Vammaisten aseman edistäminen ei ole enää marginaalinen kysymys, vaan osa kehityspolitiikan ja -yhteistyön valtavirtaa

Ulkoministeriön vammaisten henkilöiden oikeuksien neuvonantaja Katariina Sario iloitsee siitä, että vammaisten aseman edistäminen on viimein tarkasti kirjattu poliittisiin linjauksiin. Kolme kysymystä kehitysyhteistyöstä -sarjassa kysytään asiantuntijoilta heidän työnsä merkityksestä.

1. Miksi teet työtä vammaisten aseman ja oikeuksien parantamiseksi kehitysmaissa?

Katariina Sario (oik.) YK:n vammaisten oikeuksien osapuolikokouksessa New Yorkissa.

"Synnyin esikoisena perheeseen, jossa vanhempieni lisäksi asui kuusi aikuista kehitysvammaista ja myöhemmin myös kolme sisarustani.

Vaikkei taustani kuljettanut minua vammaisten oikeuksien neuvonantajaksi aivan niin suoraviivaisesti kuin ensin voisi kuvitella, opin jo lapsena, että me ihmiset olemme hyvin erilaisia ja meillä on keskenään hyvin erilaiset lähtökohdat elämälle, mutta kaikilla on ihmisarvo.

Näin myös läheltä miten satuttavaa voi olla, kun jonkun perhe ei vammaisuuteen liittyvän häpeän vuoksi halua olla missään yhteydessä. Tarve tulla hyväksytyksi ja nähdyksi on meille kaikille yhteinen. 

Olen mielestäni enemmän intuitiivisesti kulkeutunut erilaisiin mielenkiintoisiin tehtäviin kuin systemaattisesti edennyt kohti selkeitä ammatillisia päämääriä. Hakiessani nykyistä tehtävääni kuusi vuotta sitten kuitenkin huomasin, että ainoa punainen lanka työhistoriassani on se, että olen kaikissa tehtävissäni toiminut erilaisten haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa tai tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvien kysymysten parissa.

Oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat minulle tärkeitä arvoja eikä niiden toteutumisen tulisi kenenkään kohdalla perustua sattumaan tai etuoikeuksiin."

2. Mikä vammaisten ihmisten asemaan liittyvä kehitystulos on tehnyt sinut onnelliseksi? Mikä lannistaa?

"Kehitys on välillä niin hidasta, että sen voi havaita vain katsomalla taaksepäin. Siksi katson taakseni usein. Vaikka vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutumisessa on edelleen todella mittavia haasteita, on viimeisen kymmenen vuoden sisällä tapahtunut valtavasti sekä globaalisti että ulkoministeriössä: Vammaisten henkilöiden asemaa ei enää pidetä marginaalisena kysymyksenä, vaan siitä on tullut osa kehityspolitiikan ja -yhteistyön valtavirtaa.

Henkilökohtaisesti iloitsen eniten siitä, miten laajasti ulkoministeriö nykyään edistää vammaisten oikeuksia – sydämessä läikähtää aina, kun joku on huomioinut vammaisten oikeudet. Tätä tapahtuu päivä päivältä useammin.

Katariina Sario
Työmatkalla Etiopiassa.

Iloitsen myös viime huhtikuussa julkaistusta uudesta kehityspolitiikan läpileikkaavia tavoitteita koskevasta linjauksesta, jossa vammaisten aseman edistäminen on nyt yksi läpileikkaavista tavoitteista.

Saavutus kuulostaa tekniseltä, mutta sen taustalla on pitkä prosessi. Viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan vammaisten aseman edistäminen on toki aina jollakin tavalla ollut mukana linjauksissa, mutta ei koskaan niin systemaattisesti kirjattuna politiikkaamme kuin nyt. Tämä on todella hieno perusta vammaistyön pitkäjänteiselle ja tulokselliselle edistämiselle.

Ehkä turhauttavinta työssäni on törmätä asenteisiin, joista paistaa välinpitämättömyys tai haluttomuus nähdä vammaiset tavallisina, samanarvoisina ihmisinä kuin kaikki muutkin. Joskus vamma nähdään jonkinlaisena lokerona, joka jotenkin mystisesti rajaa kaikki muut inhimilliset ulottuvuudet, identiteetit ja tarpeet pois. Saatetaan esimerkiksi unohtaa, että vammaiset naiset tarvitsevat seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyen aivan samoja palveluita, tietoa ja oikeuksia kuin kuka tahansa muukin nainen."

3. Mitä vastaat sille, jonka mielestä kehitysapu kannattaa käyttää ensisijaisesti kaikista akuuteimpiin ongelmiin ja vasta kun ne on korjattu vähemmistöjen, kuten vammaisten, aseman parantamiseen?

"Ehkä aivan ensiksi huokaisisin syvään. Tällaiseen ajatteluun törmään joskus, mutta onneksi se on melko harvinaista. Ihmisoikeusperustaisessa kehitysyhteistyössä, johon Suomi on sitoutunut, emme voi mitenkään lähteä siitä, että ihmisiä laitettaisiin tärkeysjärjestykseen heidän henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella.

Yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät ole ylimääräistä luksusta, jota voidaan pohtia sitten joskus. Ne ovat usein jopa elämän ja kuoleman kysymyksiä, kuten meneillään oleva koronapandemia on osoittanut: koronavasteet maailmanlaajuisesti ovat olleet vammaisia henkilöitä syrjiviä. Tyypillisesti pandemiaan liittyvä tieto ja ohjeet eivät ole olleet saavutettavassa muodossa, palvelut ovat olleet fyysisten esteiden takana ja pääsyä hoitoon on estetty tai rajattu vammaisuuden perusteella. Muun muassa. nämä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että kuolleisuus vammaisten henkilöiden keskuudessa on moninkertainen ei-vammaisiin verrattuna.

Suurin syy eri vähemmistöjen, myös vammaisten, marginalisoituneeseen asemaan ei ole mikään sisäsyntyinen haavoittuvuus, vaan systemaattinen syrjintä. Vammaisiin kohdistuva syrjintä ei ole marginaalinen kysymys: maailmassa on noin miljardi jollakin tavalla vammaista henkilöä, joista 800 miljoonaa – eli 80 prosenttia – elää kehittyvissä maissa.

Katariina Sario (toinen vasemmalta) virkamatkalla Nepalissa kollegoidensa kanssa marraskuussa 2019.

Köyhyyden ja vammaisuuden välinen korrelaatio on hyvin vahva niin yksilö-, yhteisö- kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Esimerkiksi Maailmanpankin arvion mukaan 20 prosenttia köyhyysrajan alapuolella olevista elää jonkinlaisen vamman kanssa. Toisin sanoen eriarvoisuuden ja köyhyyden kriisiä ei voida täysin ratkaista ratkaisematta vammaisiin kohdistuvaa laajamittaista syrjintää ja ihmisoikeus­loukkauksia.

Lisäksi toimintakyvyn väliaikainen tai pysyvä heikentyminen koskettaa meitä jokaista muun muassa ikääntymisen kautta, tai mahdollisen sairastumisen tai onnettomuuden myötä. Tukemalla syrjimättömiä ja universaaleja palveluita, esteettömyyttä ja saavutettavuutta yhteiskunnassa ja purkamalla negatiivisa asenteita edistämme maailmaa, joka on kaikkien saatavilla ja jossa kaikkien potentiaali on käytössä.

Bonuksena helppo käytännön vinkki, jonka opin samaa työtä tekevältä tuttavalta: omia vammaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja voi testata mielessään siten, että vaihtaa vammaisten henkilöiden tilalle vaikka naiset ja tytöt. Miltä kuulostaisi ehdotus, että hoidetaan ensin pojat kouluun ja katsotaan sitten myöhemmin, miten saataisiin tytöt koulutettua? Tai hoidetaan nyt ensin miehet töihin ja katsotaan sitten myöhemmin, josko naisillekin saataisiin jotakin töitä?

Kaikilla meillä on ennakkoluuloja, mutta niitä voi opetella tunnistamaan ja purkamaan omassa ajattelussa ja toiminnassa."