Valtiosihteeri Jukka Valtasaari: Stig Ramelin teos "Kustaa Mauri Armfelt" julkistamistilaisuus, Otava 23.11.1998, ulkoasiainministeriön puheenvuoro

Valtiosihteeri Jukka Valtasaari: Stig Ramelin teos "Kustaa Mauri Armfelt" julkistamistilaisuus, Otava 23.11.1998, ulkoasiainministeriön puheenvuoro

Otava 23.11.1998
Stig Ramelin teoksen "Kustaa Mauri Armfelt" julkistamistilaisuus


Valtiosihteeri
Jukka Valtasaari
Ulkoasiainministeriö


Arvoisa yleisö,

Stig Ramelin kirja Kustaa Mauri Armfeltista on monella tapaa ajankohtainen lisä Suomen ja Ruotsin suhteiden historian kirjoitukseen. Se tarjoaa myös mielenkiintoisia vertailukohtia tämän päivän Eurooppa-politiikan tarkasteluun. Silloin niin kuin nytkin olivat Euroopan suuret linjat muuttumassa siten, että Suomelle tarjoutui uusia mahdollisuuksia omien etujensa edistämiseen ja alueen politiikan kehittämiseen.

Tästä pari esimerkkiä.

Suomen hallitus on jo useamman vuoden ajan vienyt eteenpäin pohjoista ulottuvuutta käsittelvää aloitettaan. Se tulee esille Wienin huippukokouksessa kolmen viikon kuluttua. Monilla meistä on ollut suuri työ selvittäessämme Euroopan pääkaupungeissa, mikä on tuo Euroopan pohjoinen ulottuvuus, mitkä ovat alueen intressit, miten vakautta parhaiten palveltaisiin EU:n toimesta ja miten tämä kaikki liittyy koko Euroopan etuihin.

Kustaa Mauri Armfeltin aikaan pohjoinen ulottuvuus oli kaikille itsestään selvä käsite. Pohjolassa käytiin Euroopan keskeistä valtapeliä ja Armfelt itse kuului Euroopan mittakaavassa mantereen parhaisiin verkottujiin. Oikein kateeksi käy kirjaa lukiessa.

Helsingin Sanomissa ministeri Jakobson pohti hiljattain Ruotsin puolustusvoimien pyynnöstä sitä, missä rajat uudessa Euroopassa parhaiten kulkisivat ja miten liittoutumattomien, Suomen ja Ruotsin turvallisuus ja sanansija tehokkaimmin taattaisiin.

Armfeltin aikaan Pohjolan allianssit, niiden rahoitus, luottamuksen herättäminen ja turvatakuut olivat jatkuvasti valinkauhassa. Ramel sijoittaa Suomen ja Ruotsin väliset suhteet ansiokkaasti alati vaihtelevien liittoutumien kehitykseen. Pelistä ei puuttunut dramatiikkaa. Vuosiin sisältyi palatsivallankumous Tukholmassa, maastakarkoituksia jopa kuolemaan tuomioita, joita jaettiin Kustaa Mauri Armfeltille ja Yrjö Maunu Sprengtportenille, näille Suomen aseman kannalta keskeisille vaikuttajille, yksi kummallekin.

Ramelinin kirja ilmestyy aikana, jolloin on vahvistumassa käsitys, että saattaisi olla aika ruotsalaisen historian kirjoituksen tuottaa kirja ruotsalaisen Suomen historiasta vuoteen 1809. Ellei muuten, niin siksi, että Suomi ja Ruotsi ovat siinä Euroopan rakenteiden muutoksessa tasaveroisia kumppaneita, jossa Länsi-Euroopan integraatio suuntaa itään ja Venäjän intressit yhä enemmän länteen.

Se, ettei näin ole tähän mennessä tapahtunut, on ymmärrettävää. Ruotsi menetti Suomen vuonna 1809, luopui revanssipolitiikasta Venäjään päin vuonna 1812 ja loi tuolloin pysyvän pohjan ulkopolitiikalleen idän suunnalla vuosisadoiksi.

Ramel paikkaa tätä aukkoa tarkastelemalla Suomen ja Ruotsin suhteita Kustaa Mauri Armfeltin näkökulmasta, miehen, jolla oli suomalainen tausta, joka oli Kustaa III:n suosikki, joka julistettiin tämän murhan jälkeen kuolemaantuomituksi, rehabilitoitiin, joutui jälleen sivuun ja valitsi lopulta olosuhteidenkin pakosta uskollisuuden Aleksanteri I:stä kohtaan. Kirja on mukaansa-tempaavasti kirjoitettu. Se varmasti rehabilitoi Armfeltin myös Ruotsissa ja rakentaa siten osaltaan lähtökohtia laajemmallekin historiankirjoitukselle tältä osin.

Kun miettii, mikä oli edellinen kauaskantoinen puheenvuoro Suomen ja Ruotsin suhteiden historiasta, tulee mieleen ennen kaikkea pääministeri Bildtin puhe Tukholman pörssitalossa järjestetyssä tilaisuudessa marsalkka Mannerheimin 125-vuotissyntymäpäivän kunniaksi 4.6.1992. Ministeri Erkko valitsi Ruotsin kuninkaan 50-vuotispäivän kunniaksi julkaistuun erikoispainokseen "Kaksi puhetta", toiseksi Döbelnin puheen Umeån torilla 8.10.1809.

Armfelt oli siis aikansa armoitettu verkottuja. Hänessä viestinviejän taito ja charmi yhtyivät viestiin tavalla, joka asettaa riman korkealle tänäkin päivänä. Niin kauan kuin Kustaa III oli vallassa, oli Armfeltin tuki kotimaassa taattu. Tämä oli koitua hänen turmiokseen sen jälkeen kun kuningas murhattiin. Armfelt piti lojaaliutta tärkeämpänä kuin hovin valtapelejä.

Hän liikkui silti kotonaan hovissa kuin hovissa. Hän oli narsisti siihen mittaan, että säästi kaikki kirjoituksensa ja muut dokumenttinsa, joista muodostui sittemmin aineisto hänen kuolemantuomionsa perustaksi. Jos nykykieltä sopii käyttää hän teki aikansa "Nixonit" sillä erolla, että presidentti Nixon käytti nauhoituslaitteita.

Armfeltin sosiaalinen elämä oli myös poikkeuksellisen laajaa. Kun tuon ajan yhteiskunnallinen moraali oli varsin sallivaa, sisältää kirja koko joukon hauskoja tarinoita. Esimerkiksi sen miten charmistaan vähemmän tunnettu Yrjö Maunu Sprengtporten sai kuningas Kustaa III:lta stipendin ulkomaanmatkaa varten, nykyään sanottaisiin menolipun. Hän otti mukaansa Armfeltin ja nuoremman suomalaisen adjutantin. Matkan kohteeksi valittiin Preussin sota, mutta pysähdykset eri hoveissa, juhlat, rakastumiset ja muut inhimilliset mutkat viivyttivät matkaa siinä määrin, ettei suomalainen joukkomme ehtinyt perille ennen rauhan tuloa.

Kirjan päähenkilö on siis Armfelt ja Suomen asema saa kirjassa sen merkityksen, joka sillä Armfeltin ajatuksissa kulloinkin oli. Hän oli lojaali Ruotsille isänmaana, niinpä Suomen erityiset pyrkimykset kuninkaan sisäisen opposition nostaessa päätään, Ruotsin voiman hiipuessa ja Venäjän vahvistuessa jäävät kirjassa sivummalle.

Mikäli kirja olisi kirjoitettu Yrjö Maunu Sprengtportenista, asia olisi ollut toisin. Sprengportenin veljesten isä jäi nuorena upseerina Pultavan tappion jälkeen sotavangiksi Venäjän Tobolskiin vuosikausiksi. Hän palasi aikanaan mukanaan hovin oloja syvällisempi käsitys Venäjästä. Voi kuvitella, että hänen pojillaan Jaakko Maunulla ja Yrjö Maunulla oli jo tämänkin vuoksi edellytykset arvioida venäläistä ajattelua paremmin kuin Armfeltilla konsanaan.

Yrjö Maunu Sprengtporten oli geopoliittinen ajattelija ja ulkopoliittinen realisti, mutta kaikesta päätellen hän ei verkottumistaidossa päässyt lähellekään Armfeltia. Hänen ajatustensa toteutus jäi muiden huoleksi.

Sprengtporten sai tilaisuutensa tultuaan nimitetyksi Suomen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi, mutta Kustaa Mauri Armfelt, kolmas kenraalikuvernööri oli se, joka toteutti Suomen valtiollisen alueen yhdistämisen Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana.

Tarvittiin siis pari vuosikymmentä, Sprengtporten, joka oli uskottava Venäjän silmissä ja Armfelt, joka oli uskottava sekä venäläisten että suomalaisten silmissä, luomaan edellytykset sille kehitykselle, joka satakunta vuotta myöhemmin johti Suomen kansallisvaltion syntyyn.