonkin merkitystä sillä, millaisen kuvan, vaikutelman valtio antaa itsestään ulospäin, muulle maailmalle. Joissakin maissa jopa valtiovallan työryhmä kehittelee haluttua ulkoista kuvaa, maabrändiä, ehkä Israelissakin. Muuttaakohan Israelin sotilastoiminta Gazassa sen valtiokuvaa maailmalla, meilläkin?
Israelin valtiollinen imago oli varsin myönteinen ainakin 1980-luvun alkuun, jopa 1990-luvulle asti. Valtion kuva ja brändi rakentuu ennen muuta siitä, mitä siellä tapahtuu ja miten sen hallitus hoitaa ulkosuhteita. Kaikessa tässä israelilaiset onnistuivat luomaan itsestään ja valtiostaan sympatiaa, jopa ihailua herättäneen vaikutelman itsenäisyytensä kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Juutalaisista tuli toisen maailmansodan aikaan tavallaan sotatapahtumien suurin uhri. Saksan natsijohtajat ja heidän liittolaisensa tuhosivat enemmistön Euroopan juutalaisista, yli viisi miljoonaa syytöntä ihmistä. Ihmiskunnan suuri enemmistö tunsi sääliä ja sympatiaa hajaannuksessa elänyttä kansakuntaa, juutalaisia kohtaan.
Osaksi tästä humanitaarisesta ja poliittisestakin myötätunnosta juutalaisille suotiin YK-päätöksella mahdollisuus perustaa kansallinen koti, oma valtio entisen Palestiinan alueelle kuusi vuosikymmentä sitten. Sionistisen valtiohankkeen johtajat julistivat Israelin syntyneeksi 14. toukokuuta 1948.
Kun itsenäisyysjulistus perustui YK-päätöslauselmaan, enemmistö tuolloisista valtioista suhtautui myönteisesti uuden valtion syntyyn. Sitä eivät kuitenkaan sietäneet Israelia ympäröineet eivätkä muutkaan arabivaltiot. Niistä Egypti, Syyria, Irak, Jordania ja Libanon hyökkäsivät heti uuden valtion kimppuun hävittääkseen sen.
Heiveröisen Israelin puolustusvoimat kestivät kuin ihme arabivaltojen hyökkäyksen ja saivat itsenäisyyssodassa torjuntavoiton. Sodan seurauksena Israelin valtioalue jopa laajeni alun perin rajatusta. Kuva juutalaisista itsenäisyyden ansainneena ja sitä puolustamaan kykenevänä kansakuntana syntyi ja syveni.
Sodan jälkeen Israelissa ryhdyttiin rakentamaan pontevasti, jopa kiihkeästi kansakuntaa kaikilla elämänaloilla: taloudessa, puolustuksessa, hallinnossa, vaalidemokratiassa, uskosuhteissa. Muu maailma ei voinut muuta kuin ihailla israelilaisten saavutuksia eri aloilla. He saivat hiekkaerämaankin kukoistamaaan, sananmukaisesti Negevissä. Tuskin missään muualla nykyaikaista, vaurasta valtiota on rakennettu niin nopeasti kuin Israelissa tehtiin 1950-90.
Tätä myönteistä uutteran ja kyvykkään kansakunnan kuvaa eivät himmentäneet edes Israelin asevoimien toimet vuosien 1967 ja 1973 sodissa, taas arabivaltoja vastaan. Päinvastoin nuo sodat nähtiin laajasti Israelin urhena puolustautumisena alati uhkaavaa vihollista vastaan, menestyksellä.
Juutalaisvaltion synty, rakentaminen ja kehitys on nähty niin myönteisessä valossa, ettei sen synkkää varjoa, palestiinalaisten surullista kohtaloa ole paljoa huomioitu. Varsinkaan Israelia tukeneessa ja ihailevassa lännessä ei ole juuri kyselty, paljonko Israelin menestyksesta on rakennettu palestiinalaisten kustannuksella. Mitä kaikkea palestiinalaiset ovat menettäneet vuodesta 1948 lähtien?
Palestiinalaisten kurjuus tiivistyy Gazassa. Siellä asuvilta palestiinalaisilta on evätty enimmät ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet. Siellä elävät nyt maailman onnettomimmat ihmiset. Sieltä Israeliin ammutut raketit ovat vihan osoituksia mutta myös hätäraketteja ihmisoikeuksien puolesta.
Jos Israel jatkaa koetun kaltaista sotilastoimintaansa Gazassa - jopa osana maan nykypoliitikkojen vaalikampanjointia - se pilaa suurella työllä ja taidolla rakennetun brändinsä muun maailman silmissä.