Ulkoministeri Tuomioja: Turvallisuuspolitiikan haasteet

Ulkoministeri Tuomioja: Turvallisuuspolitiikan haasteet

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan alustus Porin Paasikivi-seurassa 18.1.2002

Suomessa on kuluneen syksyn aikana käyty perusteellista keskustelua turvallisuuspolitiikan haasteista. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon käsittely eduskunnassa on edennyt rinnan sen pohdinnan kanssa, joka on kohdistunut syyskuun 11 päivän tapahtumien vaikutuksiin kansainvälisille suhteille ja Suomelle.

Vaikka selonteko valmistui ennen terrorismin ja sen torjunnan nousemista kansainvälisen politiikan keskipisteeseen, voidaan keskustelun tuloksena pitää aiheettomina niitä epäilyjä, joiden mukaan selonteko olisi ollut vanhentunut uusien tapahtumien myötä. Kannattaa tässä lainata otetta eduskunnan puolustusvaliokunnan perusteellisesta lausunnosta:

”Yhteisten terrorismin vastaisten etujen on nähty johtavan siinä määrin pysyvien yhteistyösuhteiden syntymiseen, että on alettu puhua kansainvälisten suhteiden rakennemuutoksesta. Terrorisminvastaisuuden ei ... vielä voida nähdä muodostuvan sellaiseksi kansainvälisiä suhteita järjestäväksi periaatteeksi, joka nousisi kansallisten ja alueellisten turvallisuushuolien rinnalle ja niiden ohi ja johtaisi uusien rakenteiden syntymiseen.”

Yhtä lailla on hyvä panna merkille eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan omassa selontekoa koskevassa lausunnossaan esittämä johtopäätös, jossa se yhtyi:

” ... arvioihin, joiden mukaan iskuilla ei ole ollut vaikutusta Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen toimintalinjan perustekijöihin.”

Viittaamalla näihin arvioihin en halua vähätellä syyskuun 11 päivän tapahtumien historiallista merkitystä tai vielä vähemmän esittää arviota niiden lopullisista vaikutuksista. Se olisi liian varhaista. Päin vastoin: terroristi-iskut, niiden käynnistämä Yhdysvaltain sotilaallinen vastatoiminta ja monitahoinen kansainvälinen turvallisuusyhteistyö kaikkine seurausvaikutuksineen antavat aiheen tarkistaa monia arvioita ja painotuksia, jotka heijastuvat selonteossa. Niin kuin eduskuntakeskustelussakin korostettiin, Suomella on edessä haasteita, jotka vaativat uusia kansainvälisiä panostuksia ja kansallisia ratkaisuja.

Syyskuun 11 päivän jälkeiset tapahtumat asettavat yhä korkeampia vaatimuksia Suomen kyvylle kansainvälisen toimintaympäristön seurantaan ja niin lyhyen kuin pitkän aikavälin arviointiin. Tässä emme tietenkään ole yksin valtioiden joukossa. Eduskunnan aktiivinen ote selonteon käsittelyssä hyödytti arvokkaalla tavalla Suomen pyrkimystä edetä määrätietoisesti ja aloitteellisesti kansainvälisten suhteiden aallokossa. Toisaalta eduskunnan käsittelyssä otettiin monipuolisesti esille tulevia ongelmia ja tehtäviä ja toisaalta siinä voitiin laajan yksimielisyyden pohjalta vahvistaa toimintalinjamme perusteet. Olen myös erittäin tyytyväinen siitä, että eduskunta on antanut tukensa ulkoasianhallinnon kehittämiselle ja vahvistamiselle sen kasvavia tehtäviä vastaavasti, jotta se voi jatkossakin ajaa tehokkaasti maamme etuja ja yhteisiä pyrkimyksiä niin Euroopan unionin piirissä kuin globaalilla kentällä.

Seuraavan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon 2004 käyttökelpoisuus riippuu entistä enemmän paitsi kansallisista linjauksista ja johtopäätöksistä myös monipuolisesta, laaja-alaisesta ja ennakkoluulottomasta kansainvälisen kehityksen ja Suomen aseman analyysistä muuttuvassa maailmassa. Laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että eduskunta on kytkettävä aiempaa tiiviimmin tulevan selonteon valmisteluun, vaikka kaiken kaikkiaan on hyödyllistä pitää erillään hallituksen ja eduskunnan roolit politiikan muotoilussa, käsittelyssä ja täytäntöönpanossa.

Käyn seuraavassa läpi johtopäätöksiä syyskuun 11. päivän tähänastisista vaikutuksista ja esittäen sen jälkeen arvioita ajankohtaisista turvallisuuspoliittisista haasteista. Kaikki ei liity suoraan tai edes epäsuorasti kansainväliseen terrorismiin tai sen torjuntaan. Muutosvoimia on paljon muitakin. Dramaattiset tapahtumat kuitenkin ovat nostaneet esille ja jopa kärjistäneet muitakin konflikteja ja geopoliittisia kilpailuasetelmia. Samalla on terrorismin vastaisen taistelun luoman laajan yhteistyösuuntauksen rinnalla suunnattu uusia odotuksia kansainvälisten järjestöjen kykyyn edistää ja toteuttaa arvopohjaisia yhteisiä tavoitteita. Kansainväliset suhteet ovat kaiken kaikkiaan herkistyneessä tilassa, mikä luo mahdollisuuksia uusille valinnoille ja ratkaisuille myönteiseen tai kielteiseen suuntaan.

x x x

Terrorismin tuoman kriisin hallintaan voidaan tähänastisen kokemuksen pohjalta suhtautua kohtuullisen luottavaisin mielin. Kansainvälinen yhteisö on osoittanut vastuuntuntoa ja yhteistyökykyä. Suomi on mukana sille kuuluvalla paikalla aktiivisena ja yhteistyötä edistävänä toimijana.

Kansainvälisen yhteisön sotilaallisessa, poliittisessa ja humanitaarisessa puuttumisessa Afganistanin tilanteeseen on jo saavutettu tärkeitä tavoitteita väkivallan ja sen lähteiden tukahduttamisessa ja Afganistanin sortuneen valtion ja yhteiskunnan jaloilleen saattamisessa. Toiminta on tapahtunut Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ja turvallisuusneuvoston päätösten oikeuttamissa puitteissa ja kattavan kansainvälisen ja alueellisen yhteisymmärryksen pohjalta. Laajapohjainen Afganistanin väliaikainen hallitus istuu Kabulissa ja YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamana on käynnistynyt monikansallinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio turvaamaan hallituksen ja kansainvälisten järjestöjen työtä.


Suomi tukee perinteiseen tapaansa voimakkaasti YK:n kollektiivisen turvallisuuden järjestelmän pohjalta lähtevää toimintaa konfliktien estämiseksi ja ratkaisemiseksi sekä ihmisoikeuksien ja demokratian puolustamiseksi. Peruskirjan periaatteiden mukainen toiminta tukee erityisesti pienten valtion turvallisuutta ja jokainen onnistunut operaatio vahvistaa osaltaan yhteisen turvallisuuden uskottavuutta. Tästä riippumatta ja sen vuoksi Suomen hallitus harkitsee aina tarkoin jokaista tilannetta, jossa ryhdytään yhteisiin toimiin, mukaan lukien mahdollisiin voimatoimiin yhteisten periaatteiden ja arvojen nimissä. Erityisesti suurvalloille on asetettava korkeat vaatimukset.

Afganistanin tapauksessa Suomen hallituksen ja eduskunnan yksimielisellä ratkaisuilla on ollut selkeät perusteet, niin haastava kuin asetelma alueella onkin. Suomi osallistuu YK:n ja EU:n jäsenenä kamppailuun kansainvälistä terrorismia vastaan ja puolustaa siten viime kädessä demokratian ja ihmisoikeuksien yhteisiä arvoja, osoittaa solidaarisuutta terrorismin uhreja kohtaan ja torjuu turvallisuusneuvoston päätösten velvoittamana kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhkaa. Tähän taisteluun sisältyy Yhdysvaltain ja eräiden sen liittolaisten sotilaallinen toiminta Afganistanissa talebania ja al-Qaidaa vastaan. Siihen sisältyy YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttama kansainvälinen turvallisuus- ja vakauttamisoperaatio (ISAF), johon Suomi osallistuu ja joka tähtää osaltaan humanitaarisen ja taloudellisen jälleenrakennuksen vaiheeseen.

Sotilaalliset keinot eivät Afganistanissa kuten muissakaan konflikteissa ole riittävä tai lopullinen ratkaisu. Iso-Britannian alkuvaiheissa johtama kansainvälinen joukko (ISAF), jonka tehtävänä on turvata Afganistanin väliaikaisen hallinnon ja kansainvälisten järjestöjen työskentelyolot Kabulissa ja sen lähiympäristössä, on ensimmäinen askel epäilemättä pitkäaikaisessa mittavassa sotilaallisessa, poliittisessa, taloudellisessa ja humanitaarisessa kansainvälisessä läsnäolossa Afganistanissa. Vakauttamis- ja jälleenrakennusvaiheen haasteet ovat vasta näköpiirissä. Elintärkeä rooli on afganistanilaisilla osapuolilla: mielivaltaa ja sortoa ei saa seurata samanlainen järjestys toisilla nimillä. Erityisenä tehtävänä on korostettava naisten aseman parantamista. Afganistanin tulee YK:n jäsenenä vastata kansainvälisistä sitoumuksistaan.

Yhdysvaltain sotilaalliset toimet Afganistanissa kuuluvat itsepuolustusoikeuden piiriin. Turvallisuusneuvosto antoi niille erikseen oikeutuksen heti terroristi-iskujen jälkeen julistaessaan kansainvälisen terrorismin uhkaksi kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle ja peruskirjan oikeuttamien voimatoimien kohteeksi. Yhdysvallat on johtanut ja toteuttanut operaatioita itsenäisesti. Eräät liittolaiset ovat lähettäneet tai lähettämässä alueelle myös rajoitettuja joukkoja. Paikallisten afganistanilaisten liittolaisten panos on ollut merkittävä maataisteluissa ja etenkin niiden viime vaiheissa.

Taleban-hallitus on kukistettu eikä se pysty enää tukemaan kansainvälistä terrorismia. Samoin on al-Qaidan organisaatio Afganistanissa pääosin kukistettu. Nähtäväksi jää, miten talebanin ja al-Qaidan johtajat onnistutaan saamaan kiinni ja kyetään saattamaan vastuuseen teoistaan, mikä oli yksi keskeisistä lyhyen aikavälin tavoitteista. Terrorismista epäiltyjä on käsitelty kansainvälisen oikeuden normien mukaisesti ja kansainvälistä oikeusjärjestystä vahvistaen. Suljetut ja voittajavallan omiin yksipuolisiin päätöksiin perustuvat erikoistuomioistuimet eivät ole tämän kanssa sopusoinnussa.

Yhdysvaltain sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa samoin kuin lähialueilla saattaa jäädä pitkäaikaiseksi, vaikka varsinaiset laajemmat sotatoimet saataisiinkin päätökseen. Lisäksi Yhdysvaltain sotilaallinen toiminta verkostoitunutta kansainvälistä terrorismia vastaan eri muodoissa jatkuu. Se pyrkinee tukemaan valtioita, jotka eivät itse kykene estämään tai tuhoamaan alueellaan olevia terroristisoluja. Toisaalta valtiot, jotka suojelevat terroristeja ja niiden tukikohtia tai eivät halua estää niiden toimintaa alueellaan, saattavat tulla sotilaallisten toimien kohteeksi. Tärkeintä on, että voimakeinot perustuvat kansainvälisen oikeuden mukaisiin pitäviin näyttöihin ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöksiin kuten talebanin ja al-Qaidan tapauksessa.

Afganistanin selkkauksella on pysyviä geopoliittisia vaikutuksia, ensivaiheessa ja ensisijaisesti Etelä-Aasian, Keski-Aasian ja Kaukasuksen alueella. Väkivaltaisen fundamentalismin kukistuminen Afganistanissa on yhtä lailla naapurimaiden, Keski-Aasian maiden ja Venäjän kuin lännenkin turvallisuusetujen mukaista. Tältä pohjalta on ilmeistä, että Yhdysvaltain ja mahdollisesti muidenkin NATO-maiden sotilaallinen yhteistyö alueen maiden kanssa ja myös läsnäolo alueella vakiintuu Afganistanin kriisin yli. Uuden yhteistyön nimissä se olisi ilmeisesti myös Venäjän hyväksyttävissä. Laajemman kansainvälisen turvallisuuden näkökulmasta on mielenkiintoista pohtia sitä, voiko uusi tilanne edistää myös alueella esiintyvien pitkään jatkuneiden Georgian aluetta koskevien konfliktien tai Nagorno-Karabahin tai Tshetshenian konfliktien rauhanomaisessa ratkaisemisessa. Viimeistään jälleenrakennusvaiheessa voisi Euroopan unioni tulla yhä tärkeämmäksi ja keskeisemmäksi toimijaksi myös tällä Euroopan ulkopuolisella geopoliittisesti ja geoekonomisesti aralla ja tärkeällä alueella. ETYJillä on pitkään ollut oma roolinsa Keski-Aasian ja Kaukasuksen alueella.

x x x

Monet ovat odottaneet alueellisten konfliktien yleistä lieventymistä tai ratkeamista Afganistanin ympärillä ilmenneen yhteisymmärryksen tai solidaarisuuden heijastumana. Valitettavasti tilaisuutta ei ole ainakaan toistaiseksi kyetty käyttämään hyväksi. Selkeimpänä osoituksena tästä on Israelin-Palestiinan ja Intian-Pakistanin kriisien kärjistyminen. Tuntuu, että monilla tahoilla kansainvälisen terrorismin vastaisesta taistelusta saadaan uutta pontta - aiheetta tai aiheellisesti - omien asemien puolustamiseen ja voimatoimiin tilanteissa, joissa on sisäisiä tai vähemmistökonflikteja tai separatistisia liikkeitä tai muunlaisia avoimia rajakysymyksiä.

Turvallisuusongelmien asialista maailmanpolitiikan näyttämöllä ei ole supistunut, vaan entiseen tapaan ja sitäkin kiireemmin tarvitaan ratkaisuja. Niissä on pidettävä kiinni demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion arvoista ja muista kansainvälisen oikeuden periaatteista sekä kansainvälisistä sitoumuksista. Terrorismi, joka ei sinällään ole uusi ilmiö, ei oikeuta tinkimiseen näistä hyvän yhteiskunnan ja kansainvälisen järjestyksen perusteista.

Olennaisen tärkeätä kokonaisuuden kannalta on, että syyskuun 11 päivän tapahtumat eivät ole johtaneet länsimaiden ja islamin poliittiseen tai kulttuuriseen vastakkainasetteluun. Väkivaltaa lietsova ja eristymistä julistava fundamentalismi ei ole loppujen lopuksi saanut merkittävää vastakaikua tai lisää pontta Afganistanin sotatoimien vuoksi, osittain siksikin, että kysymyksessä on myös islamilaisten ryhmittymien välinen sisällissota eikä pelkästään Yhdysvaltain sotilaallinen puuttuminen.

Toisaalta yhteiskunnallisen muutoksen haaste säilyy islamilaisissa ja arabimaissa. Ääriliikkeiden vetämälle katujen politiikalle on luotava uskottava vaihtoehto, johon kuuluu myös erilaisten kulttuuripiirien ymmärtäminen ja hyväksyminen. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan merkkejä siitä, että ulkoiset kansainväliset paineet tai omaehtoiset sisäiset uudistukset olisivat näissä maissa johtamassa niiden yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttumiseen, jotka osaltaan ovat terrorismin kasvualustana.

Vaikka välittömiä tuloksia ei ole nähtävissä, on toivottavaa, että Afganistanin tapahtumat ovat osaltaan lisänneet kansainvälisen yhteisön tahtoa edistää Lähi-idän kriisin ratkaisemista ja alueen pysyvää rauhoittamista. Tilanne on molemmin puolisen väkivallan johdosta niin tulehtunut, että nopeita tuloksia ei ole mahdollista saada aikaan. Lähi-idän selkkaus ei yksinkertaisesti saa enää jatkua hillitsemättömänä. Järjen tulee voittaa, ja ainekset sovintoratkaisuun on moneen kertaan tarjottu kansainvälisissä välitysyrityksissä. Nyt ne on otettava käyttöön.
EU:n viimeaikainen aktiivinen rooli Lähi-idässä on osoitus unionin kasvavasta merkityksestä kansainvälisissä turvallisuuskysymyksissä.

x x x

Eräs keskeinen kysymys, joka herätettiin heti syyskuun 11 päivän jälkeen, koskee Yhdysvaltain ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaa. Siinä nähtiin Bushin uuden hallituksen tultua valtaan voimakkaita ja etenkin Euroopassa huolta herättäneitä yksipuolisen toiminnan piirteitä. Sen lisäksi Yhdysvallat oli jopa irtaantumassa eräistä monenvälisistä yhteistyöjärjestelyistä.

Yhdysvallat on omassa luokassaan suurvaltana, jolla on globaalit intressit kansainvälisissä suhteissa. On siksi tärkeätä, että Yhdysvallat on kokenut YK:n käyttökelpoiseksi ja välttämättömäksi välineeksi terrorismin vastaisessa toiminnassa. Se ei sinänsä muuta YK:n asemaa mutta on tehnyt mahdolliseksi maailmanjärjestön toiminnan siinä roolissa, jota varten se on luotu. Tästä on hyvä rakentaa YK:n uutta nousua kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä.

YK:n merkitys tulee väistämättä kasvamaan niiden tulevaisuuden haasteiden osalta, joita kutsutaan globalisaation hallinnaksi. Poliittiset, taloudelliset, ihmisoikeus- ja ympäristöongelmat eivät ole ratkaistavissa ilman normipohjaista ja institutionalisoitunutta kansainvälistä yhteistyötä. Edistysaskeleita onkin saavutettu äskettäin Kioton sopimuksen täytäntöönpanon pohjustamisessa ja Maailman kauppajärjestön WTO:n uuden neuvottelukierroksen valmisteluissa.

Olisi perusteetonta uskoa, että Yhdysvallat muuttaisi suhtautumistaan sitovaan yhteistyöhön pelkästään esimerkin tai kansainvälisen painostuksen vuoksi. USA ei ole palannut vielä yhteenkään niistä monenkeskisistä neuvotteluprosesseista, joista se viime vuoden alkupuolella näyttävästi irrottautui. Yhdysvaltain johdon ja kansan on tultava vakuuttuneiksi monenkeskisen yhteistyön ja sopimuspolitiikan eduista ennen kuin hallituksen toimintalinjan voi odottaa muuttuvan.

Monenkeskisen yhteistyön kantavana voimana Euroopan unioni voi vaikuttaa Yhdysvaltoihin johdonmukaisella ja rakentavalla transatlanttisella vuoropuhelulla ja edistämällä tuloksia tehokkaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan avulla. EU on – sotilaallisia kysymyksiä lukuun ottamatta – tasavertainen toimija Yhdysvaltain kanssa globaalin politiikan kentällä. Unionin ja Yhdysvaltain keskinäisen suhteen ja yhteistyön merkitys voi vain entisestään kasvaa niin terrorismin vastaisessa toiminnassa kuin yleensä laajan turvallisuuspolitiikan kysymyksissä. Pidemmällä aikavälillä olennaista on EU:n ja Yhdysvaltain kyky yhdessä päästä kiinni terrorismin perussyiden estämiseen ja poistamiseen ja rakentavaan vuoropuheluun islamin valtioiden ja yhteiskuntien kanssa.

Syyskuun 11. päivän jälkeen EU ja Yhdysvallat ovat yhteisen arvoperustan pohjalta toimineet tiiviissä yhteistyössä. Vaikka EU ei ota osaa sotilaalliseen toimintaan, sen kyky oikeudellisten, tiedustelu-, poliisi-, pankkivalvonta- ja rajavalvontavälineiden avulla vahvistaa oman alueensa sisäistä turvallisuutta ja osallistua kansainväliseen yhteistyöhön terrorismin uhkaa vastaan on epäilemättä Yhdysvaltain näkökulmasta olennaista myös sen kansallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhteiset edut sitovat unionia ja Yhdysvaltoja myös siinä valossa, että unionin maat ovat osoittautuneet syyskuun 11. päivän iskujen tekijöiden valmistautumis- ja läpikulkualueeksi. Yhteistyön välttämättömyys terrorismiin liittyvien rahoituskanavien tukkimiseksi on itsestään selvää.

x x x

Venäjän asemaan ja toimintaan on kohdistunut viime aikoina tavallista enemmän kiinnostusta, arvioita ja odotuksia. Presidentti Putinin määrätietoinen toiminta on vahvistanut Venäjän vaikutusvaltaa kansainvälistä tilannetta koskevissa ratkaisuissa paitsi YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä myös alueellisena suurvaltana Keski- ja Etelä-Aasiassa. Venäjä on sijoittumassa kansainvälisen yhteistyön kentässä uudelleen monella tavalla. Maailman kauppajärjestön jäsenyys on esillä ja suhteet NATOon ja myös Euroopan unioniin ovat kehitteillä.

Kun Venäjän sisä- ja talouspolitiikassa jatkuu muutos ja sen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaa tarkistetaan, voidaan Venäjän odottaa kiinnittyvän entistä läheisemmin kansainväliseen monenkeskiseen yhteistyöhön, Euroopan yhtenäistymiseen ja myös globalisaation hallintaan. Tätä kehitystä tulee kaikin tavoin edelleen tukea ja samalla korostaa Venäjän kansainvälisten sitoumusten merkitystä. Tästä näkökulmasta on seurattava tarkoin Venäjän sisäistä kehitystä, joka on monimuotoista ja ristiriitaistakin eikä välttämättä helposti arvioitavissa.

x x x

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta on ollut rohkaisevaa havaita, että aina siitä lähtien kun laaja-alaisen turvallisuuden käsite kytkettiin Suomen toimintalinjaan systemaattisella tavalla vuoden 1995 selonteossa, sitä ei ole julkisessa keskustelussa torjuttu tai leimattu teoretisoinniksi tai haihatteluksi. Päin vastoin, eduskunnassa ja tutkija- ja järjestömaailmassa on pikemminkin arvosteltu hallitusta liian kapeasta tai liiaksi poliittis-sotilaallisesti painottuvasta lähestymistavasta niin vuoden 1995 kuin myöhemmissä selonteoissa. On haluttu enemmän laaja-alaisuutta ja uusien uhkien ja riskien käsittelyä ja niistä tehtäviä toiminnallisia johtopäätöksiä kokonaisvaltaisen turvallisuuspolitiikan puitteissa.

Globaalin politiikan haaste on konkretiaa ja arkipäivää Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Vaikka Eurooppa on lähin toimintaympäristömme, jatkossa on entistä tarkemmin vältettävä sellaista Eurooppa-keskeisyyttä, joka vääristäisi kuvaa todellisista haasteista. Alueelliset ja paikalliset konfliktit missä tahansa voivat asettaa Suomelle vaatimuksia kannanottoihin ja yhteisiin toimiin osallistumisesta kuten Afganistan on osoittanut.

Suomalaisissa arvioinneissa on myös vältettävä liiallista nojautumista instituutioiden rooliin, mikä herkästi ilmenee erityisesti pienten valtioiden kohdalla. Me kannatamme kansainvälistä yhteistyötä ja sitä toteuttavia järjestöjä, mutta turvallisuusongelmat ja kriisit eivät välttämättä ratkea sillä, että ne otetaan järjestöjen asialistalle.

Olennaista globalisaation hallinnalle on se, miten ja mihin instituutioita käytetään ja ollaanko niitä valmiita myös uudistamaan. Toisaalta viime aikojen opetukset edellyttävät meiltä entistä parempaa paneutumista eri kansojen, yhteiskuntien ja kulttuurien sisäiseen kehitykseen ja niissä ilmeneviin erityispiirteisiin samoin kuin eri alueiden koko geopoliittiseen ja geoekonomiseen kirjoon. EU-yhteistyö tarjoaa meille merkittävän tietolähteen, mutta se ei korvaa omaa asiantuntemustamme ja aloitteellisuuttamme, jos haluamme vaikuttaa yhteiseen turvallisuuteen.

Ymmärrämme sen, että globalisaatio on perusteiltaan mahdollisuus ja haaste eikä uhka, mutta sitä on pystyttävä hallitsemaan poliittisin päätöksin. Syyskuun 11 päivän jälkeen on entistä selvempää, että tämä hallinta edellyttää puuttumista konfliktien syihin, tehokasta kriisinhallintaa ja yhteiskuntien vakauttamista ja jälleenrakentamista. Poliittisesti ohjatun kehitysyhteistyön tehostaminen, aktiivinen ihmisoikeuspolitiikka ja turvallisuuspoliittisesti tietoisen ympäristöpolitiikan kehittäminen ovat olennaista työtä globalisaation hallinnan eteen. Globalisaatio on käytännön turvallisuuspoliittinen haaste eikä pelkästään maailmaa taloudellisesti yhdistävä ja keskinäistä riippuvuutta lisäävä ilmiö.

x x x

Euroopan unioni on jatkanut sotilaallisen ja sen rinnalla siviilikriisinhallintakyvyn rakentamista. Laekenin huippukokouksessa voitiin todeta, että unionilla on itsenäisiin operaatioihin kyky, joka asteittain kasvaa kohti vuotta 2003, jolloin Helsingissä asetettu tavoite 60 000 henkilön valmiusjoukosta varusteineen ja johtojärjestelmineen tulisi saavuttaa. Ratkaisematta on vielä tärkeitä kysymyksiä kuten EU:n ja NATOn välisen yhteistyön lopullinen sopiminen, mutta edistys on kaikkiaan ollut vähintäänkin kohtuullista. Siviilipuolella unioni on saavuttanut 5000 poliisijoukon valmiuden.

Unionin toimivalta kriisinhallintaoperaatioihin ja niihin liittyvät tehtävät on yhteisillä päätöksillä määritelty. Joka tapauksessa päätökset operaatioihin ryhtymisestä tehdään tapauskohtaisesti unionin toimintakyvyn ja tavoitteiden pohjalta.

EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitys on ollut nopeata ja Suomi on ollut siinä mukana täysimittaisesti ja aloitteellisesti. Tämä työ on vahvistanut unionin kansainvälistä asemaa, vaikka sen pohjalta ei ole toistaiseksi käynnistetty unionin omaa kriisinhallintaoperaatiota. Yhteen koottuna unioni muodostaa merkittävän toimijan, vaikka se ei tähtää eikä sen tule tähdätä NATOn tai sotilaallisten suurvaltojen roolin haastamiseen. NATOn ja EU:n yhteistyön järjestäminen, jonka tiellä on toistaiseksi Turkin ja Kreikan ristiriita mutta jota tukevat muut järjestöjen jäsenmaat mukaan lukien Yhdysvallat, osoittaa unionin merkityksen nousua turvallisuuspoliittisena tekijänä. Siihen kohdistuu kasvavia odotuksia tulevissa tilanteissa, joissa kansainvälinen yhteisö joutuu tai ryhtyy kriisinhallintaan.

Unionin vahvuus on siinä, että se pystyy ottamaan käyttöön välineitä ja resursseja koko turvallisuuspolitiikan laajalta kentältä ja edistämään siten kestävien ratkaisujen syntymistä. Tämä säilyy Suomen lähtökohtana ja arviona. Siviilikriisinhallintakyvyn määrätietoisella kehittämisellä ja operationalisoimisella on tässä keskeinen merkitys ja Suomi edistää sitä aktiivisesti ja aloitteellisesti. Parhaillaan selonteon pohjalta kehitetään Suomen valmiuksia osallistua kansainvälisiin siviilioperaatioihin ja tarkistetaan eri viranomaisten työnjakoa.

Eduskunnassa perättiin tarkempaa arviota siitä, miten yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan syveneminen vaikuttaa sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. EU:n perussopimuksessa yhteisen puolustautumisen mahdollisuus esitetään kaukotavoitteena, jonka toteutuminen edellyttää jäsenmaiden yksimielistä päätöstä korkeimmalla tasolla ja kansallista voimaansaattamista. Oma kantamme on, että tällaiseen ratkaisuun ei ole vallitsevissa eikä nähtävissä olevissa olosuhteissa tarvetta unionin yhteisen turvallisuuden tai kansainvälisen turvallisuuden vuoksi. Sen lisäksi arviomme, ettei sellaiseen päätökseen ole syntymässä aloitetta tai ainakaan löydettävissä sen hyväksymiseen tarvittavaa yksimielisyyttä. Aluepuolustusta varten EU:n jäsenmailla on toimivat ratkaisunsa. Käytännön tarpeet liittyvät sotilaallisen kriisinhallintakyvyn vahvistamiseen, missä unionilla on lisäarvoa annettavanaan itsenäisenä toimijana.

Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen ja vahvistamisen on tapahduttava jäsenmaiden tasavertaisuuden pohjalta ja unionin yhteisten instituutioiden kautta ja niitä täysimittaisesti hyväksikäyttäen. Eriarvoistuminen tai suurten ja pienten jäsenmaiden välisen kuilun syntyminen olisi vahingollista koko unionin uskottavuuden ja tehokkuuden kannalta. Tämä on tärkeä teema kehiteltäväksi ja ratkaistavaksi EU:n käynnistyneessä tulevaisuuskeskustelussa.

Esillä on ollut kysymys siitä, miten unionin päättämät ja johtamat kriisinhallintaoperaatiot soveltuvat Suomen rauhanturvalain piiriin, kun niille ei nimenomaisesti tai ehdottomasti edellytetä YK:n turvallisuusneuvoston tai ETYJin toimeksiantoa. Unioni toimii YK:n ja ETYJin periaatteiden mukaisesti ja kaikkien jäsenmaiden ensisijainen tavoite on niiden toimeksiannon hankinta niissä tilanteissa, joissa se kuuluu käytäntöön. Unioni ei voi ryhtyä operaatioihin, jotka olisivat kansainvälisen oikeuden vastaisia. Suomi lähettää joukkoja operaatioon lainsäädäntönsä mukaisesti. Muussakaan tapauksessa ei ole mitään syytä arvailla, että Suomi olisi estämässä yhteisten päätösten syntymistä. Näillä näkymin ei ole tarvetta rauhanturvalainsäädännön muuttamiseen. Joukon lähettämisestä Afganistaniin on voitu päättää nykylain pohjalta.

x x x

Pohjois-Atlantin puolustusliiton rooli syyskuun 11 päivän jälkeen on ollut varmaan monelle jossain määrin yllättävä. Sen jälkeen kun NATO oli tehnyt päätöksen yhteistä puolustusta ja aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen jäsenmaan auttamista koskevan 5 artiklan soveltamisesta ensimmäisen kerran järjestön historiassa, se on ollut sotilaallisissa toimissa pitkälti sivustakatsoja.

Yhdysvallat tuskin vastaisuudessakaan tarvitsee tai käyttää NATOa terrorismin vastaisiin tai muihin hyökkäyksellisiin sotilaallisiin pakottamisoperaatioihin – Kosovo saattaa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Siihen NATO on liian raskas koneisto eikä se myöskään tarjoa sellaista lisäarvoa resurssien puolella, jota Yhdysvallat tai muutkaan johtavat sotilasvallat tarvitsisivat.

NATO on uuden haasteen edessä muuttuvassa ja globalisaation vaikutusten värittämässä turvallisuuspolitiikan kentässä. NATOn poliittinen merkitys Yhdysvaltoja tukevana koalitiona ja myös laajemmin terrorismin vastaisessa taistelussa on epäilemättä keskeisen tärkeä. Terrorismin vastainen pitkäjänteinen taistelu tapahtuu käytännössä muilla kuin sotilaallisilla keinoilla, mihin tehtävään EU on varustettu.

NATOn rooli perustehtävässään yhteisen puolustuksen mekanismina säilyy, joskin perinteisen sotilaallisen hyökkäysuhkan mahdollisuus on vähäinen. Kansainvälinen kehitys osoitti kuitenkin arvaamattomuutensa siinä, että ensimmäinen 5 artiklan kuvaama hyökkäys toteutui suurinta ja johtavaa, eräänlaista suojeluvaltiota kohtaan ja hyökkäyksen toteuttaja ja toteuttamistapa olivat muuta kuin perinteisessä valtiokeskeisessä ajattelussa olisi voitu odottaa.

x x x

Suomen turvallisuuspolitiikan haasteiden näkökulmasta tulee tarkasti seurata, eritellä ja pohtia NATOn ja sen aseman meneillään olevaa uusinta muutosta. Se on viime syksyn kuluessa jäänyt pitkälti huomaamatta vanhoja raiteita kiertäneessä suomalaisessa keskustelussa.

Venäjän ja NATOn lähentyminen käynnistyi presidentti Putinin hallituksen uusista linjauksista. Syyskuun 11 päivän jälkeen etenkin suurille jäsenmaille on luontevaa laajentaa yhteistyötä Venäjän kanssa myös NATOn piiriin. Ne lähtevät siitä, että Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on tapahtunut strateginen muutos kohti eurooppalaista yhteistyötä. Toistaiseksi on vielä avoinna, mitä asioita Venäjän ja NATOn jäsenmaiden yhteispohdinta ja mahdollinen yhteispäätäntä kattaisivat. Ei ole kuitenkaan odotettavissa, että se vaikuttaisi NATOn itsenäiseen päätöksentekoon omissa asioissaan.

Keskeiset turvallisuuspoliittiset ratkaisut tehdään jatkossakin kahdenvälisissä suhteissa Venäjän ja Yhdysvaltain kesken. Venäjän ja NATOn lähentyminen on nähtävä myös tässä valossa. Suurvaltojen – Venäjän ja Yhdysvaltain lisäksi Kiinan ja muidenkin suurvaltojen – keskinäisten suhteiden ja yhteistyön kehitystä tulee seurata myös jatkossa tarkasti. Onhan kansainvälisessä keskustelussa nähty merkkejä uudenlaisesta suurvaltojen konsertista, joka syrjäyttäisi turvallisuuspoliittiset instituutiot tai ainakin kaventaisi niiden merkitystä.

Suomella on toimivat yhteistyösuhteet NATOon. Olemme mukana yhteisissä kriisinhallintaoperaatioissa, annamme merkittävän panoksen kansainväliseen poliittis-sotilaalliseen yhteistyöhön ja hyödymme siitä oman kansainvälisen toimintakykymme ja kansallisen puolustuskykymme rakentamisessa. Seuraamme tarkoin NATOn kehitystä. Tuemme NATOn yhteistyön tiivistymistä Venäjän kanssa myönteisenä kehityksenä. Meillä ei ole syytä odottaa, että NATOn yhteistyö Venäjän tai muiden kumppaneiden kanssa vaarantaisi turvallisuusetumme tai voisi suuntautua niitä vastaan.

Voidaan lähteä siitä, että NATO kutsuu useita uusia jäseniä, niiden joukossa Viron, Latvian ja Liettuan ensi syksyn Prahan huippukokouksessa. Varsinainen jäseneksi ottaminen vie sen jälkeen jonkin aikaa, kun jäsenyysneuvotteluissa käydään läpi ehdokkaiden poliittiset, sotilaalliset ja muut edellytykset. Tuemme Baltian maiden pyrkimyksiä kansainvälisen asemansa vakiinnuttamiseksi ja pidämme tärkeänä, että se tapahtuu niiden omien toivomusten mukaisesti. Pohjoismainen yhteistyö säilyy tärkeänä tekijänä jatkossakin suhteissamme Baltian maihin.

NATOn ensimmäinen laajentuminen Puolaan, Unkariin ja Tshekkiin on toteutunut ilman kielteisiä vaikutuksia kansainvälisille suhteille. Myös seuraavasta laajentumisesta on nähtävissä olevien tekijöiden valossa tulossa poliittisesti aiempia odotuksia epädramaattisempi. Se ei vaikuta nykynäkymin Suomen yhteistyöhön NATOn kanssa eikä edellytä muutoksia perusratkaisuihimme.

x x x

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen jatkuu ja perusteellinen tarkastelu tehdään vuoden 2004 selonteossa. Olosuhteissa on tapahtunut ja tapahtuu muutoksia, joita seuraamme ja arvioimme kaiken aikaa. Suomella on edessään haasteita mutta samalla myös vaihtoehtoja ja valinnan mahdollisuuksia, mikä on eräs turvallisuuspolitiikkamme onnistumisen mittareita.





























































































































ulko- ja turvallisuuspolitiikka