Malthusin haamu Rooman ruokakokouksessa
Kolumni on julkaistu Pohjolan Sanomissa viikolla 47/2009.
Roomassa pidettiin äskettäin YK-johdolla ruoka-asiain huippukokous, jossa tarkasteltiin ihmiskunnan ravintotilannetta nykymaailmassa. Hälyyttävä pääviesti kokouksesta on, että kehitysmaanosissa nykyisin yli tuhat miljoonaa ihmistä kärsii nälästä ja aliravitsemuksesta. Ongelman lientäminen vaatii kiireellisiä toimia, julistivat niin YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon, FAO-maatalousjärjestön pääjohtaja Jacques Diouf kuin muutkin puhujat.
Tämä ongelma on helppoa todeta mutta vaikeaa ratkoa. Voidaanko sitä koskaan tyydyttävästi ratkaista? Mistä siinä oikein on kyse?
Osaongelmia on kolme: Ravintoa ei tuoteta riittävästi siellä, missä sitä eniten tarvittaisiin. Kokonaistuotanto ei jakaudu tasaisesti tuottajien ja tarvitsijoiden kesken. Ravinto on myös kaupallinen hyödyke alati muuttuvine hintatasoineen, se nyt köyhille liian korkea.
Ongelmistoa voidaan kuvata myös numeroilla. Kehitysmaiden ravintotuotannon tehostamiseen tarvittaisiin FAO-arvion mukaan 44 miljardin dollarin investoinnit, jotta nälkää näkevien määrä puolittuisi vuoteen 2015 mennessä. Kehittyneissä maissa ruokaa tuotetaan yli oman tarpeen ja tuhlataankin noin 15 prosenttia. YK-laskelman mukaan ravinnon hintataso nousi 50 % viidessä vuodessa 2003-8.
Näiden perusasiain pohjalta Rooman kokoustajat olivat enemmän tai vähemmän puheensa laatineet. Kokous oli tarkoitettu huippukokoukseksi. Valtiojohtajia tuli kuitenkin vain kehitysmaista, lähes poikkeuksetta. Kehittyneen maailman suuria valtoja edusti yksinään Italian pääministeri Silvio Berlusconi kokouksen kansallisena isäntänä. Siksi keskustelu nälkäongelmasta jäi vajaaksi ja yksipuoliseksi.
Kärjekkäimmän puheen Roomassa piti Zimbabwen presidentti Robert Mugabe. Hän syytteli tapansa mukaan länsimaita maailman ruokakriisistä ja nälänhädästä. Hänelle voimme suositella peiliin katsomista. Hän on omilla hallintotoimillaan raunioittanut maansa maatalostuotannon pakkosiirtämällä kukoistaneet maatilat entisiltä omistajilta uusille, poliittisille suosikeilleen, ammattitaidottomille. Muutoksen seurauksena Zimbabwessa, Afrikan entisessä vilja-aitassa, nähdään nälkää enemmän kuin useimmissa Afrikan maissa.
Paremmalla hallinnolla ja maatalouspolitiikalla Zimbabwen kaltaiset kehitysmaat saataisiin tuottamaan ravintoa oman kansan tarpeisiin ja ylikin. Oikeutettu on samalla monien kehitysmaiden vaatimus saada suojella kansallista maataloutta siltä verovaroin tuetulta ruoan halpatuonnilta, jota rikkaiden maiden kaupalliset yhtiöt nyt harjoittavat.
Niitä, jotka ovat lukeneet väestö- ja taloustieteen historiankirjansa, nykyinenkään ruokakriisi ei ole yllättänyt. Kaksisataa vuotta sitten elänyt ja vaikuttanut pappi ja professori Thomas Robert Malthus esitti teoriansa ravinnon jatkuvasta niukkuudesta vuonna 1798 julkaistussa teoksessaan Väestötieteen periaatteet.
Malthusin teorian mukaan ruoan niukkuus ja nälänhädät ovat väistämättömiä siksi, että ihmiset lisääntyvät nopeammin kuin ravinnon tuotanto, varsinkin alkukantaisissa yhteisöissä. Voidaanko Malthusin teorialla eritellä ja selittää mielekkäästi uusinta ravintokriisiä?
Näyttää siltä, että Malthusin teoria pätee yhä monissa kehitysmaissa, joissa elää yli kaksi kolmannesta ihmiskunnasta, yli neljä miljardia ihmistä. Monissa kehitysmaissa väestö kasvaa selvästi nopeammin kuin ravinnon tuotanto ja tuontikyky. Näinköhän Malthus, jos eläisi, olisi puolustanut kuulua teoriaansa Rooman kokouksen puhefoorumilla?
Kirjoittaja on ulkoministeriön lähetystöneuvos Vesa Jaakola.