Ulkoministeri Tuomioja: Presidentti Lennart Meri - valtiomies historian käännekohdassa

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan puhe Viron suurlähetystön ja Tuglas-seuran järjestämässä Lennart Meren muistoseminaarissa.

Helsingin yliopisto
30. toukokuuta 2006




Useissa Lennart Meren elämää käsittelevissä muistokirjoituksissa todetaan hänen poismenonsa myötä yhden aikakauden päättyneen Viron historiassa. Meri antoi kasvot Viron uudelleenitsenäistymisen alkuajalle. Hän teki koko persoonallaan työtä Viron eteen niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Vuonna 1929 virolaiseen diplomaattiperheeseen syntyneen Lennart Meren elämänkaari alkoi itsenäisestä Virosta päättyen itsenäiseen Viroon. Tuohon lähes 77 vuoteen mahtui paljon kärsimystä, menetyksiä ja vihaa, mutta toisaalta myös toivoa, odotusta ja voitonriemua. Meri peräänantamattomalla asenteellaan uskoi järkähtämättä Viron kansaan ja sen tulevaisuuteen.

Jotta kuva Lennart Merestä poliittisena ja kansainvälisenä toimijana piirtyisi selkeäksi, on syytä tutustua hänen taustaansa hieman tarkemmin. Lennart Meren isä Georg Meri syntyi Pietarin lähellä, mutta kävi koulunsa Virossa. Hän osallistui Viron vapaussotaan vuosina 1918-1919. Vapaussodan veteraani Georg Meri kuului jo nuorena Viron älymystöön. Hän hoiti useita merkittäviä luottamustehtäviä niin kotimaassa kuin ulkomailla ja osallistui 1920-luvulla mm. kahdesti Kansainliiton yleiskokoukseen. Vuonna 1926 alkanut työ Viron ulkoministeriön palveluksessa kesti aina vuoteen 1940, jolloin miehittäjävalta erotti hänet.

Georg Meri oli Viron tietotoimiston perustajia, siellä hän tapasi myös tulevan puolisonsa Alice Brigitta Engmannin, joka työskenteli tuolloin sähköttäjänä. Alice Meri oli Viron ruotsalaisia.

Lennart Meri kasvoi kansainvälisyyteen jo hyvin nuorena. Georg Meren Sorbonnen yliopistoon saama stipendi vei perheen Pariisiin 1930-luvun alussa. Ranskankielen oppiminen oli Lennartin omien sanojen mukaan yhtä luontevaa kuin hengittäminen, ja samalla tavalla kävi myöhemmin myös Berliinin aikana saksan kielen kanssa.

Perhe vietti vuodet 1934-1938 Berliinissä, jossa Lennartin isä työskenteli suurlähetystössä. Lennart kävi saksalaista katolista koulua ja samalla tutustui saksalaiseen totalitarismiin. Meren perheessä puhuttiin politiikkaa paljon eikä Lennartille jäänyt epäselväksi, mitä hänen isänsä ajatteli natsismista. Pojalle ei sallittu natsismia kuvaavia merkkejä tai lippuja edes leikkikaluiksi. Vuonna 1938 Georg Meri siirtyi jälleen Pariisiin suurlähetystöön työhön. Lennart jatkoi koulunkäyntiään nyt ranskaksi Sanson de Sailly´n lyseossa. Meren perhe kutsuttiin kuitenkin kotiin jo samana vuonna, ja Georg Meri nimitettiin ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston johtajaksi.

Georg Meren kohtaloksi tuli todistaa läheltä Viron kohtalon hetkiä syksyllä 1939, kun Viro taipui Neuvostoliiton tukikohtavaatimuksiin. George Meri ei virolaisten poliitikkojen hyväuskoisuutta Neuvostoliittoa kohtaan jakanut ja yritti turhaan järjestää perhettään pois Virosta ennen kesän 1940 miehitystä. Lennart Meri on myöhemmin todennut viitatessaan tuohon ajankohtaan, että "myös pieni maa voi vaikuttaa historian kulkuun, ainakin sen on ehdottomasti yritettävä. Niin oli silloin ja niin se on tänäkin päivänä. Maailmassa ei kukaan välitä pienestä valtiosta, jos se ei itse kovaan ääneen ja ymmärrettävästi tee selväksi pyrkimyksiään. Vain sillä tavalla se voi myötävaikuttaa siihen, että sen toiveet tulevat otetuiksi huomioon".

Georg Meri ehdittiin vielä nimittää Viron suurlähettilääksi Washingtoniin ennen kuin poliittinen tilanne Virossa muuttui radikaalisti.

Kun kyyditykset Virosta Venäjälle kesäkuussa 1941 aloitettiin, vietiin myös Meri perheineen Siperiaan. Vieläkin on epäselvää, kuka ja millä perusteella laati kyyditettävien listat. Meren arvion mukaan kyyditettäviksi joutuivat kaikki, joiden nimi löytyi puhelinluettelosta. Koska Neuvostoliitossa puhelin oli vain nomenklatuurin jäsenille osoitettu ylellisyys ja etuoikeus, miehittäjän oli luontevaa pitää tätä toimivana kriteerinä myös Virossa. Karkeudestaan huolimatta menetelmä toimi Neuvostoliiton tarkoittamalla tavalla.

Perheen isä Georg Meri, joka erotettiin perheestään, ehti saada jo kuolemantuomion, mutta säilytti henkensä ihmeen kaupalla. Vuodet Neuvosto-Venäjällä opettivat Lennartille luonteen lujuutta sekä nöyryyttä. Hän tapasi siellä myös ensimmäisen kerran suomalais-ugrilaisia sukulaiskansoja asuessaan Malmyzin lähettyvillä. Venäjän kielen taito kasvoi paikallisessa koulussa.

Tuhannet virolaiset menehtyivät GULAG:ssa, mutta Meren perhe oli onnekas ja selviytyi hengissä ja pääsi palaamaan sodan päätyttyä Viroon. Ihan selvää ei ole, miksi George Meri siirrettiin Moskovaan vankilaan sellaisesta tuhoamisleiriin verrattavasta työleiristä, josta hengissä selviytyminen olisi ollut ihme. Meren serkulla, kommunisteihin lukeutuneella Arnold Merellä, saattoi olla jotain tekemistä tämän kanssa.

Sodan jälkeen George Merellä ja hänen perheellään oli yhtä ankeat olot kuin virolaisten enemmistöllä, mutta erityisiä vainotoimenpiteitä heihin ei kohdistunut. Meri aloitti historian opinnot Tarton yliopistossa ja valmistui nopeaa vauhtia vuonna 1953. Suomen kielen taidon Meri opetteli myöhäisemmässä vaiheessa. Opiskelutoverinsa kertoivat hänen olleen jo opiskeluaikana määrätietoinen ja käskevä – hänelle ei sanottu vastaan. Tuota määrätietoisuutta tarvittiin myöhemmin, kun Meri oli keskeisellä sijalla rakentamassa Viron valtiollista asemaa.

Lennart Meren elämäntyön keskeisin sisältö ennen Viron itsenäistymistä koostuu kirjailijan, elokuvaohjaajan ja toimittajan työstä. Vuodet suomalais-ugrilaisten kansojen tutkimuksen parissa tarjosivat Merelle mahdollisuuden kulttuurin keinoin ylläpitää ja vahvistaa Viron kansan identiteettiä. Vahvan sovietisoitumisen paineessa Meri hyödynsi elokuva- ja kirjallista tuotantoa virolaisuuden säilymiseksi neuvostomiehityksen pitkinä vuosina.

Varsinainen poliittinen aktivoituminen tapahtui 1980-luvun lopulla, jolloin Meri omistautui laulavan vallankumouksen, kansanrintaman ja Viron perinneyhdistyksen työhön. Hän oli ensimmäinen virolainen yhteiskunta-aktivisti, joka nousi ulkomaista lehdistöä myöten vastustamaan suunnitelmaa valtavasta fosforiittikaivoksesta, joka uhkasi tehdä neljäsosasta Viroa elinkelvottoman. Poliittisten riemuvoittojen keskellä Meri valmisteli kahta suurta projektiaan. Toinen niistä oli Viro-instituutin perustaminen Tallinnaan, josta muodostui eräänlainen varjoulkoministeriö. Instituutti koulutti nuoria työntekijöitään tulevan ulkoministeriön tehtäviin. Jotta koulutus olisi onnistunut, nuoria tuli lähettää ulkomaille stipendiaateiksi. Varoja oli vähän, joten turvauduttiin kahdenväliseen vaihtoon.

Meren ajatus Viron kulttuuriedustustoista nousi esille hänen haastattelussaan Helsingin Sanomille 22.4.1989. Helsingin toimisto aloitti kulttuuripisteen nimellä 25.2.1991 ja sen toiminnanjohtajaksi tuli Kulle Raig. Alusta asti oli selvää, että kysymys on jostain paljon enemmästä, ja kun oikea hetki tuli, toimistot muuttuivat suurlähetystöiksi.

Viron ulkoministerinä

Lennart Meri nimitettiin Viron tasavallan ulkoministeriksi huhtikuussa 1990, samana keväänä Virossa pidettyjen ensimmäisten ei-kommunististen vaalien jälkeen. Meri aloitti tässä uudessa tehtävässä rivakasti. Hän toteutti ministeriössä mittavat uudelleenjärjestelyt, joissa yhtenä tavoitteena oli kerralla nuorentaa virkamieskunta ja puhdistaa se neuvostoajan virkamiehistä.

Ulkoministerinä Merellä oli myös keskeinen asema Baltian neuvoston luomisessa ja johtamisessa. Vuoden 1990 keväällä viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen herätetyn elimen tehtävänä on edelleenkin kolmen Baltian maan ulkopolitiikan sopusointuun saattaminen.

Meren tempaukset ulkoministerinä edesauttoivat Viron tunnetuksi tekemistä. Hän käytti yhä uudelleen vakuuttelua, oveluutta, kekseliäisyyttä ja tarpeen tullen lievää röyhkeyttä. Meri on todennut, että silloisessa improvisaatiossa oli yhtäläisyyksiä tutkimusmatkojen kokemuksiin. Aina oli oltava valppaana
ja huomata, mikä ovi oli auki tai raollaan. Ystävät luonnehtivat hänen vahvimmaksi aseekseen tavattoman tietomäärän ja taidon yhdistää ennestään tunnettuja tosiasioita uudella ja yllättävällä tavalla.

Viron itsenäistymisen kohtalonhetket Meri koki Suomessa Tuglas-seurassa elokuussa 1991 Viron ulkoministerinä. Tuglas-seura muuttui hetkeksi Viron ulkoministeriöksi itsenäistymisen jännittävimpinä hetkinä. Suomalaisten tuella Meri rakensi nopeasti ulkoiset puitteet itsenäisyysjulistuksen antaneelle tuoreelle valtiolle. Näihin ainutlaatuisiin itsenäistymisen hetkiin Meri palasi muistelmissaan usein - ne olivat unelmien täyttymys.

Sitä, että itsenäisyys vielä palautuisi, Meri ei kertomansa mukaan koskaan ollut epäillyt, vaikka monet länsivaltioiden edustajat pitivät ajatusta epärealistisena aina Neuvostoliiton hajottaneeseen elokuun 1991 kaappausyritykseen saakka. Monet lännessä asettivat toiveensa Gorbatshoviin eivätkä siitä syystä täysimääräisesti tukeneet neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, pikemmin päinvastoin. Meri ei Gorbatshoviin luottanut, ja tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Huhtikuussa 1992 Meri nimitettiin suurlähettilääksi Suomeen lyhyeksi jääneeksi kaudeksi. Valtuuskirjeenantotilaisuus oli historiallinen. Viron itsenäisyys oli palautunut ja ympyrä sulkeutui, sillä Meri ojensi kopion vuoden 1940 edellisen Viron suurlähettilään ja viimeisen ennen Viron liittämistä Neuvostoliittoon, takaisinkutsumiskirjeestä.

Jo syksyllä 1992 lokakuun 10. päivänä Meri aloitti uudessa tehtävässään vasta valittuna Viron uudelleenitsenäistymisen ensimmäisenä presidenttinä.

Meri teki työtä presidenttinä kahdella suunnalla. Toisaalta hän ajoi kiihkeästi Viron kansainvälisen aseman tunnustamista ja toisaalta hän sanalla sanoen piiskasi omaa kansaa kansakunnan tiellä eteenpäin. Työ ei ollut helppoa, sillä Meren näkökulmasta kansakunta ei aina ymmärtänyt parastaan. Meri tiesi ja tunsi, että kansainvälistä arvostusta saadakseen Viron tuli näyttää, että siirtymätalous oli lyhyt välivaihe, demokraattisten instituutioiden toiminta sujui moitteettomasti ja että Viro suvereenina valtiona ymmärsi oikeutensa ja velvoitteensa kansainvälisessä yhteisössä.

Kansainvälisen aseman rakentaminen merkitsi jatkuvaa Viron asian tunnetuksi tekemistä. Suurten valtioiden päämiehien vakuuttamista Viron asemasta. Tässä työssä Meri oli kuin kotonaan. Hänen taitava sananvalintansa ja vakuuttava esiintyminen loivat nopeasti hänelle aseman, jossa häntä kuunneltiin Euroopan merkittävissä pöydissä.

Lennart Meri on todennut, että valtion maine on valtion arvokkain pääoma. Viron hyvä maineen kasvattaminen maailmalla oli Meren perustavoite. Sen eteen hän teki työtä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Hän oli odotettu ja eksoottinen vieras ulkomailla. Viron valtion raamit piti luoda alusta alkaen uudelleen, ja raamien sisälle piti luoda toimiva yhteiskunnallinen järjestelmä, jota Meri saattoi markkinoida Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että sisä- ja ulkopolitiikka olivat keskenään riippuvaisia Viron kansainvälisen aseman rakentamisessa. Meri totesikin, että nämä kaksi tekijää toimivat Viron turvallisuuspolitiikan pohjana, joka nojasi yhdenvertaiseen taloudelliseen integraatioon, Baltian maihin, Itämeren valtioihin sekä Euroopan unioniin.

Lennart Meri ja Suomi

Lennart Meri tunnettiin Suomen ystävänä. Hän itse on sanonut, että Suomi on hänen toinen kotimaansa. Suomalaisten hautajaisvieraiden runsaslukuisuus presidentti Meren viimeisellä matkalla 26.3.2006 kertoi Meren ystävyyssuhteiden ja tuttavapiirin laajuudesta Suomenlahden pohjoispuolella.

Meri antoi erittäin suuren merkityksen Urho Kekkosen ensimmäiselle sodanjälkeiselle Viron-vierailulle ja sille, että hän Tarton yliopistossa piti vironkielisen puheen. Meri ei muutenkaan esittänyt suomalaisten suuntaan mitään moitteita, vaan päinvastoin ymmärrystä ja kiitoksia.

Kun Suomen suurlähetystö muutti takaisin palautettuun kiinteistöönsä Toompealle 1996, Lennart Meri esitteli taloa kuin omaansa avajaisiin tulleelle presidentti Martti Ahtisaarelle. Itsenäisyyspäivän vastaanotolle Meri tuli tapansa mukaan poikkeuksetta myöhässä, mutta leveä hymy ja vauhdikas sisääntulo saivat hermostuneet isännät unohtamaan presidentin vitkuttelun.

Meri oli mm. Suomen Kirjailijaliiton ja Kalevala-seuran kunniajäsen sekä Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kirjeenvaihtajajäsen. Vuonna 1986 Helsingin yliopisto vihki Lennart Meren kunniatohtorikseen. Suomen Kulttuurirahasto perusti vuonna 1989 Lennart Meren nimeä kantavan apurahan.

Suomen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari teki ensimmäisen virallisen vierailun Viroon heti virkaanastumisensa jälkeen maaliskuun lopulla 1994, ja vastaavasti presidentti Meri teki ensimmäisen vierailunsa Suomeen vuotta myöhemmin. Meri painotti jatkuvasti Viron ja Suomen keskinäistä yhteyttä. Hän totesi, että kaikki mikä on hyödyksi Virolle, on myös hyödyksi Suomelle. Meri vakuutti, että uudelleen itsenäistynyt Viro rakensi yhteiskuntaa ja kansainvälistä verkkoa, joka toimi sekä Suomen kansallisten turvallisuusetujen kuin myös Pohjoismaiden ja Pohjois-Euroopan yhteisten etujen mukaisesti.

Suomen Meri näki maana, jollainen Viro olisi voinut olla vuonna 1991, jos Neuvostoliitto ei olisi miehittänyt Viroa. Meri pohti, etteivät virolaiset saa koskaan tietää, mitä Virosta olisi tullut, jos se olisi menetellyt niin kuin Suomi. Suomen antama taloudellinen apu, Suomen eduskunnan, ministeriöiden, kunnallishallintojen, puolustusvoimien, koulujen yhteistyö ja tuki Viron yhteiskunnan kehittämiseksi ei jäänyt Mereltä huomaamatta. Maidemme väliset siteet lujittuivat yhä tiiviimmiksi, ja tälle yhteistoiminnalle Meri antoi kaiken tukensa.

Meri halusi selvittää sodan ja neuvostomiehityksen ajan ihmisoikeusrikokset. Tähän tehtävään hän pyysi ministeri Max Jakobsonia. Max Jakobson toimi Meren perustaman ihmisoikeuskomission johtajana. Komission tehtävänä oli selvittää Virossa Neuvostoliiton aikana tehtyjä ihmisoikeusrikoksia. Komissio sai ensimmäisen suuren urakan valmiiksi juuri presidentti Meren kuoleman jälkeen. Presidenttiä kiinnosti komission työ ja tulokset, ja Jakobson vierailikin usein Meren luona. Jakobsoniin teki vaikutuksen Meren suuri historian- ja maailmantuntemus, josta eittämättä oli suuri apu hänen poliittisella urallaan. Meri sopi Euroopan poliittiselle kartalle mainiosti.

Meri ja Venäjä

Vaikka Viron Venäjän-politiikkaa Meren presidenttikaudella on voitu pitää turhankin tiukkana ja nationalistisena, ei Meri mitenkään osoittanut kansallisuuteen kohdistuvia vihamielisiä tunteita sen enempää venäläisiin yleensä kuin Virossa asuviin venäläisiin erityisesti, ja hyvä niin.

Meren suhde Venäjään oli kuitenkin kompleksinen. Toisaalta hän näki pitkän aikavälin tavoitteena rakentaa kestävät, maiden keskinäistä kunnioitusta korostavat suhteet. Meri uskoi, että tähän olivat kaikki edellytykset olemassa. Toisaalta suhteita rasitti menneisyyden painolasti, jonka tulkinta poikkesi toisistaan kummassakin maassa. Viron ja virolaisten kokemat kärsimykset neuvostomiehityksen aikana eivät pyyhkiytyneet hetkessä pois tietoisuudesta. Tämän Meri ottikin esille muistutuksena toisen maailmansodan perinnön jatkumisesta edelleen Baltian miehitetyissä maissa kylmän sodan aikana.

Tuoreen presidentin työpöydällä odottivat vaikeat neuvottelut Venäjän kanssa venäläisten joukkojen poistamiseksi Virosta. Tätä asiaa Meri piti keskeisenä virstanpylväänä Viron täydellisen itsenäisyyden saavuttamiseksi. Hän totesikin, että "Viron tasavalta on tulossa, venäläinen sotaväki lähdössä, mikäli me nyt toimimme nopeasti, yksimielisesti ja päättäväisesti. Se on ensimmäinen tavoite. Mutta se on vasta pitkän tien alku. Seuraava askel on turvallisuustyhjiön sen laatuinen täyttäminen, että meillä olisi ystävälliset yhteistyösuhteet kaikkiin ilmansuuntiin aina kaukaisinta Japania myöten".

Suhteessa Venäjään Meri korosti useampaan kertaan hyvien suhteiden rakentamista. Tässä hän nosti esiin Suomen ja Venäjän suhteet ja nimesi ne Viron ja Venäjän suhteiden tavoitetilaksi. Mutta Meri rakensi itsenäistä Viroa, ja samalla hän pelkäsi, että venäläiset yritykset valtaavat Viron yrityksiä ja tällä tavalla Venäjä soluttautuu Viroon.

Etykin merkitys oli erityisellä sijalla Lennart Meren kansainvälisen politiikan arvokentässä. Jo vuonna 1990 Baltian maat yrittivät Pariisissa päästä yhdessä edustautumaan Etyk-kokoukseen, mutta Neuvostoliiton johto esti virallisen osallistumisen. Vuonna 1992 Helsingissä unelmasta tuli totta ja päätösasiakirjaan kirjattiin vieraiden asevoimien nopean, järjestyksessä tapahtuvan ja täydellisen poistamisen Baltiasta. Neuvottelut eivät kuitenkaan olleet helpot, ja niihin Meri palasi useaan otteeseen.

Neuvottelut presidentti Jeltsinin kanssa eivät olleet helpot, sillä Venäjällä ei ollut kiirettä lähteä maasta pois. Merelle tämä aiheutti ärtymystä ja kärsimättömyyttä, jota hän purki ulos avoimesti. Tavoite toteutui lopulta elokuun 31. päivänä 1994, kun viimeiset venäläiset sotilaat poistuivat maasta. Merelle tämä merkitsi toisen maailmansodan lopullista päättymistä.

Myös tietoisuus venäläisen vähemmistön asemasta Virossa oli jatkuva Meren huomion kohde. Hän tahtoi vakuuttaa muulle Euroopalle, että Viro on valmis kunnioittamaan vähemmistöjen oikeuksia, ihmisoikeuksia, mutta myös Viron tilannetta on ymmärrettävä kokonaisuutena.

Lennart Meren visio Viron tulevaisuudesta ja kansainvälisestä asemasta toteutui jo hänen elinaikanaan. Jäsenyys Euroopan unionissa ja Natossa olivat itsenäisyyden alussa hänen tiukasti asettamansa tavoitteet, joita kohden hän määrätietoisesti, joskus tuskastuneenakin Viroa kuljetti. Tinkimättömyys tavoitteissa ja peräänantamattomuus omalle maalleen uhraamassaan työssä kantoivat Viroa eteenpäin ja loivat uskoa tavoitteiden saavuttamiseen. Meri kokosi kansansa voimavarat uskomattomalla tavalla nostaen Viron takaisin Euroopan suvereenien valtioiden joukkoon ja kansainvälisen yhteisön arvostetuksi jäseneksi.

Meri asemoi kuvaavasti Viroa Euroopan kartalle juuri venäläisten joukkojen poistumisen yhteydessä. Hän totesi: ”Viron kohtalo niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja tulevaisuudessa on erottamaton osa Euroopan ja demokraattisen maailman kohtaloa.”