Valtiosihteeri Jukka Valtasaari: Suomen ulkopolitiikka syksyllä 1996, Paasikivi-seurassa 7.11.1996 pidetty puhe
Paasikivi-seura , 7.11.1996 klo 18.00
Valtiosihteeri
Jukka Valtasaari
Ulkoasiainministeriö
"Suomen ulkopolitiikka syksyllä 1996"
Runsaat 30 vuotta sitten joulun alla vuonna 1965, oli tummiin talvipalttoisiin pukeutunut suomalaisvaltuuskunta saattamassa Moskovaan palavaa korkeaa neuvostovierasta Helsingin rautatieasemalla. Läksiäispuheet noudattivat tuttua kaavaa, sanamuodoista olivat särmät hioutuneet vuosien saatossa. Vieraan puhuessa kuului hänen selkänsä takaa vaunun puskurin kolahdus, juna oli lähdössä. Vieras jatkoi puhettaan, kunnes juna oli jo liikkeessä. Hän astui vaunun portaille ja jäähyväisiä vilkutettiin puolin ja toisin. Yksi isännistä, protokollapäällikkö, vilkutti suorastaan raivokkaasti, hän yritti pysäyttää junan.
Vieras oli Anastas Mikojan, Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidentti, Suomen ystävä jo sotaa edeltäneeltä ajalta, joka ennen eläkkeelle siirtymistään halusi vielä kerran vierailla Suomessa. Tilaisuuden henki oli tämän vuoksi poikkeuksellisen lämmin, yhtä lämmin kuin junanlähettäjän väärinajoitettu päätös oli peruuttamaton.
Tämän vuosikymmenen alussa oli Euroopan suuren muutoksen kielikuvana usein juna. "Jäämmekö asemalaiturille" kuului integraatiohenkisten kysymys. Sen jälkeen kun Esko Ahon hallitus maaliskuussa 1994 allekirjoitti Maastrichtin sopimuksen ilman varaumia ja Paavo Lipposen hallitus ilmoitti pyrkimyksestään toimia siten, että Suomi täyttää Maastrichtin sopimuksen EMU-kriteerit niin, että eduskunnalle tarjoutuu mahdollisuus tehdä päätös liittymisestä Euroopan talous- ja rahaliittoon ensimmäisten joukossa, ei enää ole syytä kysyä, onko juna liikkeessä vaan, tuliko kaikki tarvittava pakatuksi mukaan. Menolippu Maastrichtiin oli sikäli turvallinen sijoitus, että määränpäästä on sovittu valtioiden välisin sopimuksin. Kun valinta on tehty, ei Suomen etua voida enää ajaa tehokkaasti toinen jalka EU:ssa, toinen sen ulkopuolella, muistutti pääministeri Lipponen kuukausi sitten pitämässään esitelmässä.
Samalla syntyi Suomelle puheoikeus laajoissa Euroopan turvallisuutta koskevissa kysymyksissä. Ehdottaessaan vuosi sitten Lontoossa huippukokousta EU:n, Venäjän ja USA:n kesken tavoitteli Tasavallan Presidentti Ahtisaari sitä, että unioni vahvistaisi otettaan turvallisuuspolitiikassa, että Venäjän kehityksestä ja kehittämisestä puhuttaisiin Venäjän läsnäollessa ja että Yhdysvallat, jonka merkitys Euroopan turvallisuuden kehittämisessä säilyy keskeisenä, olisi mukana. Tämä ehdotus on otettu vastaan asiallisesti ja rakentavasti. Kyse on samasta muutoksesta, jossa EU ja NATO etsivät rooliaan. Meillä on julkista keskustelua käyty ennen kaikkea NATO:n laajenemisesta. Se on vain osa tätä kokonaisuutta, jäsenehdokkaiden kannalta toki keskeinen.
Liittyminen EU:hun vaikutti syvällisesti myös Suomen päätöksentekoon. Pääosa perinteistä sisä-, talous- ja rahapolitiikkaa sai nyt myös kansainvälisen ulottuvuuden. Hallituksen, pääministerin ja Eurooppa-ministerin ote näillä politiikan lohkoilla ja niiden koordinaatiossa vahvistui. Ulkopolitiikka säilyi ulkopolitiikkana, presidentin vastuulla ja ulkoasiainministerin edustaessa Suomea yleisten asiain neuvostossa Brysselissä. Hyvin toimiva käytännön ratkaisu löytyi nopeasti ja näin turvattiin Suomelle vahva asema Unionin päätöksenteossa.
On Suomi toki ennenkin sovittanut toimintansa poliittisen ympäristön muutokseen, sehän on yleensä pienten valtioiden osa. Aikaisemmin tämän vuosisadan suurissa muutoksissa erona oli, että edistimme etujamme ikään kuin sivullisena ja sovittauduimme muun maailman menoon vasta ajan kanssa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen asetettiin ulkopolitiikkamme pohjoismaisiin yhteyksiinsä vuosia myöhemmin. Toisesta maailmansodasta selvittiin ilman miehitystä ja poliittisten instituutioiden rikkoutumatta. Tilanteeseen sopiva suomalainen turvallisuusratkaisu saatiin aikaan nopeasti, mutta sen kansainvälinen hyväksyttävyys löytyi vasta 1960-luvulla.
Syksyllä 1996 on tilanne siis se, että olemme puolen vuosikymmentä sovittaneet reaaliajassa politiikkaamme lähialueilla, Euroopassa ja maailman mitassa tapahtuvaan muutokseen. Mikä vielä tärkeämpää, olemme pyrkineet ohjailemaan prosessia silloin kun edut edellyttävät ja eväät sallivat. Vaikuttaminen lavealla rintamalla on tullut sivullisuuden tilalle, tilanne on uusi.
Tätä varten tarvitaan näkemys Euroopan ja maailman menosta. Ellei analyysi osu kohdalleen, ei politiikkakaan onnistu, edut jäävät edistämättä. Suuren muutoksen aikana päätöksenteko tapahtuu epävarmuuden vallitessa. Tunnetun suomalaisen teollisuusjohtajan sanontaa käyttääkseni, "käsillä oleva ongelma on ensin yksinkertaistettava niin pitkälle, että sen itse ymmärtää". Yksinkertaistamisessa piilee myös yksioikoisuuden vaara. Keskustelua Euroopan turvallisuusrakenteista käydään - meillä ja muualla - joskus ikään kuin Venäjä ei säilyisikään eurooppalaisena suurvaltana, Euroopan ja Amerikan välistä suhdetta analysoidaan ikään kuin ydinaseet olisivat maailmasta kadonneet, euro-teknistä keskustelua käydään muista mantereista irrallaan ja NATO:n laajentumista puidaan ikään kuin ydinkysymys Euroopan turvallisuusjärjestyksen näkökulmasta ei olisikaan NATO:n uusiutuminen siten, että Yhdysvaltojen sitoutuminen vanhan mantereen turvallisuuteen varmistuu.
Ydinasepelotteen helpottaessa, itä-länsi jakolinjan hämärtyessä ja Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon vähentyessä Euroopassa on vanhan mantereen omaksuttava yhä suurempi vastuu omasta turvallisuudestaan. Tätä itsestään selvyyttä on syytä korostaa sen vuoksi, että Länsi-Euroopan suuriin sodan jälkeisiin saavutuksiin kuuluvaan taloudellisen ja poliittisen integraation kehitykseen myötävaikutti se, että kova turvallisuus hoidettiin Yhdysvaltojen ja NATO:n toimesta. Menetelmänä kylmän sodan oloissa oli sotilasliittojen vastakkainolo ja pelote ydinasein, joista ranskalaisella filosofi Raymond Aron'illa oli tapana sanoa, että ne jäädyttivät historian. Nyt, 1990-luvulla on kysymys integraation myötä syntyneen vaurauden ja vakauden ulottamisesta entiseen Itä-Eurooppaan vähän samaan tapaan kuin Marshall-apu ulotti vakautta Amerikasta sodan runtelemaan Eurooppaan puoli vuosikymmentä sitten. Vakautta myös talouden keinoin siis kummassakin tapauksessa.
Sitä on korostettava myös siksi, että historian "sulaminen" päästi liikkeelle monien myönteisten lisäksi eräitä kielteisiä prosesseja. Myönteisiin kuuluu yhteistyön edellytysten paraneminen entisten vihollisten kesken. Se onkin välttämätöntä, jos ihmisoikeuksia ja energiaturvallisuutta aiotaan parantaa, humanitääristä apua tehostaa ja estää ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden, terrorismin ja huumeiden leviäminen. Kielteisiin taas kuuluu se, että suurvaltojen otteen hellittäessä monet paikalliset johtajat näkivät tilanteessa uusia mahdollisuuksia. Kyteneistä kriisipesäkkeistä tuli alueellisia ja eräät niistä puhkesivat avoimiksi selkkauksiksi niin maailmalla kuin Euroopan reunallakin.
Sillä, miten Eurooppa kehittyy, on huomattava merkitys myös mantereen ulkopuolella. Pinttyneinkään isolationisti, Euroopassa tai muualla, ei rohkene vakavissaan väittää, etteivät Venäjän muutosprosessin vaikutukset yllä Euroopan ulkopuolelle tai etteivät Euroopan reuna-alueiden kriisit, entisessä Jugoslaviassa esimerkiksi, herätä kiinnostusta muuallakin. Rauhanturvaoperaatio IFOR:iin osallistuu tätä nykyä 35 valtiota, näistä kuusi Euroopan ulkopuolisia.
Toisaalta, Euroopan valtioilla on elintärkeitä intressejä myös mantereen rajojen ulkopuolella. Persianlahden kriisi muistutti kaikkia teollisuusmaita energiaturvallisuuden merkityksestä, mutta myös kylmän sodan jälkeisen ajan poliittisen kulttuurin muutoksesta. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto/Venäjä olivat nyt samalla puolella, Israel ja osa arabeja samalla puolella, arabit keskenään eri puolilla ja osa Eurooppaa ulkopuolella.
Suomen kannalta tämä kehitys merkitsee osallistumista, paitsi EU:n jäsenenä yhteisten päätösten toimeenpanoon ennen kaikkea siksi, että kansalliset edut sitä edellyttävät. Muutos merkitsee mm. sitä, että Venäjän demokraattisen kehityksen tukeminen, ihmisoikeuksien edistäminen, ydinvoiman tuotannon turvallisuuden parantaminen, uusien yhteiskuntien rakentaminen ja yhteistyö, ympäristön alalla on paitsi välttämätöntä myös mahdollista omassakin poliittisessa ympäristössämme. Mahdollisuuksia ei pidä liioitella, mutta ideat eivät paljoa maksa ja oman toiminnan kohdentaminen siten, että mahdollisimman suuri kansainvälinen panos saadaan myötävaikuttamaan omiinkin etuihimme, on suorastaan järkevää.
Miten Suomi sitten tavoitteensa asettaa ja toimenpiteensä mitoittaa? Kiinnitän huomiota neljään asiaan: Eurokunto, Euroopan Unioni, Venäjä ja kansainväliset instituutiot. Muitakin olisi, mutta tyydytään näihin.
Ensinnäkin eurokunto. Kansainvälisen yhteistyön siirtyessä yhä enemmän taloudelliseen suuntaan ja ulottuessa aloille, jotka edellyttävät materiaalista panosta, pärjää parhaiten se, jonka resurssit ovat tehokkaassa käytössä. Kun tuotantotoiminta kansainvälistyy pääomaliikkeiden seurauksena ja kun Euroopan kilpailuasema on kilpailijoitaan heikompi, vaikuttavat sisä- ja talouspolitiikan valinnat ulkopolitiikan harjoittamisen edellytyksiin meillä ja muualla Euroopassa.
Myös Euroopan "eurokunto" on varsinkin sen laidalla olevan Suomen kannalta tärkeää. Tämän arvioinnin suorittaa kilpailijoista koostuva jury, ei Eurooppa itse. Peruskunnon osalta arvio ei juuri nyt ole kaksinen. Euroopan työttömyys on korkeampi, pitkäaikaistyöttömyys vielä korkeampi, kyky luoda työpaikkoja matalampi ja julkinen sektori suurempi kuin tärkeimmillä kilpailijoilla Yhdysvalloilla ja Japanilla. Euroopan riippuvuus ulkomaankaupasta on suurempi, mutta osuus korkeateknologiatuotteiden viennistä ja patenteista selvästi pienempi kuin kilpailijoilla.
Vertailusta ei pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että Euroopan tai sen yhteiskuntamallin pitäisi muuttua kilpailijoiden kaltaiseksi, vaikka 1980-luvun kasvun kuumat vuodet tuottivatkin sellaisia iskulauseita kuin "Suomi, Euroopan Japani". Ongelma täytyy silti tunnustaa ja näin on tehty. Euroopan huippukokouksissa työttömyys, resurssien kaikenpuolinen tärvääminen on pinnalla ja poliittisten johtajien puheissa joustavuus tarkoittaa myös jäykkien taloudellisten rakenteiden purkamista. Jacques Delors, puhuessaan sosiaalisesta Euroopasta, kiinnittää huomiota kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden muodostamaan kokonaisuuteen, mutta myös hyvinvointiyhteiskunnan kustannuksiin. Hänen seuraajansa Jacques Santerin aloitteisiin kuuluu työllisyyttä koskeva luottamussopimus. Kuvaan kuuluu, että Euroopan neuvotteluprosesseista se, joka monella tapaa myötävaikuttaisi Euroopan kilpailukyvyn paranemiseen, EMU, on yhä keskeisemmin esillä.
Suomessa Tasavallan Presidentti ja hallitus puhuvat johdonmukaisesti yhteistyövaraisesta Euroopasta, yhteisistä arvoista ja laajasta turvallisuuskäsitteestä, jolle turvallisuutta tulisi rakentaa. Pääministeri ja Suomen pankin pääjohtaja arvioivat, että Euroopan talous- ja rahaunionissa poliittiset ja taloudelliset palikat ovat rivissä. Maastrichtissa sovitut tavoitteet edellyttävät Suomelta sellaista talouspolitiikkaa, jota se muutenkin harjoittaisi ylläpitääkseen kilpailukykyjään. Peräkkäiset hallitukset ovat valinneet vientivetoisen ja kansallisia tutkimuspanoksia korostavan kasvustrategian, joka samalla huolehtii maamme kilpailukyvyn säilymisestä.
Toiseksi Euroopan Unioni. Euroopan integraatio syntyi ja kehittyi kylmän sodan oloissa. Tavoitteet olivat poliittisia, sellaisen yhteisen edun verkon kehittäminen Keski-Euroopan valtioiden kesken, joka sitoo Saksan mukaan mutta jättää Itä-Euroopan maat ja Neuvostoliiton ulkopuolelle. Keinot olivat taloudellisia, hiilestä ja teräksestä yhteismarkkinoihin ja nyt, Maastrichtin päätösten jälkeen, kohti poliittista unionia.
Integraatio syveni vuosikymmenten mittaan ja laajeni vähitellen ottaen piiriinsä samankaltaisia talouksia edellyttäen niiltä sitoutumista yhteisiin tarkoitusperiin. Viimeinen lenkki tässä ketjussa oli Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittyminen Unioniin. Nämä olivat vauraita, vakaita valtioita, joiden sopi olettaa monin tavoin myötävaikuttavan Unionin tavoitteisiin.
Kylmän sodan päätyttyä kysymys kuului, miten ulottaa vaurautta, vakautta ja jossain määrin turvallisuuttakin oman piirin ulkopuolelle, entisen Itä-Euroopan alueelle ja miten hillitä kriisiä Balkanilla. Matka yhtenäiseen ja vapaaseen Eurooppaan on vasta alkanut.
Ensi vuonna alkavat aikatavoitteet tulla vastaan, todella merkittävät päätökset ovat vuorossa. Hallitusten välisen konferenssin on määrä päättyä ensi kesänä, neuvottelut EU:n laajentamisesta alkavat puoli vuotta sen jälkeen ja v. 1998 on tehtävä päätös talous- ja rahaunionista. Näin on yhdessä päätetty.
Hallitusten välisen konferenssin merkityksen ratkaisee lopulta se, miten hyvin se valmistaa tietä EU:n laajenemiselle ja miten tehokkaasti ja joustavasti päätöksenteosta onnistutaan sopimaan. Mielestämme kaikilla jäsenehdokkailla tulee olla samat mahdollisuudet lähtöviivalla. Lopputulokseen vaikuttavat monet seikat, poliittinen tahto, ehdokkaiden omien talouksien kehitys, mutta myös se, että Unioniin on Suomen ja Ruotsin liittymisen myötä tullut mukaan pohjoinen ulottuvuus.
Laajeneminen edellyttää päätöksentekojärjestelmän tehostamista. Puhe määräenemmistöpäätöksistä, komission asemasta ja toiminnan virtaviivaistamisesta perustuu käsitykseen, ettei pienimmän yhteisen tekijän Unioni edistä etujamme. Kysymys ei ole suvereniteetin siirtämisestä Brysseliin, vaan laajentumisen edellytysten varmistamisesta ja Unionin toiminnan tehostamisesta myös uudessa kokoonpanossa. Unioni on meille mahdollisuus, ei uhka sen jälkeen kun olemme siihen liittyneet. Menettelytavat on sovittava niin joustavaksi, ettei päätöksenteko siirry EU:n ulkopuolelle, muttei niin joustaviksi, että suuret päättävät pienten päiden ylitse Unionin piirissä. Tästä on pääministeri Lipponen muistuttanut viime puheissaan.
Suomen tavoitteisiin kuuluvat avoimuuden ja yksilön oikeuksien ja vapauksien takaaminen siten, että Unioni koetaan omaksi, taloudellisten ulkosuhteiden hoidon tehostaminen, siten että etuja voidaan tehokkaasti edistää maailmalla ja unionin toiminnan vakiinnuttaminen kriisinhallinnan alalla siten, ettei se jäisi syrjään Euroopan vakauttamisen valtavirrasta. Viime mainitussa kysymyksessä olemme olleet hyvissä ajoin Ruotsin kanssa liikkeellä yhteisin aloittein, joiden merkitys on asiasisällön lisäksi siinä, että Suomi ja Ruotsi yhdessä ovat käyttäneet jäsenen puheoikeutta turvallisuuspolitiikan alalla ja vielä tavalla, joka toivottavasti tuo uudetkin jäsenmaat Euroopan vakauden kehittämisen osapuoliksi. Kaiken kaikkiaan tavoitteena on tehokas Unioni, jossa Suomella on asemansa mittainen sanansija ja Euroopassa tilanne, jossa vanhat raja-aidat kaatuvat eikä uusia synny.
Kolmanneksi Venäjä. Venäjän kehityksen ennustaminen on erityisen epäkiitollista. Näkemyksen täytyy kuitenkin perustua Venäjän kehitykseen lisäksi siihen, miten sen asema muualla arvioidaan ja tämä on ehkä hieman helpompaa.
Ensinnäkin edut yhtyvät siinä, että Venäjän vakaa ja tasapainoinen muutos on elintärkeää Venäjälle, meille ja muille. Voimat on suunnattava tämän tavoitteen edistämiseksi. Se ei merkitse silmien sulkemista siltä, että sotilaallisen vastakkainolon purkaminen on kehittynyt Euroopan reunoilla hitaammin kuin Keski-Euroopassa. Ilmeinen halu rajoittaa syntyneet kriisit alueellisiksi, kuten Balkanilla hyvän aikaa tapahtui, kuuluu sekin turvallisuutemme tosiasioihin.
Kun Suomen ulkopoliittinen johto sanoo, että uudessakin Euroopassa rakennamme asemamme sotilaalliselle liittoutumattomuudelle ja itsenäiselle puolustukselle, on se johtopäätös tästä kehityksestä. Päätökset puolustuksemme mitoittamisesta tehdään aikanaan tältä pohjalta.
Toiseksi, Venäjän kansainvälinen asema määräytyy Euroopassa tapahtuvan kehityksen perusteella. Sen toimintaa seurataan varsinkin Yhdysvalloissa, jonka asema Euroopan ja maailmanlaajuisessa turvallisuudessa säilyy keskeisenä. Parasta olisi, että Venäjän aseman määräytyminen tapahtuisi hyvässä yhteistyössä varsinkin niiden kansainvälisten instituutioiden kanssa, joiden piirissä Euroopan muutosprosessista neuvotellaan. Omalta osaltaan Suomi tuki Venäjän liittymistä Euroopan neuvostoon, kannattaa Venäjän läheistä yhteistyötä Euroopan unionin kanssa ja sen osallistumista rauhankumppanuusohjelmaan ja toivoo, että Venäjän ja NATO:n suhteet järjestetään siten, ettei tarpeettomia sivuvaikutuksia synny lähialueillamme eikä muualla. Jakolinjat joutavat Euroopasta pois.
Ja kolmanneksi yhteistyö Venäjän kehityksen edistämiseksi on myös käytännöllistä ja alueellista. Viime vuosina ovat poliittiset rintamat poistuneet myös Itämereltä ja itärajamme muuttunut myös EU:n ja Venäjän väliseksi. Suomelle syntyi mahdollisuus, suorastaan tilaus hankkia lisäarvoa monenkeskisestä toiminnasta. Myötävaikutimme puheenjohtaja Santerin Itämeri-ohjelman syntyyn ja ns. TACIS-sopimuksen muuttamiseen siten, että raja-alueyhteistyö on nyt sen erityinen kohde. Yhteistyö Ruotsin, muiden pohjoismaiden ja EU:n kanssa Itämerellä, Barentsin alueella ja itärajamme ylitse muodostaa jo huomattavan rahoituskokonaisuuden. Tämä jos mikä lisää alueen vakautta. Toiminnallamme on merkitystä myös lähialueen ulkopuolella.
Ja vihdoin kansainväliset instituutiot. Euroopan diplomaattista keskustelua seurattua voisi luulla, että instituutiot ovat itse asioita eikä puitteita, joissa asioita hoidetaan. Instituutioihin keskittymiselle on hyvät historialliset syyt, mutta siinä piilee myös se vaara, että Euroopan laajan instituutioryppään roolien vatvaaminen vuositolkulla voi jättää ulkopuoliselle mielikuvan Euroopan sisäänpäin kääntyneisyydestä. Puhutaan instituutioista, joihin ulkopuoliset eivät kuulu sen sijaan, että puhuttaisiin asioista, joissa heidän myötävaikutustaan tarvitaan.
Toinen vaara on, että muutos voi jäädä havaitsematta. NATO:n pääsihteeri Javier Solanan selostaessa ministeri Haloselle viime viikolla NATO:n uusia tehtäviä Euroopan rauhanturvan kehittämiselle, huusivat mielenosoittajat kadulla rytmikkäästi: NATO, Suomen kato. Uusikin NATO säilyy tietysti puolustusliittona - muutoinhan se ei liittokunta olisikaan - mutta huomattava osa sen toiminnasta siirtyy rauhanturvan ja kriisinhallinnan suuntaan, ts. aloille, joilla muutkin Euroopan järjestöt toimivat. Vanhakaan NATO ei muodostunut Suomen kadoksi, uudesta puhumattakaan.
Eivät diplomaatit käy instituutiokeskustelua pahuuttaan. Instituutioiden rakentaminen ja neuvottelutulosten kirjaaminen poliittisen ja taloudellisen integraation ohjelmiksi kuuluu Euroopan historian suuriin saavutuksiin toisen maailmansodan jälkeen. "Vain instituutioilla on muisti", tapasi Jean Monnet sanoa. Instituutioiden tuoma jatkuvuus takaa sen, ettei polkupyörää tarvitse keksiä ehtimiseen uudestaan. Instituutiot on syytä jättää eloon silloinkin kuin viikoittaista kirjattavaa ei ole, vaikka ne näyttäisivätkin loittonevan päivän tarpeista. Ehdokasmaa Puolan aforismeista löytyy neuvo tämän päivän NATO-keskustelulle. "Säästäkää jalustat, kun kaadatte patsaita. Ne tulevat vielä hyvään tarpeeseen", sanoi Jerzy Lec.
Suomen ja muiden pienten valtioiden kannalta instituutiot ovat jos mahdollista vieläkin tärkeämpiä. Ne pakottavat suuretkin valtiot ottamaan huomioon aikaisemmin yhdessä sovitun. Tämän asian merkitystä on vaikea liioitella. Mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi 1970-luvun alussa jäänyt sivuun ETYK:stä eikä olisi osallistunut viisitoista vuotta myöhemmin yhteisten arvojen kirjaamiseen koko Euroopan valtioiden käyttäytymisen perustaksi. Entä jos Jugoslavia olisi ollut EU:n jäsen tämän vuosikymmenen alussa. Olisiko kukaan edes huomannut Yhdysvaltain ulkoministeriön budjetin supistamista realiarvoltaan puoleen viimeisen kymmenen vuoden aikana, ellei asia olisi ollut ehtimiseen esillä kansainvälisissä järjestöissä. Tai jos Molotovin ja Ribbentropin sopimus olisi pitänyt käsitellä julkisesti kansainvälisellä foorumilla.
Omassa NATO-keskustelussamme on hyvä pitää mielessä, että turvallisuus pysyy Yhdysvaltoja ja Eurooppaa yhdistävänä tekijänä. Asian ydin ei ole siinä pakottaako NATO:n laajeneminen Suomen muuttamaan liittoutumattomuuspolitiikkaansa vaan siinä miten NATO:n uusiutuminen voisi tapahtua siten, ettei entisen presidentti Bushin huomautus, "ellei meitä tarvita Euroopassa palaamme kotiin", kävisi toteen. Bush siis muistutti 1930-luvun kokemuksista. Yhdysvaltojen merkitys säilyy paitsi kollektiivisen turvallisuuden myös kriisinhallinnan alalla. Tämä on paitsi poliittinen myös teknologinen tosiasia, joka on epäilijöillekin vahvistunut Persian lahdella ja Balkanilla. Puolustusbudjettien supistaminen vain korostaa sitä.
Käsitys omasta tehtävästämme on selkeä. Lainatakseni Tasavallan Presidentti Ahtisaarta: "Nykyisissä oloissa Suomella ei ole syytä luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, koska emme liittoutumisella lisäisi omaa, itsenäiseen, uskottavaan puolustukseen perustuvaa turvallisuuttamme emmekä ympäristömme pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen vakautta. Tänään tähän on syytä lisätä: Tämän kannan ymmärtävät ja sitä tukevat muutkin.
Sen sijaan arvioimme tarkkaan kehityksen mahdollisia vaikutuksia Euroopan pohjoisella sivustalla ja Itämeren alueella. Etsimme aktiivisesti laajennetun rauhankumppanuuden ja muiden yhteistyöjärjestelyjen puitteissa mahdollisuuksia myötävaikuttaa kriisien hallintaan. Pyrimme vahvistamaan Euroopan Unionin asemaa yleensä ja siinä yhteydessä selkeyttämään sen tehtäviä kriisinhallinnassa. Käymme NATO:n sihteeristön kanssa syventäviä keskusteluja. Toimintamme Euroopan Neuvoston puheenjohtajana tästä päivästä alkaen, ETY-järjestön piirissa, ja Nagorno-Karabahin kysymyksen ratkaisemiseksi sekä puheenjohtaja Holkerin toiminta Irlannissa kuuluvat suomalaisen toiminnan kokonaisuuteen, joka perustuu sille käsitykselle, että tehtävää riittää niillekin valtioille, jotka eivät Euroopan murroksessa ole etsimässä itselleen uutta turvallisuutta, ehkäpä parhaiten juuri näille valtioille. Pienenä valtiona Suomen on ajateltava ja toimittava itse ja uskottava, että elävä elämä ohjaa neuvottelujen valtavirtaa siihen suuntaan, että tehtävän suorittamisen aiheuttama tarve tulee hoidetuksi, entistä esimiestäni Ralph Enckelliä lainatakseni.