Veli Sundbäckin muistosanat Antti Satulille siunaustilaisuudessa

Veli Sundbäckin muistosanat Antti Satulille siunaustilaisuudessa


Rakkaat Jatta, Tiina ja Henri, Antin muut lähiomaiset, ystävät ja työtoverit,

Kiirastorstain viesti Saariselältä Antin menehtymisestä pysäytti, mykisti ja riipaisi syvältä.

Ajatuksemme ovat teidän lähiomaisten luona. Taakkanne tuntuu niin kohtuuttomalta. Otamme osaa syvään suruunne. Samalla tunnemme itsemme kovin pieniksi ja avuttomiksi tässä tilanteessa. On vaikeaa löytää sanoja ja vastauksia. Mielissämme on vain kysymyksiä. Miksi jo nyt ? Miksi näin varhain? Miksi juuri kun elämä oli taas asettunut uomiinsa ja työtaakka muodostunut hieman kohtuullisemmaksi? Miksi juuri Antti, jonka uurastuksen olisi toivonut ja uskonut ansainneen toisenlaisen palkitsemisen? Miksi näin hyvä ihminen joutuu lähtemään näin aikaisin? Miksi juuri parhaat poistuvat ensimmäisinä ?

Sillä parhaita Antti todella oli virkamiehenä, työtoverina, ihmisenä ja ystävänä.

On vaikeaa kuvitella, että kenenkään muun poismeno olisi aiheuttanut samanlaista kollektiivista surua, masennusta ja lamaannusta sekä syvää kaipuuta, mitä olemme tunteneet työtovereiden, ystävien ja tuttujen keskuudessa.

Antista ainutlaatuisen teki hänen velvollisuudentunteensa, rauhallisuutensa ja luotettavuutensa sekä aina niin myönteinen ja huolehtiva suhtautumisensa muihin ihmisiin yhdistettynä ensiluokkaisiin tietoihin, taitoihin ja osaamiseen sekä ylivertaiseen toteuttamiskykyyn.

Nämä ominaisuudet veivät Antin alati suurempiin ja vaativampiin tehtäviin. Suomi tarvitsi parhaita voimiaan, kun maamme kansainvälistä asemaa rakennettiin tavalla, jonka seurauksena Suomi tänään yhteiskuntana ja kansantaloutena, omana itsenään on tunnetumpi ja arvostetumpi kuin ehkä milloinkaan aiemmin.

Asioiden määrä, monimutkaisuus ja vaativuus lisääntyivät alinomaa. Antin tehtävien haastavuus saavutti huippunsa ETA- ja EU-jäsenyysneuvotteluissa sekä varsinkin Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajakauden valmisteluissa ja sen aikana. Brysselissä Antti antoi Suomelle kasvot. Hänen yhteistyöhakuinen, pragmaattinen ja aina rakentaviin ratkaisuihin pyrkivä lähestymistapansa saavutti nopeasti hyviä tuloksia ja laajaa arvostusta. Näin Antti myötävaikutti merkittävästi sen luottamus- ja uskottavuuspääoman kartuttamiseen, jonka pohjalta Suomen vaikuttamismahdollisuudet EU:ssa ovat kehittyneet.

Vuosikausia keskeytymättä lisääntynyt työtaakka nakersi sisältä ja päältä, vei voimia vahvimmiltakin.

Antistakin näki, että työn rasitukset johtivat aika ajoin uupumuksen partaalle, mutta hän ei vaikeuksiaan valitellut, eikä velvollisuuksistaan tinkinyt, vaan haki jostakin aina vain uusia voimia ja suoritti ensiluokkaisesti eteen tulleet tehtävänsä. Usein kävi mielessä miten ihmeessä ihminen voi jaksaa tuollaista vuosikausia jatkuvaa prässiä.

Antti oli ehdotonta eliittiä Suomen kansainvälisestikin korkeatasoisessa virkamieskunnassa. Hän oli keskeinen tekijä ja tukipilari siinä koneistossa, joka valmisteli ja pani täytäntöön valtakunnan johdon tekemiä päätöksiä ja antamia ohjeita. Hänen ammattitaitoonsa ja lojaalisuuteensa ovat niin poliittiset päätöksentekijät kuin työtoveritkin aina voineet varauksettomasti luottaa. Teidän runsas osallistumisenne tähän tilaisuuteen kertoo siitä arvostuksesta ja kunnioituksesta, jota Antti niin laajasti nauttii.

Antti ei itseään korostanut. Toki hän terveellä tavalla tunsi omat kykynsä, luotti niihin ja saattoi tuntea mielihyvää aikaansaannoksistaan, mutta ylpeyteen hän ei syyllistynyt eikä sortunut ylimielisyyteen tai väheksymiseen muita kohtaan. Antti oli mieleltään ja asenteeltaan vaatimaton ja nöyrä, eikä koskaan elitistinen. Juuri senkin vuoksi hän kuului ehdottomaan eliittiin.

Antti oli äärimmäisen hienotunteinen ja hillitty, hyvä ihminen. Kun häntä jokin asia tai henkilö oikein todella kismitti, sen huomasi korkeintaan pienestä harmistuneesta hymähdyksestä, jolla hän asiantilan totesi. Loput hän imi sisälleen ja piti siellä. Pahaa Antti ei koskaan muista puhunut.

Polkumme Antin kanssa yhtyivät jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä lähtien palvelimme vuosikausia samoissa toimipisteissä ja teimme samoja töitä. Me, joille annettiin mahdollisuus olla läheisiä työtovereita ja ystäviä Antin kanssa, olemme olleet etuoikeutetussa asemassa ja kiitollisia jokaisesta päivästä. Antti ei paljon ystävyydestä tai tunnoistaan puhunut. Hän ei tunteitaan näyttänyt pahimmissakaan vastoinkäymisissä eikä juuri muille avautunut. Mutta vaikka ystävyys usein oli sanatonta yhdessäoloa, se oli sellaista keskinäistä luottamista, toinen toisensa ymmärtämistä ja tukemista, joka ei jättänyt epäselvyyttä. Ystävyyden yksinkertaisesti vain tiesi ja tunsi.

Antin poismeno on raskas menetys perheelle, muille läheisille, työtovereille, ystäville ja monille muille tässä Herran huoneessa ja sen ulkopuolella. Hän jättää jälkeensä valtavan tyhjän tilan.

Syvän kaipuun keskellä ehkä jotenkin lohduttaa, että Antti sai lähteä nopeasti ja tuskaa tuntematta. Tiedämme, ettei enempää olisi voitu tehdä hänen pelastamisekseen kohtalokkaan kohtauksen iskettyä. Antti sai elää rikasta elämää. Hänellä oli upea perhe ja hän sai tehdä työtä, josta hän aidosti nautti. Antti sai ainutlaatuisen tilaisuuden olla keskeinen vaikuttaja siinä historiallisessa prosessissa, jolla Suomen kansainvälistä asemaa Euroopan Unionin jäsenenä on rakennettu. Hän toimi kotimaisen ja eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä, ja nautti niin Suomessa kuin maamme rajojen ulkopuolella jakamatonta arvostusta. Suomi on voinut olla ylpeä hänestä. Antti jää ikuisesti mieliimme kaikkien kunnioittamana ja arvostamana, uljaan panoksen rakastamalleen isänmaalle antaneena sankarina.

Kiitos Antti ystävyydestäsi.