Heikki Haaviston muistolle

Ulkoministeriössä on vuosien varrella työskennelty monien erinomaisten päälliköiden alaisuudessa, joilla on ollut monipuolinen kokemus suomalaisesta yhteiskunnasta, politiikasta ja vastuullisista tehtävistä. Yksi tällainen henkilö oli Heikki Haavisto, joka toimi ulkoministerinä vuosina 1993–1995. Haavisto menehtyi 22. heinäkuuta.

Suomen historian suurissa käänteissä on punnittu usein ministereiden kykyä toimia maan parhaaksi, vaikka omat tavoitteet joutuvatkin ehkä väistymään.

Heikki Haavisto
Kuva: Toivo G. Mäkinen

Yksi tällainen merkittävä käänne ajoittui Heikki Haaviston lyhyeksi jääneelle ulkoministerikaudelle 1990-luvun alkupuolelle, jolloin hän joutui syvällisesti pohtimaan pitkän MTK-uransa perustavoitteita Suomen itsenäisyyden, turvallisuuden ja kansallisen edun valossa. Haaviston selkeä valinta oli, että nyt oli välttämätöntä hoitaa isänmaan asia ennen kaikkea muuta. 

Kun pääministeri Esko Aho oli tehnyt päätöksensä Haaviston tulosta Paavo Väyrysen tilalle ulkoministeriksi varsin tiukassa tilanteessa Suomen EU-jäsenyyspyrkimysten kannalta, moni tarkkailija hämmästyi, koska Haaviston tiedettiin suhtautuvan hyvin kriittisesti etenkin EU:n yhteiseen maatalouspolitiikkaan. Toisaalta Heikki Haavisto oli vakuuttunut siitä, että Suomen etu ja jopa maamme turvallisuus edellytti selkää askelta muiden kaltaistemme länsimaiden yhteisöön.

Haavisto tunnettiin tiukkana neuvottelijana, jolla oli voimakkaita mielipiteitä ja tavoitteita, mutta hän myös luotti virkamiestensä asiantuntemukseen ja faktoihin. Ministerin ja virkamiesten suhde muodostuikin noina aikoina erinomaiseksi. Sitä leimasi molemminpuolinen aito arvostus. Hänen asiahallintansa kasvoi nopeasti niin, että hän omaksui lyhyessä ajassa koko ulkoministeriön toimintakentän kysymykset ja ulkoministerin roolin. Hän suhtautui tehtäviinsä erittäin tunnollisesti.

Haaviston nimittämisellä oli merkittävä vaikutus Suomen EU-jäsenyysprosessille. Hänelle lankesi ulkoministeri Väyryseltä periytynyt tehtävä toimia Suomen neuvotteluvaltuuskunnan johtajana yhdessä ministeri Pertti Salolaisen kanssa. Virkamiesneuvottelijoille Haaviston nimitys oli hyvin myönteinen ja tervetullut asia. Se vahvisti uskottavuutta Suomen jäsenyyspyrkimyksiin, koska tiedettiin, että nimenomaan maatalouteen liittyvät kysymykset olivat vaikeimmin neuvoteltavia ja samalla ratkaisevan tärkeitä neuvottelutuloksen hyväksymisen kannalta Suomessa. Kun kaikki tahot tiesivät Haaviston perehtyneisyyden näihin asioihin ja hänen neuvottelutaitonsa, tämä lähetti kirkkaan viestin siitä, että Suomi tekee kaikkensa saadakseen hyvän tuloksen aikaiseksi.

Vaikka tiukkoja tilanteita oli, Heikki Haavisto oli erittäin hyvä esimies, ja hänestä pidettiin. Hän oli itse tavattoman ahkera, arvosti virkamiesten työtä, kannusti ja muisti kiittääkin. Kunnioitus Heikin elämäntyötä ja erityisesti ulkoministerin tehtävän hoitamista kohtaan sävyttää lämpimiä muistojamme hänestä.