Ulkoministeri Tuomiojan puhe eduskunnan keskustelussa Ukrainan tilanteesta

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe eduskunnan keskustelussa Ukrainan tilanteesta 2. syyskuuta 2014.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävä on aina suomalaisten hyvinvoinnin edistäminen ja turvallisuuden vahvistaminen, eikä tätä voi ulkoistaa kenenkään muun tehtäväksi. Tämä kuitenkin edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, sillä nykymaailmassa hyvinvointiin ja turvallisuuteen kohdistuvat uhat ovat kaikille yhteisiä.

Tämä koskee myös Ukrainan konfliktia, jonka myötä voimapolitiikan todellisuus näyttää palanneen keskuuteemme myös Euroopassa. Krimin annektointi ja Ukrainan destabilisointi ovat toimia, jotka loukkaavat kansainvälistä oikeutta, rikkovat Venäjän hyväksymiä kansainvälisiä sopimuksia ja uhkaavat Ukrainan koskemattomuutta. Näihin on myös Euroopassa reagoitu Venäjään kohdistetuilla pakotetoimilla joiden tarkoituksena on ennen kaikkea tukea pyrkimyksiä neuvotteluratkaisuun.

Ukrainan hallituksella on koko ajan ollut kiistämätön oikeus ja velvollisuuskin palauttaa maahan järjestys. Toisin kuin ukrainalaisten selvän enemmistön tuella presidentiksi valitulla Poroshenkolla, ei aseistetuilla separatistijoukkioilla ole minkäänlaista valtakirjaa esiintyä Donbasin alueen venäjänkielisen väestön nimissä..

Venäjänkielisillä ukrainalaisilla on myös legitiimejä huolia ja odotuksia, joihin ns. separatistien aseistariisuminen ei vielä vastaa. Kaikissa konfliktin ratkaisusuunnitelmissa, alkaen helmikuun Maidanin mielenosoitukset lopettaneesta sopimuksesta, Geneven sopimuksen ja ETYJ:n tiekartan kautta Poroshenkon rauhansuunnitelmaan, on keskeisellä sijalla inklusiivisen dialogin kautta aikaansaatava, kaikkien vähemmistöjen ja alueiden oikeudet ja päätäntävallan turvaava poliittinen ratkaisu perustuslakiuudistuksineen ja parlamenttivaaleineen. Uudistukset ovat tarpeen konkurssin partaalla horjuvassa maassa kaikille ukrainalaisille, joilla tähän asti ei ole ollut mahdollisuutta elää demokraattisessa ja korruptiosta vapaassa oikeusvaltiossa.

Ukrainalla on sotilaallinen kyky, jos ns. separatistien tukemista Venäjältä ei jatketa tai lisätä, viedä ns. terrorismin vastainen operaationsa päätökseen, vaikka sen hinta kaupunkitaisteluissa tulisi kasvavien siviiliuhrien myötä kalliiksikin. Tilanteen kärjistyminen viime päivinä voidaan nähdä Venäjän yrityksenä estää tämä mahdollisuus neuvotteluasemien vahvistamiseksi, mutta pidemmälle meneviä hyvin vaarallisiakaan tavoitteita ei voida sulkea laskuista pois.

On välttämätöntä, ja jos pidemmälle meneviä tavoitteita ei kenelläkään ole, myös mahdollista vaientaa aseet, antaa muille kuin vakaviin sotarikoksiin syyllistyneille mahdollisuus kunnialliseen vetäytymiseen Venäjän puolelle – missä aika monen kotikin on – ja toteuttaa Poroshenkon rauhansuunnitelma tavalla, joka luo kaikille ukrainalaisille heidän kieleensä tai muuhun taustaansa katsomatta mahdollisuudet turvalliseen elämään heidän kielellisiä ja muita oikeuksiaan turvaavassa hajautetussa valtiossa, joka ei ole riidoissa yhdenkään naapurinsa kanssa.

Suomi on osallistunut pyrkimyksiin Ukrainan konfliktin ratkaisemiseksi kannustamalla Ukrainaa maan eheyttä ja suvereniteettia vahvistaviin uudistuksiin, ylläpitämällä yhteyksiä kaikkiin osapuoliin, tukemalla ETYJ:n ja Euroopan neuvoston mahdollisuuksia vaikuttaa konfliktin ratkaisemista. Tätä teemme ennen kaikkea jäsenenä Euroopan Unionissa jonka yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa haluamme olla vahvistamassa.

Minskin kokous Ukrainan, Venäjän, Kazakstanin ja Valkovenäjän presidenttien kanssa oli myös tilaisuus EU:lle vakuuttaa Venäjä siitä, että se ei Ukrainan kanssa tehdyllä assosiaatiosopimukselle ole rakentamassa mitään Venäjän etuja vahingoittavaa omaa etupiiriään, vaan että kaikkien Ukrainan naapureiden yhteinen intressi on vakaa, hyvinvoiva, demokraattinen ja maan kaikkien kansalaisten kodikseen kokema Ukraina, jolla on hyvät suhteet kaikkiin naapureihinsa. Saattaa olla, että jos tähän olisi Itäisen kumppanuuden kehittämisessä alusta alkaen osattu vakuuttavammin panostaa, olisi konfliktin kärjistyminen nykyiselle asteelleen kenties voitu välttää.

Monet Suomessa kysyvät, johtaako voimapolitiikan näkyvä paluu myös paluuseen kylmän sodan maailmaan, onko myös kuuman sodan mahdollisuus kasvanut ja kohdistuuko myös Suomeen uudenlaisia uhkia. Kysymykset ovat ymmärrettäviä ja niihin on osattava antaa asiallisia ja perusteltuja vastauksia.

Pahimpiakaan kehityskulkuja ei voi kokonaan sulkea pois. Uhkaavimpien mahdollisuuksien avoin kohtaaminen ja analyysi auttavat myös niiden torjumisessa, joka on sekä välttämätöntä että mahdollista. Voimmekin katsoa, etteivät nyt korostuneet haasteet kuitenkaan muuta niitä fundamentteja, joiden varaan Suomen turvallisuus rakentuu.

Kylmä sota jakoi koko maailman tavalla, jossa puolueettomuudelle oli vain hyvin kapea liikkumatila. Tähän maailmaan ei ole senkään vuoksi paluuta, että enemmistö maailman kansoista ja valtioista ei enää tällaiseen kahtiajakoon tule alistumaan. Tämä vastaa varmasti myös suomalaisten valtaenemmistön käsityksiä, jotka eivät halua kylmän sodan jakolinjoja Suomen rajoille. Ne eivät myöskään millään tavoin edesauttaisi Euroopan eteläisen naapuruston tilan kohentamisessa, joka on ja pysyy koko Euroopan yhteisenä turvallisuusintressinä.

Voimapolitiikan maailman pullistelu ei ole syrjäyttänyt keskinäisen riippuvuuden maailmaa, saatikka poistanut välttämättömyyttä vastata megahaasteeseen, jota siirtyminen ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen merkitsee.

Siksi on esitettävä huoli siitä, että voimapolitiikan paluu uhkaa muodostua jarruksi globaaliagendalla olevien ilmastomuutoksen pysäyttämisen, joukkotuhoaseiden leviämisen estämisen, köyhyyden poistamiseksi  ja muiden ekologisten ja laajaan turvallisuuteen kohdistuvien haasteiden ratkaisemiseen. Sellaiseen meillä ei maailmassa ole varaa.