Miten elvyttää pohjoismaiden yhteistyötä?
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 19/2009.
Pohjoismaiden yhteistyöstä tuli menestystarina aikavälillä 1952 - 1995. Pohjolan kansojen, parlamenttien ja hallitusten yhteenkuuluvuuden tunne oli tuolloin suurimmillaan. Vuonna 1952 perustettiin Pohjoismaiden neuvosto kansanedustajien yhteistoiminnan tarpeisiin ja vuonna 1971 Pohjoismaiden ministerineuvosto hallitusten yhteistyön foorumiksi.
Euroopan vapaakauppaliitossa EFTAssa pohjoismaat harjoittivat keskenään vapaakauppaa ja yhtenäistivät ulkotullinsa 1960-luvun alusta lähtien. Yli neljän vuosikymmenen ajan viisi pohjoismaata integroituivat keskenään pitkälle kaikilla keskeisillä elämänaloilla, paitsi puolustus- ja turvallisuuspolitikassa.
Pohjoismaisuudesta tuli arvokas brändi, laatuilmiö myös YK-piirissä ja muilla kansainvälisillä foorumeilla. Ulkosuhteissaan ja kansainvälisessä kanssakäymisessään pohjoismaat painottivat kaikkialla moniarvoista demokratiaa, oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Niistä tuli merkittävä toimija ja donor myös kansojen väliseen kehitysyhteistyöhön.
Sitten maailma ja Eurooppa muuttuivat niin, että pohjoismaiden enemmistö liittyi Euroopan unioniin, Tanska jo 1973 sekä Ruotsi ja Suomi vuodesta 1995 lähtien. Pohjolan ydinalue liitettiin näin maanosamme integraation valtavirtaan. Siitä lähtien pohjoismaiden yhteistyön määrä ja merkitys on ollut alenemaan päin. Sen sijalle arvostuksissa ja politiikassa Pohjolan EU-maissa on tullut yhä enemmän jonkinlainen yleiseurooppalaisuus.
Nyt pohjoismaiden yhteistoimintaa pyritään elvyttämään suvantokauden jälkeen. Pohjolan ulkoministerit antoivat kesäkuussa 2008 norjalaiselle valtiomiehelle Thorvald Stoltenbergille tehtäväksi selvittää pohjoismaisen yhteistyön tarvetta ja mahdollisuuksia erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla.
Stoltenberg työryhmineen ahkeroi aiheistossa helmikuuhun 2009 asti ja julkaisi raporttinsa suosituksineen. Niitä on kolmetoista seitsemältä osa-alueelta: kriisinhallinnasta, ilmavalvonnasta, merentutkimuksesta ja meriliikenteen valvonnasta erityisesti pohjoisilla merialueilla, yhteisöjen turvallisuudesta, uskoasiainhallinnosta ja seitsemänneksi solidaarisuusjulistuksen tarpeesta.
Raportin suosituksiin on suhtauduttu vaihtelevasti eri pohjoismaissa. Vaisuinta suhtautuminen on ollut Suomessa. Lieneekö yhä niin, että kun pohjoismaisessa kanssakäymisessä otetaan esille puolustus- ja turvallisuuspoliittiset asiat, Suomen valtiojohdosta tulee hyvin varovainen ottamaan kantaa tähän aiheistoon.
Suomihan on vetäytynyt perinteisesti salista porstuaan myös Pohjoismaiden neuvostoissa, kun muut ovat käsitelleet niissä kyseistä aiheistoa. Näkevätkö Suomen edustajat yhä Nato-mörön salin puolella, kun pohjoismaiset kumppanimme haluaisivat keskustella yhteistoimista alueemme puolustamisen tehostamiseksi?
Niinpä Thorvald Stoltenberg kävi äskettäin Helsingissä Ulkopoliittisen instituutin yleisötilaisuudessakin kertomassa raportistaan ja tunnustelemassa sen suositusten vastaanottoa täällä Pohjolan idässä. Valtiovallan edustajien puheenvuorot todensivat edellä mainittua epäilyä: kun kolme pohjoismaata ovat Naton jäseniä, se asettaa rajoja Suomen osallistumiselle joidenkin suositusten toteuttamiseen kuten Islannin ilmavalvontaan.
Stoltenberg asiantuntijoineen suosittelee muun muassa pohjoismaiden yhteisiä joukkoja kriisinhallintaan, yhteisiä tutkintayksikköjä selvittämään sotarikoksia ja joukkotuhontaa, yhteisiä henkilö- ja muita resursseja torjumaan tietokoneilla tehtäviä hyökkäyksiä kansallisia tietojärjestelmiämme vastaan sekä yhteispohjoismaisten ulkomaanedustustojen perustamista.
Tällaisten suositusten toteuttamiselle ei liene ylivoimaisia esteitä edes täällä Pohjolan idässä.
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.