Tauno Pesola: Itämeri - yhteinen huolemme, yhteinen haasteemme
Lähetystöneuvos Tauno Pesola edustaa Suomea Itämeren valtioiden neuvoston virkamieskomiteassa. Hänen alakerta-artikkelinsa Itämeren alueen yhteistyöstä on julkaistu Karjalaisessa (11.4.), Savon Sanomissa (11.4.), Etelä-Suomen Sanomissa (13.4.) ja Aamulehdessä (14.4.).
Suomesta tulee kesäkuun lopussa Itämeren valtioiden neuvoston puheenjohtaja. Kylmän sodan jälkimainingeissa kymmenen vuotta sitten perustettu neuvosto on palvellut poliittisen vuoropuhelun näyttämönä. Sen puitteissa on pyritty edistämään EU:n hakijamaiden jäsenyyspyrkimyksiä ja nivomaan Venäjää eurooppalaisiin rakenteisiin. Tällä hetkellä keskeisiä kysymyksiä ovat uusien turvallisuusuhkien, kuten ympäristöonnettomuuksien ja rikollisuuden, torjuminen. Mutta onko Suomella Itämeri-identiteettiä?
Suomi on ollut historiallisista syistä Pohjoismaa ja nykyisin ennen kaikkea Euroopan unionin jäsen. Vaikka Ruotsi ja Tanska ovat samassa tilanteessa kuin Suomi, ne ovat leimallisesti niin poliittisesti kuin kulttuurisestikin myös Itämeren maita.
Selityksiä Tanskan ja Ruotsin näkökulman Itämeri-painotteisuuteen voi hakea historiasta. Maat ovat olleet alueen suurvaltoja ja joidenkin mielestä ne kokevat itsensä edelleenkin Itämeren suurvalloiksi. Tällaista Itämeri-identiteettiä ei Suomessa ole ollut eikä taida syntyäkään.
On kuitenkin mielenkiintoista todeta, että monen suomalaisyrityksen strategiassa Itämeren alue on katsottu kotimarkkina-alueeksi ja sellaisena luonnolliseksi laajentumisen kohteeksi. Tästä näkyy päivittäin esimerkkejä pankkitoiminnassa, virvoitusjuomateollisuudessa, tietotekniikassa, telekommunikaatiossa.
Poliittinen vakaus päämääränä
Itämeren maiden neuvosto perustui ajatukselle poliittisesta vakaudesta ja mittavasta talouskehityksestä. Tavoitteena oli meri yhdistävänä, ei erottavana tekijänä.
Kymmenen vuotta sitten Itämeren valtioiden neuvosto tarjosi etenkin Virolle, Latvialle ja Liettualle mahdollisuuden osallistua suvereeneina valtioina kansainväliseen kanssakäymiseen. Ne saattoivat liehuttaa lippua foorumilla, jossa ne olivat tasavertaisia Venäjän kanssa.
Itämeren poliittis-taloudellisesta tilasta tänään voi todeta, että kehitys on ollut nopeaa. Alkuvaiheen epävarmuustekijät – entisen Neuvostoliiton joukot Baltian maissa, itsenäisyytensä takaisin saaneiden maiden epävarma demokratisoitumiskehitys, Venäjän tila – ovat, jos eivät täysin väistyneet, niin ainakin saaneet järjestäytyneet puitteet.
Vielä kuluu jonkin aikaa, ennen kuin EU:n seuraava laajeneminen toteutuu. Venäjä, Norja ja Islanti eivät näillä näkymin ole hakemassa jäsenyyttä. Itämeren valtioiden neuvostolla on yhä tärkeä rooli yhteisten pelisääntöjen ja vakauden luojana. Suuri kysymys on Venäjän ja EU:n suhteiden kehitys, varsinkin Kaliningradin osalta.
Kaliningradin alue testaa suhteita
Kaliningradin alue eli entisen Itä-Preussin pohjoisosa on nykyisin Venäjän osa, eikä sitä kukaan kiistä. Entinen Köningsberg tunnetaan nyt Kaliningradin kaupunkina.
Alueen sijainti Venäjästä irrallaan merkitsee sitä, että Puolan ja Liettuan tullessa EU:n jäseniksi alue jää maarajoiltaan saarekkeeksi, enklaaviksi unionin sisään.
Jo nykyisellään alueen energia- ja muu huolto Venäjältä on hoidettava joko meriteitse tai naapurimaiden halki. Venäjä kokee EU:n laajentumisen merkitsevän Kaliningradin eristämistä, ja etenkin Schengen-sopimuksen mukainen rajakäytäntö nähdään mörkönä, vaikka EU korostaa naapurimaiden EU-jäsenyyden avaavan Kaliningradille uusia markkinoita.
EU:n mukaan rajamuodollisuudet järjestyvät halvoin monikertaviisumein, kunhan Venäjä ensin myöntää nykyaikaiset ulkomaanpassit kaliningradilaisille. Ainakaan Suomen kokemusten mukaan Schengen-sopimukseen liittyminen ei merkinnyt rajanylitysten vaikeutumista Venäjän kanssa.
Itämeren saasteet suuri huolen aihe
Itämeren alueen yhteistyöhön liittyy tänä päivänä keskeisesti kysymys uudesta turvallisuuskäsitteestä. Maihin kohdistuvat uhkat eivät ole sotilaallisia, vaan liittyvät kansalaisten turvallisuuteen ja yhteiskuntien toimivuuteen. Uhkat muodostuvat esimerkiksi ydinvoimaan ja merenkulkuun liittyvistä ympäristöonnettomuuksista, järjestäytyneestä rikollisuudesta, kuten huumeista, prostituutiosta, ihmissalakuljetuksesta, varastetuista autoista, sekä tarttuvista taudeista, kuten HIV/AIDS:sta ja tuberkuloosista.
Itämeren tilaa on 1970-luvulta lähtien seurannut Helsingissä päämajaansa pitävä Itämeren suojelukomissio (HELCOM), joka on listannut alueen pahimmat saastuttajat, mutta ei ole pystynyt estämään Itämeren pilaantumista. Kieltämättä tehtävää ovat vaikeuttaneet selkeiden voimakeinojen puute – maat voidaan panna häpeäpenkkiin mutta eipä paljoa enempää.
Nyt onkin esimerkiksi Suomen hallitus omassa ohjelmassaan asettanut tavoitteeksi kansallisen Itämeren suojeluohjelman laatimisen, jossa paneudutaan pahimpiin saastuttajiin myös naapurimaissa. Pietarin kaupungin jätevedet on yksi suurimmista ongelmista ja tilannetta yritetään helpottaa uudella puhdistamolla, jonka rakennustyöt on muun muassa Suomen tuella taas käynnistetty.
Kolmikantaa ehkä naapurimaillekin
Suomi aloittaa kesällä Itämeren valtioiden neuvoston historian toisen puheenjohtajakierroksen. Puheenjohtajana Suomi rakentaa jo toimivien yhteistyöalojen ja -muotojen, kuten Itämeren suojelukomission ja hallitustenvälisen energiayhteistyön, varaan.
Suomi on ilmoittanut tukevansa erityisesti alueen kansalaisjärjestötoimintaa, jota valtiovalta ei luonnollisestikaan voi ohjata. Suomen mielestä on kuitenkin tärkeää varmistaa, että järjestöjen toimintaedellytykset, esimerkiksi lainsäädäntö, ovat kunnossa. Kansalaisjärjestöjen panos tuo merkittävän lisän yhteiskuntien kehitykseen. Perinteisesti järjestöt ovat olleet aktiivisia ympäristö- ja ihmisoikeuskysymyksissä. Suomen kaudella aiotaan tarkastella etenkin sosiaali- ja terveyskysymysten parissa tapahtuvaa kansalaisjärjestötyötä.
Suomi tutkinee myös mahdollisuuksia Pohjoismaista tutun työmarkkinakysymysten kolmikantajärjestelmän tuomiseen laajemmaltikin käyttöön Itämeren alueella.
Tauno Pesola
Suomen edustaja Itämeren valtioiden neuvoston virkamieskomiteassa, lähetystöneuvos ulkoasiainministeriössä