Valtiosihteeri Jukka Valtasaari: EU ja Suomen ulkosuhteet, puhe Paasikivi-Seurojen Liiton syysliittokokouksessa 29.11.1996 Tampereella

Valtiosihteeri Jukka Valtasaari: EU ja Suomen ulkosuhteet, puhe Paasikivi-Seurojen Liiton syysliittokokouksessa 29.11.1996 Tampereella

Hyvä kokousyleisö,


"EU - Suomen ulkosuhteet"

Liittyminen EU:hun merkitsi Suomelle melkoista muutosta, johon sen tuli toimintansa sovittaa. Sehän on yleensä pienten valtioiden osa. Ennen kaikkea se merkitsi aivan uusia mahdollisuuksia kansainvälisten suhteiden koko laajuudelta, näiden hyväksikäyttöön on Suomessa pyritty keskittymään.

Ensinnäkin Suomelle syntyi puheoikeus laajoissa Euroopan turvallisuutta koskevissa kysymyksissä. Tätä olemme käyttäneet monella tapaa. Unionin piirissä olemme pyrkineet huolehtimaan siitä, ettei unioni itse jäisi sivuun ulkosuhteiden vakauttamisen valtavirrasta. Suomi ja Ruotsi ovat yhdessä tehneet aloitteen, joka toteutuessaan merkitsisi Unionin roolin selkeyttämistä rauhanturvan ja kriisinhallinnan aloilla, toisin sanoen niillä aloilla joihin valtaosa Euroopan turvallisuuden vakauttamiseen käytettävästä energiasta kuluu.

Kun Euroopan suotuisa turvallisuuskehitys ja vakaus on tärkeää paitsi sen itsensä myös ulkopuolisten maiden kannalta, esitti Tasavallan Presidentti Ahtisaari vuosi sitten Lontoossa, että EU:n, Venäjän ja USA:n johtajat kokoontuisivat huippukokoukseen. Lähtökohtana oli, että Euroopan turvallisuuden keskeisestä kysymyksestä, Venäjän tasapainoisesta kehityksestä puhuttaisiin myös Venäjän läsnäollessa ja että Yhdysvallat, joka tällä alalla säilyy toivottavasti keskeisenä tekijänä, olisi mukana. Ehdotus on otettu vastaan rakentavasti, onhan kysymys samasta asiasta, josta paraikaa keskustellaan usein otsikoin, joihin kuuluvat NATO:n uusiutuminen, EU:n ja WEU:n osuus Euroopan turvallisuuspoliittisessa kehityksessä ja ETY-järjestön turvallisuusmalli.

Liittyminen EU:hun vaikutti myös Suomen omaan päätöksentekoon, kävi näet niin että pääosa perinteisestä sisä- ja talouspolitiikasta sai nyt myös kansainvälisen ulottuvuuden. Kutakuinkin jokainen hallinnon ala sai nyt kansainvälisen ulottuvuutensa. Eduskunnankin rooli muuttui. Ulkopolitiikka säilyi silti ulkopolitiikkana, presidentin vastuulla ja ulkoasiainministeriön edustaessa yleisten asioiden neuvostossa. Hyvin toimiva koordinaatio löytyi ja näin turvattiin Suomelle kunnollinen asema Unionin päätöksenteossa.

Myös EU-Suomeen pätee se vanha sääntö, että pienen valtion on toimittava ja ajateltava itse. Analyysimme lähtökohtana on se, että ydinasepelotteen helpottaessa, itä-länsi jakolinjan hämärtyessä ja Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon vähentyessä on Euroopan kannettava yhä suurempi vastuu omasta turvallisuudestaan. Tätä itsestään selvää asiaa, mutta sitä on korostettava siksi, että länsi-Euroopan suuriin sodanjälkeisiin saavutuksiin kuuluva taloudellinen ja poliittinen integraatio onnistui mm. siksi, että ns. kova turvallisuus hoidettiin Yhdysvaltojen ja NATO:n toimesta. Nyt, 1990-luvulla on kysymys integraation myötä syntyneen vaurauden ja vakauden ulottamisesta oman piirin ulkopuolelle entiseen itä-Eurooppaan. Vakautta talouden keinoin siis, samoin kuin 1940-luvulla Marshall-suunnitelman puitteissa Yhdysvalloista Länsi-Eurooppaan.

Toinen puoli kuvaa on, että suurvaltojen vastakkainolon päättyminen laukaisi myös joukon kielteisiä prosesseja. Monet suurvalta-asetelman suitsissa kyteneistä kriisipesäkkeistä puhkesivat avoimiksi selkkauksiksi, siellä missä paikalliset johtajat näkivät tilanteessa uusia mahdollisuuksia.

Kolmas osa analyysia on, että ns. globalisoituvassa maailmassa Euroopan valtioilla on elintärkeitä intressejä myös oman mantereen rajojen ulkopuolella. Tällä vuosikymmenellä esim. Persianlahden kriisi ja Pohjois-Korean ydinvoiman turvallisuus muistuttivat tästä.

Johtopäätös omalta kannaltamme on, että Suomen täytyy osallistua, paitsi EU:n jäsenenä yhteisten päätösten toimeenpanoon ennen kaikkea siksi, että kansalliset edut sitä edellyttävät. Jos aikaisemmin saatoimme, ikään kuin sivusta katsojana omaan tahtiin sovittaa etumme muun maailman menoon, on tämä kausi nyt ohitse.

Venäjän demokraattisen kehityksen tukeminen, ihmisoikeuksien edistäminen, ydinvoiman tuotannon turvallisuuden parantaminen, uusien yhteiskuntien rakentaminen ja yhteistyö ympäristön alalla ovat paitsi välttämätöntä myös mahdollista työtä omassa poliittisessa ympäristössämme. Rahalliset mahdollisuutemme eivät ole suuren suuria, mutta ideat eivät paljoa maksa ja suorastaan järkevää toimia siten, että mahdollisimman suuri kansainvälinen panos myötävaikuttaa myös omien etujemme ajamiseen.

Tätä varten on oltava "eurokunnossa", sekä Suomen että Euroopan.

Kansainvälisen toiminnan suuntautuessa yhä enemmän yhteistyöhön, toisin sanoen alalle joka edellyttää myös materiaalista panosta, pärjää se jonka resurssit ovat tehokkaassa käytössä. Tuotantotoiminnan kansainvälistyessä pääomaliikkeen vapautumisen seurauksena vaikuttavat talouspolitiikan valinnat myös ulkopolitiikan harjoittamisen edellytyksiin. Kun Suomessa nyt puhutaan EMU-kriteerien täyttämisestä, siitä että poliittiset ja taloudelliset palikat ovat tässä suhteessa rivissä, tutkimuspanoksia korostavasta kasvustrategiasta ja kilpailukykyä tukevasata talouspolitiikasta on kyse myös siitä, että Suomi on valinnut strategian, joka johtaisi siihen että sillä on pyrkyä ja myös edellytykset liittyä siihen joukkoon, joka todennäköisimmin vie Euroopan kehitystä eteenpäin.

Tärkeätä on myös, että Eurooppa on eurokunnossa. Sen arvion suorittavat kilpailijat ei Eurooppa itse. Peruskunto ei juuri nyt ole hyvä. Työttömyys, varsinkin pitkäaikaistyöttömyys on korkea, kyky luoda työpaikkoja matala, riippuvuus ulkomaankaupasta suurempi mutta osuus korkeateknologiasta pienempi kuin tärkeimmillä kilpailijoilla Yhdysvalloilla ja Japanilla.

Tästäkin seuraa että ulkopoliittinen johtomme puhuu jäykkien taloudellisten rakenteiden purkamisesta ja korostaa työttömyyden, tuon resurssien kaiken puolisen tärväämisen purkamista. Euroopan suurista neuvotteluprosesseista on EMU se, joka monella tapaa myötävaikuttaisi Euroopan ja eurooppalaisten yritysten kilpailukykyyn on yhä keskeisemmin esillä.

Suomen ulkosuhteiden kannalta on peräti otollista, että kaikkien edut Euroopassa ja sen ulkopuolella yhtyvät siinä, että Venäjän vakaa ja tasapainoinen muutos on elintärkeää. Tähän on lisättävä, ettei se meidän kannaltamme tarkoita silmien sulkemista siltä, että sotilaallisen vastakkainolon purkaminen on kehittynyt Euroopan reunoilla hitaammin kuin Euroopassa.

Yhteistyö Venäjän kehittämiseksi voi myös olla käytännöllistä ja alueellista. Viime vuosina ovat poliittiset rintamat poistuneet Itämereltä ja itärajamme muuttunut myös EU:n ja Venäjän väliseksi. Suomelle syntyi mahdollisuus, suorastaan tilaus hankkia lisäarvoa monenkeskisestä toiminnasta, tuoda EU mukaan omalla alueellamme, Itämerellä, itärajalla ja Barentsin alueella tapahtuvaan taloudelliseen yhteistyöhön. Tämä lisää alueen vakautta. Niin kauan kuin alueellamme vaikuttaa strategisia intressejä ja Baltian maiden kehittyminen on muidenkin mielenkiinnon kohteena, on toiminnallamme merkitystä myös lähialueen ulkopuolella.

Kylmän sodan jälkeiseen maantieteeseen kuuluu, että Venäjän kansainvälinen asema määräytyy ennen kaikkea Euroopassa tapahtuvan kehityksen perusteella. Parasta olisi, että tämä tapahtuisi hyvässä yhteistyössä varsinkin niiden kansainvälisten instituutioiden kanssa, joiden piirissä Euroopan muutosprosessista neuvotellaan. Tämän vuoksi Suomi tuki Venäjän liittymistä Euroopan Neuvostoon, kannattaa Venäjän läheistä yhteistyötä Euroopan Unionin kanssa, sen osallistumista rauhankumppanuusohjelmaan ja toivoo, että Venäjän ja NATO:n suhteet järjestetään siten, ettei tarpeettomia sivuvaikutuksia synny lähialueillamme eikä muualla. Jakolinjat joutavat Euroopasta pois.

Euroopan muutoksessa muuttuvat myös kaikki ne kansainväliset instituutiot, jotka sen turvallisuuden piirissä työskentelevät. Suomen ja muiden pienten valtioiden kannalta nämä instituutiot ovat tärkeitä. Niillä on muisti. Ne pakottavat suuretkin valtiot ottamaan huomioon aikaisemmin yhdessä sovitun. Tämän asian merkitystä on vaikea liioitella. Mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi 1970-luvun alussa jäänyt sivuun ETYKistä, eikä olisi osallistunut myöhemmin yhteisten arvojen kirjaamiseen Euroopan valtioiden käyttäytymisen perustaksi kylmän sodan jälkeisissä oloissa. Entä jos Jugoslavia olisi ollut EU:n jäsen tämän vuosikymmenen alussa. Tai jos Molotovin ja Ribbentropin sopimus olisi pitänyt käsitellä ennen toimeenpanoa jollain kansainvälisellä foorumilla.

Omassa keskustelussamme on syytä pyrkiä siihen, että turvallisuus säilyy Yhdysvaltoja ja Eurooppaa yhdistävänä tekijänä. Tämän sopisi olla silmämittana NATO:n, EN:n, EU:n, WEU:n ja ETY-järjestön piirissä tehtävissä ratkaisuissa. Mitä omaan ratkaisuumme tulee, pyrimme kaiken mokomin myötävaikuttamaan niissä kysymyksissä, joissa meillä on edellytyksiä toisin sanoen rauhanturvan, kriisinhallinnan ja pelastustoimen alalla. Tämä on meidän tapamme vaikuttaa. Nykyisissä oloissa meidän ei ole syytä luopua sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, koska emme näin lisäisi omaa itsenäiseen, uskottavaan puolustukseen perustuvaa turvallisuutta emmekä ympäristömme, pohjois-Euroopan ja Itämeren alueen vakautta. Tämä kantamme ymmärretään hyvin.

Ulkosuhteittemme ytimen muodostavat Euroopan mitassa rauhankumppanuus ja muut sellaiset yhteistyöjärjestelyt, joiden puitteissa voimme edesauttaa kriisien hallintaa. Kansainväliset instituutiot ovat tässä tärkeitä. Unionin tehtäviä rauhanturvassa ja kriisinhallinnassa on syytä selkeyttää. Käymme NATO:n sihteeristön kanssa syventäviä keskusteluja, toimimme Euroopan neuvoston puheenjohtajana ja muutoinkin siitä lähtökohdasta, että tehtävää riittää niillekin valtioille, jotka eivät Euroopan murroksessa ole etsimässä itselleen uutta turvallisuutta. Toimintavapautemme ei tässä kapene, vaan laajenee.

Luettelo näyttää eurooppakeskeiseltä ja onkin sitä. Pienen maan suuret haasteet ovat väistämättä lähialueella. Tässä ei tapahdu muutosta. Mutta ne ovat samalla kontribuutiomme siihen, että Eurooppa ja Suomi sen myötä löytävät paikkansa myös siinä murroksessa, joka tapahtuu maailman mitassa.










































EU