Timo Soikkasen tutkimus paljastaa: Jaakko Hallama pyysi Natolta tukea noottikriisin ratkaisuun
Noottikriisi on puhuttanut pitkään, ja yleisesti on arvuuteltu, tiesikö Kekkonen nootista ja oliko se peräti hänen tilaamansa. Soikkasen mukaan mistään lähteestä ei kuitenkaan käy selvästi ilmi, että Kekkonen olisi tiennyt nootista. "Kekkonen kyllä osasi odottaa Neuvostoliitolta jotakin, mutta mitä, siitä ei ole varmuutta", Soikkanen myöntelee. Se, että Yhdysvallat muutama päivä noottikriisin puhkeamisen jälkeen alkoi innokkaasti tarjota tukeaan, hämmästytti Kekkosta. Kukaan, ei presidenttikään, tuolloin tiennyt Hallaman salaisesta avunpyynnöstä.
Soikkasen yllätti presidentti Kekkosen läheinen suhde ulkoministeriöön. Kekkonen osasi lopulta taitavasti hyödyntää ministeriön virkamiehiä. "UM oli osa presidentin arkielämää. Kekkosen kirjeenvaihto sivuaa hyvin usein ulkoministeriötä, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan hän jatkuvasti seurusteli ja söi illallisia ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Opetusministeriön tai valtiovarainministeriön virkamiehiä päiväkirjoista on turha hakea", Soikkanen totesi.
Soikkanen huomauttaa, että Kekkonen kuitenkin suhtautui ulkoasiainministeriöön myös hyvin kriittisesti. Monet hänen ympärilläänkin olivat sitä mieltä, että kolmasosa ministeriön virkamiehistöstä tulisi yksinkertaisesti potkia pois. "Presidentti alkoikin käsin poimia itselleen luottohenkilöitä, aivoriihtä, johon valikoitui mm. Max Jakobson, Keijo Korhonen ja Risto Hyvärinen. Presidentti rakensi tällä tavoin ulkoministeriötä", Soikkanen selosti. Ahti Karjalaisen jo tuolloin käyttämä, mutta tuntemattomaksi jäänyt sanonta "Kekkosen ensimmäinen kone" viittasi juuri tähän Kekkosen tapaan rakentaa ulkoministeriö itselleen mieluiseksi.
Soikkanen halusi korostaa, ettei kirja ole ulkopolitiikan historiaa, vaan sijoittuu hallintohistorian ja ulkopolitiikan tutkimuksen leikkauskohtaan. Teoksen punaisena lankana on organisaation ja sen toiminnan välinen vuorovaikutus. Kirja keskittyy Kekkosen tapaan hoitaa ulkopolitiikkaa ja käyttää virkamiehiä. Siinä missä esimerkiksi Juhani Suomi on tutkimuksissaan käyttänyt presidentin näkökulmaa, tarkastelee Soikkanen ministeriötä puolestaan virkamiesten vinkkelistä.
Kauan kestäneen tutkimustyön tuloksena on teoksessa myös mittava lähdeaineisto. Soikkanen ei usko, että Suomesta enää nousisi uutta aineistoa päivänvaloon. Sen sijaan entisen Neuvostoliiton arkistoista saattaa jonakin päivänä tulla uusia tietoja julki.
Ulkoministeriön historian ensimmäisen osan teki Jukka Nevakivi, ja se julkaistiin vuonna 1988. Seuraavasta historiaosasta, joka kattaa puuttuvat vuodet Kekkosen kauden loppuun saakka, on Soikkasen mukaan jo yli kaksi kolmasosaa valmiina. "On itse asiassa hyvin positiivinen seikka, että tutkimuksen varrella kohtasin paljon vaikeuksia. Jos tämä kirja olisi julkaistu aiemmin, olisi se jo sisällöltään vanhentunut, ja keskeinen lähdeaineisto olisi jäänyt uupumaan", Soikkanen puntaroi.
Loppuarviossaan Soikkanen summaa Suomen tuolloisen ulkopolitiikan onnistuneen olosuhteisiin nähden jopa kiitettävästi.