Valtiosihteeri Jukka Valtasaaren puhe: "Kansallinen kulttuuri ja julkinen valta", pidetty 10.11.1998, Kansallinen kulttuuri ja kansainvälinen pääoma -seminaarissa

Seminaari "Kansallinen kulttuuri ja
kansainvälinen pääoma", 10.11.1998

Valtiosihteeri
Jukka Valtasaari
Ulkoasiainministeriö


"Kansallinen kulttuuri ja julkinen valta"

Miten käy kansallisen kulttuurin maailmanmenossa, jota leimaa kansainvälistyminen, yhdentyminen ja maailmallistuminen, globalisaatio. Varmaankin hyvin, kansallinen kulttuuri säilyy ajankohtaisena, kun kasvanut kansainvälinen kontaktipinta elävöittää sen sisältöä. Kulttuurikin elää nykymaailmasta, jossa rajat ovat muuttuneet kohtauspaikoiksi, elleivät kokonaan hävinneet. Englanninkielessä on rajalle kaksi sanaa: border ja frontier, puhun tässä jälkimmäisestä. Jo "nettimaailma", joka on korvannut hierarkiat kohtauspaikoilla, edellyttää tällaista ajattelua.

Toinen kysymys on, onko tässä Euro-aikakaudessa mitään uutta. Tunnettu ranskalainen kirjailija ja kolumnisti Jean Francois Revel vastaa: "Kulttuurihistoria koostuu ajatusten kierrätyksestä ja niiden sulauttamisesta. Vain näin syntyy oivallus."

Artikkelissaan "L'Ouverture aux Cultures Etrangères" vuodelta 1992 Revel irvailee ranskalaisten ylisuojelevaa asennetta kansalliseen kulttuuriinsa. Tuohon aikaan koko maailmankaupan vapauttaminen näytti juuttuneen ranskalaisten vaatimukseen ulkomaisen filmituotannon kiintiöimisestä Ranskan television esityksissä. Kyse oli amerikkalaisen filmin liiallisen vaikutuksen hillitsemisestä, siis filmiteollisuuden, jonka johtaviin nimiin kuuluvat Chaplin, Stroheim, Lubitsch ja Capra, muistuttaa Revel.

Meilläkin on Kalevalasta alkaen esimerkkejä siitä, miten kansallista kulttuuria syntyy kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta. Maalaustaiteemme kultaisina vuosina vuosisadan vaihteessa monen taiteilijan tie kansallistunteen kansallisesti merkittävään ilmaisuun kulki Pariisin kautta, Gallen-Kallela etunenässä.

Kun otsikosta toinen puoli on julkinen valta, tekisi mieli väittää, ettei julkista valtaa meillä ehkä olisikaan ilman kansallista kulttuuria. Kulttuurilla oli aivan keskeinen sija Suomen kehittyessä viime vuosisadalla kansakunnasta kansallisvaltioksi. Tämän vuosisadan alun vaikeina vuosina eri taiteenlajien edustajat Saarinen, Sibelius ja Leino yksissä tuumin antoivat kansallisia lausuntojaan arkkitehtuurin, musiikin ja runouden kielillä. Valmiin kulttuuriperustan merkityksen itsenäisyyden alkuvuosille tajuaa nyt paremmin, kun seuraa sellaisten maiden itsenäistymisprosessia, joilla ei ole takanaan sadan vuoden kulttuurista valmistumisaikaa. Lippu ja vaakuna ovat välttämättömiä, vaan eivät riittäviä välineitä kansallisvaltioiden taipaleella.

Punnittaessa kansallisen kulttuurin ja julkisen vallan välistä suhdetta aika, paikka, ajatusmaailma ja kulttuuri vaikuttavat.

Yhdysvalloissa nämä ovat koko lailla erillään. Kansallismuseo, Kansallinen taidesäätiö ja National Public Radio ja muutamat muut instituutiot ovat oikeutettuja säännölliseen valtion apuun, mutta merkittävä osa kulttuuriin käytetyistä varoista kootaan yksityisesti.

Vanhassa Neuvostoliitossa taas kulttuuri oli valtion ideologista toimintaa, tai ainakin näin oli tarkoitus. Sielläkin kiinnostavin kulttuuri taiteili valtion tuella sallitun ja kielletyn välimaastossa. Vysotski lauloi virallista Neuvostoliittoa suohon Tagankan näyttämöltä kauan ennen Gorbatshovin presidenttikautta. Glasnostin vapauttavaa vaikutusta olemme saaneet seurata toistakymmentä vuotta.

On maita, joissa kansallista kulttuuria varjellaan menneen suuruuden muistomerkkinä ja sitten on maita, joissa uusi identiteetti on löytynyt kansallisesta kulttuurista sen jälkeen, kun suurvalta-asema on menetetty.

Ja vielä on Suomessa omaksuttu järjestelmä, jossa julkinen valta maksaa pääosan viuluista, mutta viulistit itse päättävät, mitä soittavat. On siis sekä valtion tuki että valinnan vapaus, ylellinen tilanne. Elävä elämä on muuta varsinkin kulttuuriviennin alalla, jolla ulkoasiainministeriö toimii. Siinä sovitetaan julkinen viesti ja sponsorien toiveet tavalla, joka vastaa kummankin tavoitteita.

Omaksi vaikutelmakseni on jäänyt, että roolien jako julkisen ja yksityisen sektorin kesken on vasta käynnissä. On esimerkkejä aloista, joilla yritykset tukevat museoita, mutta julkinen sektori vientiä eikä päinvastoin. Kulttuuriviennin alalla on edelleen niin, että yksityisten ja julkisten kulttuuripanosten keskittämisessä kokonaisvaikutuksen maksimoimiseksi on toiveen sijaa.

Ei siinä toisaalta mitään kummallista ole, jos hieman sokkona kuljetaan, kun julkinen sektori hankkii ensi rahoituksen ja tuottaa sen jälkeen tuotteen, kun taas yksityinen sektori rahoittaa vasta valmista tuotetta. Voi olla, että kohtaamisessa on innovatiivisiäkin piirteitä. Mutta vaarana on, että ellei kohdata ryhdytään ajattelemaan toisten puolesta. Julkisella sektorilla ihmetellään, eikö yritysmaailma ymmärrä omaa parastaan ja yhtiöissä taas katsotaan, että johan kolehti on jo kertaalleen kerätty verojen muodossa. Sitä paitsi monet suomalaiset suuryritykset ovat sillä tapaa kansainvälisiä, että harkitsevat ensin liputtaako lainkaan kansallisesti.

Toisaalta olen ollut havaitsevinani, että kansallinen liputtaminen on viime vuosina lisääntynyt, ehkä osin sen vuoksi, että Suomen selviäminen vuosikymmenen alun kurimuksesta eurokuntoisten kärkeen on herättänyt yleistä ihastusta ja siinähän on julkisella vallalla oma osuutensa, kulttuuriteko sekin. Menestykseen on hyvä samaistua, siitä löytyy synergiaa.

Joitakin vuosia sitten toimimme puolisoni kanssa kunniaisäntinä Yhdysvaltojen kansallisen sinfoniaorkesterin varainkeruutilaisuudessa. Kyseessä olivat kaupungin ainoat vuotuiset frakkitanssiaiset, arvostetuin tilaisuus lajissaan. Kaksi ja puoli miljoonaa markkaa kerättiin lähinnä yritysmaailmalta orkesterin kassaan. Valmistautuessani selvittämään tilaisuutta suojelleelle presidenttipari Bushille julkisen vallan ja kulttuurin suhdetta Suomessa tiedustelin opetusministeriöltä paljonko rahaa käytetään. Ministeriö teki kotityötään olantakaa, mutta oikeaa lukua ei tuntunut millään löytyvän. Ministeriön kunniaksi on sanottava, ettei mikä tahansa luku kelvannutkaan.

Kun taiteilijan virat oli lisätty mutta opetuslaitoksen säännöllinen tuki vähennetty jne., päädyttiin lopulta summaan, joka oli runsas prosentti Suomen kansantuotteesta, Yhdysvaltojen BKT-osuudeksi käännettynä noin 70 mrd dollaria. Yksityiseen rahoitukseen uskovien ja sen hankkimiseksi puurtavien amerikkalaisten piirissä tämä luku herätti suurta ihastusta, jopa kunnioitusta Suomen valtion vastuuntuntoista kulttuuripolitiikkaa kohtaan. Mikä lie luku nyt, kun kansantuote on kasvanut, budjetti jäädytetty, kulttuuri-institutiot lisääntyneet ja sponsorointi tullut kuvaan.

Toimittuani hyvän aikaa Yhdysvalloissa, jossa markkinavoimat jylläävät, olen vakuuttunut siitä, että pienen maan suorituskykyä punnittaessa kulttuuri on ilman muuta voimanlisä, force multiplier.

Mutta mikä on se, johon kansallisessa kulttuurissa pitäisi panostaa, josta synergiaa löytyy. Minun mielestäni se on laatu ja Revelin mainitsema oivallus. Tästä pari esimerkkiä elävästä elämästä.

Järjestimme vuosikymmenen alussa Washingtonissa Helen Schjerfbeckin näyttelyn johon kolmannes Ateneumissa esillä olleista teoksista matkasi. Neuvottelimme kansallisaarteellemme tilaa ainoasta oikeasta museosta, Phillips Gallerysta, jonka omien kokoelmien painopiste on viime vuosisadan lopun ranskalaisessa taiteessa. Näyttely oli komea, mutta muuten runsaat arvostelut epäröiviä. Hämmästellessäni asiaa kävi ilmi, että arvostelulta puuttui lähtökohtataso, Schjerfbeckiä ei oltu hankittu suuriin amerikkalaisiin kokoelmiin. Me esittelimme kansallista aarrettamme, mutta amerikkalaiset kävivät tutustumassa tuntemattomaan suomalaiseen naistaiteilijaan, jonka työ, miksei elämäntarinakin puhuttivat. Viesti meni perille, näyttelyssä kävi 50.000 katsojaa.

Otan esimerkin laadusta, senkin elävästä elämästä. Vuosikymmenen alussa Washingtoniin rakennettiin suurlähetystörakennusta. Siis konttoria tiettyä määrää rakennusneliöitä työntekijää kohti. Itse toivoin, että rakennuksesta tulisi modernin Suomen kasvot uudella mantereella. Arkkitehdeillä, Komonen ja Heikkinen puolestaan ei ollut suomalaisuus mielessään, rakensivatpahan hyvää ja kaunista taloa. Yhteiseksi juoneksi muodostui laatu. Investointi osoittautui mitä mainioimmaksi. "Vihdoinkin jotain raikasta Washingtonin arkkitehtuuriin", ihasteli Washington Post. "Paras rakennus Washingtoniin 50 vuoteen" aloitti arkkitehtuurin ammattilehti arvionsa. Alan guru I.M. Pei pyysi päästä katsomaan rakennusta "kun itsekin olen rakentanut muutaman talon Washingtoniin puolen vuosikymmenen aikana". Pisteeksi i:n päälle lainaus keväällä ilmestyneen Jane Loefflerin teoksen "The Architecture of Diplomacy" johdannon ensimmäiseltä sivulta. "Jokainen on sitä mieltä, että rakennus on diplomaattinen täysosuma Suomelle. Taloa kiertäessään huomaa heti, että Suomi on täysin moderni paikka, kaikki rakennuksessa on high tech'iä, työn laatu ja suomalainen design loistaa päällimmäisenä. Yhdellä silmäyksellä saa Suomesta paremman kuvan kuin kymmenistä pamfleteista, kirjoista, filmeistä, matkailumainoksista ja virallisista vaihto-ohjelmista yleensä. Jopa suomalainen avoimmuus, EU-politiikkamme keskeisiä tavoitteita Amsterdamin huippukokouksessa sai erityismaininnan.

Ennen kuin lankeamme loveen, on syytä muistuttaa, että tämä rakennuksen suomalaisuus syntyi siis siinä sivussa. Näin käy, kun kansallisia perusarvoja kunnioitetaan. Ei tarvinnut yrittää erityisesti, suomalaisuus oli katsojan silmässä. Julkinen valta teki kansallista kulttuuria.

Ja vielä kolmas esimerkki, joka liittyy aiemmin mainittuun ajatukseen kohtaamispaikasta. Kun rakennuksemme julistettiin kansalliseksi landmarkiksi siitä tuli saman tien kohtaamispaikka. Rakennusprojektin päätyttyä alkoi kansallinen kulttuuriprojekti. Ensimmäinen suuri ponnistus oli Timo Sarpanevan retrospektiivinen näyttely, jota puolentoista kuukauden aikana kävi katsomassa 10 000 katsojaa. Rakennuksen kerrannaisefekti toimi mainiosti, ihmiset olivat valmiiksi uteliaita. Kustannukset jaettiin kolmella, ulkoministeriö huolehti julkaisutoiminnasta, suurlähetystö toiminnasta paikan päällä ja Hackmann pakkauksesta ja purkamisesta. Viimemainittu sai 60 prosentin valtion tuen, ulkoministeriö mainion aiheen kohdentaa normaalia toimintaansa. Veronmaksajan kannalta lisäkustannukset rajoittuivat vahtimestarien ylityökorvauksiin. Taas syntyi kansallista kulttuuria.

Ja lopuksi pieni anekdootti. Kävi ilmi, että kolleegani, varaulkoministeri Talbottin puolison kummitäti oli amerikkalainen designin guru Elisabeth Gordon, joka 1950-luvun alussa teki Sarpanevasta kuuluisan Amerikassa julistamalla tämän orkideavaasin maailman kauneimmaksi esineeksi vuonna 1954. Gordonin ja Sarpanevan jälleennäkeminen kyyneleineen päivineen vilahti iltauutisissa, mutta on nyt 20 minuutin mittaisena YLEn filmiarkistossa, toivottavasti, osana Suomen designin tarinaa ja kansalliskulttuurin materiaalia.