Juhani Suomen arvostelu Max Jakobsonin kirjasta "Pelon ja toivon aika"

Tartuin Max Jakobsonin uusimpaan teokseen "Pelon ja toivon aika" suurin odotuksin, mutta luku-urakan jälkeen laskin sen käsistäni pettyneenä. Muistelmasarjan edellisessä osassa luotu konsepti on hukattu. Kirjaan sisältyy tuskin mitään sellaista, mitä ei olisi julkaistu jo tekijän aiemmissa muistelmissa tai niiden jälkeen ilmestyneissä aihetta sivuavissa teoksissa. Joitakin viimeksi mainituista referoidaan jopa sivukaupalla.

Mitä enemmän ikää muistelijalle kertyy, sitä paremmin hän näyttää muistavan. Esimerkistä käy selostus Jakobsonin keskustelusta presidentti Kennedyn kanssa. Miten poikkeaakaan nyt esitetty versio Jakobsonin aiemmin, kahdessakin teoksessa, antamasta kuvasta. Kumpaa nyt pitäisi uskoa?



Runsaasti huolimattomuus- ja asiavirheitä

Kun teos pohjaa niin pitkälti jo olemassa olevaan tietoon, ja kun tekijällä vielä on ollut käytettävissään aputyövoimaa, ei tekstissä saisi olla virheitä. Mutta niitä on – valitettavan paljon. Heitot vuosiluvuissa ja nimissä vielä sulattaa, mutta virheet ja lapsukset tapahtumien yksityiskohdissa ovat jo toinen asia. Ihmeellisintä on se, että jotkut lainausmerkein erotetut sitaatit ovat vaillinaisia, jopa niinkin keskeinen teksti kuin YYA-sopimuksen johdanto.

Osa puutteellisista lainauksista herättää epäilyksiä tarkoitushakuisuudesta. Pudottamalla sitaateista osia esimerkiksi YYA-sopimuksen 1. artiklasta ja Saimaan kanavaa koskevasta kommunikeasta presidentti Kekkonen on voitu esittää epäedullisessa valossa.

Virheitä näyttää sisältyvän erityisesti Neuvostoliittoa sivuaviin kohtiin. Kuvaava on Jakobsonin todistelu, miten jo arvovaltaiset kansainvälisen oikeuden professorit Krylov ja Durdenevski olivat valmiit tunnustamaan YYA-sopimuksen "sopimukseksi Suomen puolueettomuuden takaamisesta". Todellisuudessa asianomaisen väitteen esitti V.K. Sobakin, joka oli vain pahainen oikeustieteen kandidaatti ja joka myöhemmin joutui kirjoituksestaan ankaraan puhutteluun.

Vedoten keskusteluunsa Feodor Burlatskin kanssa Jakobson todistelee, että Suomi ja Kekkonen olivat Hrushtsheville merkitykseltään marginaalisia. Olisiko kannattanut tutkia ensin Burlatskin tausta ja pohtia, oliko tällä edellytyksiä lausua asiasta mitään? Olihan kysymyksessä lähinnä Kuusisen lähipiirissä vaikuttanut tieteellinen teoreetikko, joka sitten myöhempinä vuosinaan siirtyi politologian puolelle.

Vastaavia erehdyksiä löytyy yllin kyllin. Yhteistä niille on, että niitä käytetään johdonmukaisesti todisteina Kekkosta vastaan.

KGB:stä Jakobson on tietävinään hämmästyttävän paljon – diplomaatiksi. Hän suorastaan rehentelee tapaamisillaan esimerkiksi V.V. Zhenihovin kanssa. Kun KGB:n paikalliset päälliköt välttivät johdonmukaisesti yhteydenpitoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa ja keskittyivät lähinnä kahteen henkilöryhmään, poliitikkoihin ja lännen vaikuttaja-agenteiksi epäiltyihin, jää kysymään, kumpaan kategoriaan Jakobson mahdettiin luokitella. - Jos tapaamisia todella oli, miksi Jakobson ei laatinut niistä keskusteluselostuksia, kuten UM:n käytäntö edellytti? Laatihan hän niitä läntisistäkin tapaamisistaan.

Kekkos-trauma

Uutta teoksessa on vain se syvä traumaattisuus, jolla tekijä suhtautuu presidentti Kekkoseen. Kun Jakobsonista ei tullut YK:n pääsihteeriä, ei ulkoministeriä eikä edes valtiosihteeriä, miehellä on tietysti oikeus olla katkera. Mutta pitääkö sitä jauhaa kolmen vuosikymmenen ajan! Nyt katkeruus purkautuu lopultakin estoitta. Jakobsonin syntipukiksi nostama Kekkonen leimataan kaikilla niillä poltinmerkeillä, jotka häneen vuosien mittaan on isketty. Kuvaavaa on, että kaikki se hyväkin, mitä presidentti sai aikaan, olisi toteutunut Jakobsonin mukaan ilman Kekkostakin.

Jakobson on nyt laskeutunut samalle tasolle kuin surullisenkuuluisat yhden dokumentin dosentit. Nimenomaan hänen metodinsa ovat samat: otetaan aineistosta, jopa yhdestä lausunnosta, vain ne osat, joita voidaan käyttää iskun kohteeksi valittua vastaan ja vaietaan visusti kaikesta muusta, joka on ristiriidassa esitetyn kritiikin kanssa tai joka saattaisi osoittaa sen jopa katteettomaksi.

Jakobson luo vastakohta-asetelmia. Suoraselkäisiksi isänmaallisiksi suomalaisiksi, "neuvostomyötäilijä-Kekkosen" vastapainoiksi, Jakobson nostaa – itsensä ohella – lähinnä presidentti Paasikiven, Päiviö Hetemäen ja jopa Eero A. Wuoren. Hän vetoaa toistuvasti Paasikiven päiväkirjamerkintöihin, vaikka useat professorit ovat korostaneet niiden todistusarvon kyseenalaisuutta: Ukko kun korjaili merkintöjään aina kulloistenkin poliittisten tuulien mukaan. Hetemäki taas toisti kirjeissään vain ihailemansa Jakobsonin ajatuskulkuja. Erikoislaatuisinta on Wuoren hyödyntäminen. Tämän Kekkosen politiikkaa tukevat lausumat Jakobson leimaa pelokkaan, depressioista kärsivän alkoholistin hengentuotteiksi. Terävänäköiseksi Wuori muuttuu vasta, kun hän kesken pitkän juomaputken yllättäen antautuu oikeistohenkisiin ylilyönteihin.

YYA:sta totuutta valikoiden

En lähde oikomaan Jakobsonin virheitä ja tahallisia väärintulkintoja. Käytettävissä oleva tila ei siihen riitä, eikä se olisi edes mielekästä. Siksi poimin vain joitakin esimerkkejä. Sellaisesta käyvät YYA-neuvottelut, joiden osalta tekijä pyrkii viemään Kekkoselta sen vähäisenkin gloorian, minkä tämä on saanut. Niinpä hän antaa ymmärtää, että esim. nk. puolueettomuusklausuuli tuli sopimuksen johdantoon sen vuoksi, että se sisältyi jo Paasikiven antamiin neuvotteluohjeisiin. – Lopullisissa ohjeissa 18.3.1948 sellaisesta ei kuitenkaan puhuta mitään, ja Paasikivi itse totesi matkaanlähtijöille, että preambula saa olla hänen puolestaan vaikka kuinka sakeaa tekstiä.

Kekkonen ja J.O. Söderhjelm pyritään esittämään välistävetäjinä, jotka "olivat valmiit hyväksymään sopimuksen, jonka mukaan suomalaiset joukot voisivat osallistua Neuvostoliiton joukkojen kanssa yhteisiin sotatoimiin jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Se olisi tarkoittanut sotilasliiton syntymistä Suomen ja Neuvostoliiton välille". – Todellisuudessa mainitut neuvottelijat olivat sitä mieltä, että Suomen oli mahdotonta puolustaa alueellista koskemattomuuttaan vain omien rajojensa sisäpuolella. Puolustus olisi aloitettava jo rajojen ulkopuolelta. Samalla kannalla olivat Paasikiven asiantuntijoina käyttämät kenraalit, ja tästä näkökohdasta puolustusvoimat lähtevät vielä tänä päivänäkin.

Kun Jakobson väittää, että sopimus hyväksyttiin lopulta – Paasikiven läksytettyä Kekkosen ja kumppanit – "muitta mutkitta olennaisilta kohdiltaan sellaisena kuin Paasikivi oli sen alun perin muotoillut", hän osoittaa, ettei ole lainkaan perehtynyt neuvotteluista syntyneisiin asiakirjoihin.

Jälkirohkeana Unkarin kansannoususta

Vastaavankaltaista tarkoitushakuisuutta Jakobson osoittaa käsitellessään Unkarin vuoden 1956 kriisiä. Hänen mukaansa pelokas ja epävarma Kekkonen myötäili täydellisesti Moskovan kannanottoja, ja "kirvelevin sydämin" UM:n virkamiesten täytyi pidättyä äänestämästä Neuvostoliiton tuomitsevan päätöslauselman puolesta. Tosiasiassa Kekkonen piti asiasta jatkuvaa neuvoa edeltäjänsä Paasikiven kanssa, joka oli vieläkin varovaisempi. Liioin tekstissä ei kerrota, että äänestysohjeet muotoili Suomen YK-politiikan avainhahmo, Ralph Enckell.

Jakobsonilta unohtuu sekin, että Suomi äänesti syksyllä YK:ssa yhdestätoista Unkarin kriisiä koskevasta päätöslauselmasta niin, että se kannatti niistä viittä ja pidättyi kuudesta. Yleistäen voidaan sanoa, että Suomi kannatti kaikkia sellaisia päätöksiä, joissa korostettiin Unkarin kansan oikeuksia vapauteen, kansanvaltaan ja riippumattomuuteen. Kannattaessaan Unkarin asian ottamista yleiskokouksen esityslistalle Kekkosen luotsaama Suomi osoitti pitävänsä neuvostojoukkojen asioihin puuttumista interventiona. Se äänesti asian puolesta Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta. Vain Neuvostoliiton suoranaista tuomitsemista kartettiin. Olihan neuvostojoukkojen poistumisesta Suomen maaperältä kulunut aikaa vasta muutama kuukausi.

Yöpakkasista vanhoin eväin

Yöpakkasten osalta Jakobson toistaa vanhat väitteet siitä, miten eri tavoin Paasikivi ja Kekkonen suhtautuivat Fagerholmin hallituksiin: Paasikivi oli vuonna 1948 rohkeasti puolustanut luomustaan Neuvostoliiton painostusta vastaan, sen sijaan Kekkonen ryhtyi kymmenen vuotta myöhemmin heti kaatamaan ministeristöä.

Puuttumatta tässä muihin yksityiskohtiin tulkoon kuitenkin yksi asia todetuksi. Syksyllä 1958 ajauduttiin hyvin nopeasti nk. yöpakkasiin: suhteet Neuvostoliittoon tosiasiallisesti katkesivat ja niiden myötä myös tärkeä kaupankäynti. Myös Paasikiven idänkriisin aikana Moskova kyllä hyökkäsi, mutta lähinnä verbaalisella tasolla. Tilanne muuttui olennaisesti vasta, kun neuvostohallitus lähetti vuoden 1949 viimeisenä päivänä Suomelle nootin, missä se syytti hallitusta sekä rauhan- että YYA-sopimuksen rikkomuksista. Presidentinvaalikamppailua käyvää Paasikiveä alettiin arvostella voimakkain sanoin. Kauppaneuvottelut pysähtyivät. Helmikuussa 1950 Moskova lähetti uuden nootin, jossa se totesi pitävänsä edelliseen saamaansa vastausta epätyydyttävänä. Vaikkei neuvostolähettiläs vielä poistunutkaan maasta, jo tämä riitti kypsyttämän Paasikiven. Hän vaihtoi hallitusta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja hylkäsi Fagerholmin, mistä tämä katkeroitui.

Missä siis oli ero Paasikiven ja Kekkosen välillä?

Noottikriisi ja jälkiviisaus

Vanhoja nuotteja Jakobson mukailee myös kertoessaan noottikriisistä. Hän todistaa kyllä, ettei Kekkonen ilmeisestikään tiennyt nootista etukäteen, mutta viskelee samanaikaisesti kosolti päinvastaisia vihjailuja. Mitään uutta kuvaus ei sisällä, sen sijaan todistelut ovat erikoislaatuisia. Epäilyttäväksi Kekkosen menettelyn teki Jakobsonin mukaan jo se, että tämä oli vihainen, kun hän yritti rauhoitella ulkomaisia kirjeenvaihtajia. Olisiko Kekkonen kriisistä pikaista ulospääsyä hakiessaan muka ehtinyt seuraamaan, mitä joillekin lehtimiehille virkamiestasolla puhuttiin!

Jälleen kerran viitataan todisteena nk. "Zaharovin päiväkirjaan", jota kukaan valitettavasti ei ole tainnut nähdä. Kannattaisiko sen osalta miettiä, olisiko minkäänlaisten päiväkirjojen pitäminen ollut neuvostoyhteiskunnassa edes mielekästä ja turvallista. Epäilyttävänä Jakobson pitää myös ulkoministeri Gromykon ja Karjalaisen kriisin selvittelyn aikana käymää neuvottelua, jossa Gromyko totesi Moskovan kantavan huolta Suomen ulkopoliittisen linjan säilymisestä. Tämä irrallinen loppuvirke todistaa Jakobsonin mielestä, mistä noottikriisissä todellisuudessa oli kysymys – paremmin kuin Gromykon ja Karjalaisen koko pitkä keskustelu Moskovan epäluulojen syistä.

Kertoopa Jakobson kuulleensa itse Zhenihovilta, että nootti oli tarkoitettu auttamaan Suomea. Sääli, ettei hän milloinkaan maininnut kuulemastaan tasavallan presidentille.

Loppuyhteenvetona Jakobson toteaa, että Kekkonen olisi voinut menetellä toisinkin: torjua konsultaatiovaatimuksen ja nojata Yhdysvaltain tukeen, koska Neuvostoliitto ei olisi kyennyt asevoimin pakottamaan Suomea myönnytyksiin.

Niinpä niin. Väite on suurin piirtein samanlainen, kuin Jakobsonin edellisessä teoksessaan esittämä näkemys, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli tarpeeton (vaikka britit ja neuvostoliittolaiset vaativat sitä rauhansopimukseen vedoten ja vaikka Zhdanov uhkasi jopa kolmannella sodalla, elleivät suomalaiset taivu). - Leikitelläänpä ajatuksella, mitä olisi tapahtunut, jos nootti olisi vuonna 1961 torjuttu perusteettomana. Se olisi tavallaan merkinnyt kaiken vuoden 1944 jälkeen tehdyn työn valumista hukkaan. Neuvostoliitto olisi oivaltanut olevansa samassa tilanteessa kuin vuosina 1938-1939. Sillä oli YYA-sopimus, joka oli sille vakuutena nollan arvoinen. Johtopäätös olisi mitä ilmeisimmin ollut, että sen on ryhdyttävä hankimaan toisenlaisia garantioita luonteisrajansa turvaksi. Millaisia ne olisivat olleet, sen voi arvata.- Ja toisaalta, mitä se USA:n tuki olisi ollut? Jo nyt julkisiksi tulleet NATO:n arviot ja suunnitelmat antavat siitä suomalaisittain perin lohduttoman kuvan.

Pääsihteerihäviö

Traumaattisimmasta kokemuksestaan, tappiosta YK:n pääsihteerin vaalissa, Jakobson ei tuo esiin mitään uutta. Hänen kaltaisensa mies ei voinut hävitä, siispä häntä vastaan äänestäneet äänestivät itse asiassa Suomea ja sen politiikkaa vastaan. Tähän selitykseen hän takertuu edelleen, vaikka esittää teoksessaan varhemmin mm. Dag Hammarskjöldin ja U Thantin selkeät näkemykset siitä, että pääsihteeri on "riippumaton instituutio", jonka on oltava kansalaisuudeton ja irrallaan isänmaastaan.

Todettakoon tässä yhteydessä, että YK:n rauhanturvatoiminnan Grand Old Man, englantilainen alipääsihteeri Brian Urquhart, on esittänyt muistelmissaan Jakobsonin pääsihteerivaalitaistelun esimerkkinä turmiollisesta henkilökohtaisesta kilpailusta, joka oli vailla ennakkotapauksia YK:n historiassa ja joka oli omiaan pitkäksi aikaa korruptoimaan YK:n pääsihteeri-instituution.

Jakobson toistaa itseään myös vierittäessään syyn tappiostaan Kekkosen harteille: tämä ei tehnyt riittävästi työtä hänen hyväkseen Moskovan suunnalla. Mitä Kekkonen vielä olisi voinut tehdä? Hän oli useaan otteeseen puhunut Jakobsonin puolesta korkeimmalle neuvostojohdolle. Vielä palatessaan syksyllä pääsihteerivaalin kynnyksellä Teheranista hän pysähtyi Moskovaan ja neuvotteli asiasta Podgornyin ja Gromykon kanssa, eikä suinkaan "puolitehoisesti". Kekkonen asettui jopa henkilökohtaisesti Jakobsonin takuumieheksi. Mitä vielä puuttui?

Sitä paitsi käytännössä vaalin ratkaisi Kiina. Ranska pidättyi johdonmukaisesti kannattamasta Jakobsonia, ja tämän omat ensimmäiset primitiivireaktiot kohdistuivat puolestaan amerikkalaisiin. Nimenomaan heitä hän syytti petoksesta.

Jakobson ei kerro halaistua sanaa siitä, että jo kesällä suomalaisia oli eri puolilta kannustettu etsimään uutta kandidaattia ja että osastopäällikkö Hyvärinen oli käynnistänytkin tällaisen operaation. Johtavat suurvallat ottivat yhteyksiä kakkosehdokkaaksi valittuun Ilkka Pastiseen jo alkusyksystä. Jakobsonista luopumista pitkittämällä hanke ajettiin kuitenkin karille.

Ja Kekkosen syntilista sen kun jatkuu: Neuvostoliiton tähden hän ei uskaltanut antaa Jakobsonille valtiosihteerin virkaa. Kirjoittajalta on näemmä päässyt unohtumaan, että hän itse insistoi perhesyistä pääsyä Lontooseen. Ylipäätään valtiosihteerinimitykset näyttävät olleen kiinni kovin irreaalisista seikoista, jos Jakobsonia uskoo. Johan Nykopp ei päässyt virkaan, koska ”hän ei ollut Kekkosen miehiä”. Kumma kyllä hänen sijastaan nimitettiin Oskar Vahervuori, jota kukaan ei olisi erehtynyt luonnehtimaan "Kekkosen mieheksi". Richard Tötterman taas nimitettiin Jakobsonin mukaan lähinnä siksi, että hän oli Anita ja Jaakko Hallaman ystävä. Sillä ilmeisesti ei ollut mitään vaikutusta, että Tötterman oli jo lähes neljän vuoden ajan osoittanut kyvykkyytensä tasavallan presidentin kanslian päällikkönä.

Tri Jekyll ja Mr. Hyde

Jakobsonin tekstin oikomista voisi jatkaa pitkään. Mutta maksaisiko se vaivan. Hänen tarinansa ottavat todesta ne, joille ne antavat uskonvahvistusta vanhassa kekkoskaunassa tai jotka ovat nielleet vuosikymmeniä jatkuneen propagandakampanjan Jakobsonista diplomatiamme kirkkaimpana helmenä. Tarinan taas kyseenalaistavat ne ammattimiehet, jotka näkevät missä faktat loppuvat ja tarkoitushakuinen tulkinta alkaa ja jotka ehkä jaksavat nähdä vielä vaivan ja verrata väitteitä muuhun olemassa olevaan tietoon.

Se, mikä tekstissä ärsyttää on sen omahyväinen jälkiviisasteleva näkökulma: "nyt kun tiedämme", "kuten Nl:n arkistoista tiedetään" (kuka muuten on nähnyt niitä papereita?) jne. Aikanaan päättäjät eivät tienneet. He joutuivat toimimaan silloin saatavilla olevien tietojen pohjalta. Mutta jälkiviisaan silmähän on tunnetusti somassa paikassa: se katsoo taaksepäin.

Jopa tämän päivän uusissa oloissa elävän diplomaatin on vaikea ymmärtää, miten Jakobson saattaa olla suorastaan ylpeä siitä, että hän kaivoi maata virallisen ulkopolitiikan alta. Virallisesti hän puolusti sitä, mutta samaan aikaan kritikoi linjaa ja valtakunnan ulkopoliittista johtoa eri nimimerkeillä ja jopa nimettömänä pääkirjoituksia rustaillen. Jakobson ei pysähdy miettimään toimintansa moraalia. Ei edes sitä, että hän rahasti virassaan saamillaan tiedoilla tavallaan kahteen kertaan.

Kun Kekkonen kerran tokaisi, että Jakobsonin luotettavuuden laita on "niin ja näin", tekijä tulkitsee sen johtuneen vain siitä, että "Kekkosen sanakirjassa luotettavuus tarkoitti ehdotonta kuuliaisuutta". Hänelle ei edes juolahda mieleen, että Kekkonen oli selvillä, kuka oli Nemon ja Jakobsonin käyttämien lukuisten muiden nimimerkkien takana. Mitään seurauksia epälojaaliudesta Jakobsonille ei kuitenkaan näytä seuranneen. - Miten toisella tavoin suhtauduttiinkaan 1980-luvulla vaikuttaneeseen tunnettuun nimimerkkiin Kunto Kalpaan, joka ei edes hyökkäillyt ulkopolitiikkaa vastaan; kunhan tyytyi ilakoimaan poliittisten päättäjien kustannuksella. Presidentti Koivisto ärhenteli asiasta mennen tulen, Supo pantiin etsimään kirjoittajaa nimimerkin takaa, ja lopulta Suomen Kuvalehti valjastettiin suurella rahalla paljastamaan hänet tekstianalyysin avulla. – Tempora mutantur!

Itsekeskeisyys

Vaatimattomuus ei tunnetusti kuulu diplomaattien perushyveisiin. Monen suomalaisenkin kollegan virke alkaa yleensä sanalla minä. Jakobson osoittaa olevansa tässäkin omaa luokkaansa käyttämällä majesteetillista muotoa "me". Kun lukija on ehtinyt kahlata kirjan loppuun, hän on vakuuttunut siitä, että sen päähenkilö on kaikkitietävä, kaikkitaitava ja kaukaa viisas. Jos tyhmyyksiä on tehty, niistä vaietaan tai ne selitetään parhain päin. Esimerkiksi se, kun Jakobson vastusti liittymistä Euroopan Neuvostoon nimenomaan idänsuhteiden vaarantumiseen vedoten, oli kuulemma vain "puheenvuoro jatkuvassa keskusteluprosessissa".

Yhtä innokkaasti kuin Jussi Mäkinen ja Antero Jyränki aikoinaan Jakobson luettelee tarkoin kaikki puheet, jotka hän kirjoitti Kekkoselle, jolla kaikesta päätellen kynä ei pysynyt kädessä lainkaan. Kummalliselta vain tuntuu, että monista näistä puheista löytyy Kekkosen arkistosta hänen omat käsinkirjoitetut luonnoksensa. Kuvaava on puhe Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä, jonka Jakobson väittää kirjoittaneensa. Tosiasiassa Kekkonen muokkasi tekstiä raskaalla kädellä ja kirjoitti nimenomaan sen ydinosan itse.

Rex Bosleystä tekijä väittää, ettei tämän tiedoilla ollut mitään merkitystä. Mistä hän sen tietää? Onko Jakobson päässyt tutustumaan Englannin salaisen palvelun arkistoihin? Ilmeisesti MI:n johto ei ollut tietoinen tästä Bosleyn mitättömyydestä nostaessaan häntä yhä korkeammalle ja korkeammalle brittitiedustelun hierarkiassa.

Joskus itsensä korostaminen johtaa suorastaan naurettavuuksiin, kuten esimerkiksi silloin, kun kirjoittaja antaa ymmärtää, että hän oli yhdessä Ralph Enckellin kanssa epäämässä viisumia O.W. Kuusiselta. Jokainen, joka tunsi Enckellin, tietää, ettei hän olisi antanut ministeriöön vasta kolme viikkoa aiemmin saapuneen "märkäkorvan" puuttua asioihinsa. Itse asiassa viisumiongelmaa hoidettiin lähinnä linjalla suurlähettiläs Wuori – ulkoministeri P.J. Hynninen – presidentti Kekkonen.

Ylittämättömäksi jää kuitenkin teoksen loppunousu, sama mitä Jakobsonin uskollisin aseenkantaja Ilkka Pastinen on jo aiemmin eri puolilla tarjoillut: Jakobsonin ympärille ryhmittynyt tohtorikopla ja everstijuntta luotiin "vastapainoksi" presidentille: ohjailemaan päämiestä ja pitämään hänet kaidalla tiellä, ettei Suomen valtiolaiva ajautuisi liiaksi itään. – Se Kekkosen kaikkivaltaisuudesta ja ruhtinaan asemasta! Ulkopolitiikkaamme johtikin siis juntta.

Kun teoksen laskee käsistään, jää pohtimaan, miten paljon saikaan aikaan mies, joka viivähti ulkopolitiikan hermokeskuksessa, ulkoasiainministeriössä, vain runsaat kuusi vuotta ja siitäkin vain puolet ajasta päällikkötehtävissä.

Miten ihmeessä valtiolaiva on onnistuttu pysyttämään kurssissaan sen jälkeen?

Teksti:

Ulkoasiainneuvos
Juhani Suomi
Ulkoasiainministeriö

sähköposti: juhani.suomi@formin.fi

Kuvat kirjan julkistamistilaisuudesta:

Raino Heinonen
Ulkoasiainministeriö

Muut kuvat:

Max Jakobsonin kirjan kuvitusta