Ulkoministeri Alexander Stubbin puhe suurlähettiläspäivillä 23.8.2010

Puhuttaessa muutokset mahdollisia

KUUNTELEMINEN, KESKINÄINEN KUNNIOITUS JA
KANSAINVÄLINEN POLITIIKKA
(DIGNIFIED FOREIGN POLICY)

Hyvät kollegat ja ystävät,

Takana on taas vuosi kovaa työtä. Kiva nähdä teidät kaikki taas koolla. Kuten Newsweek-lehti todisti, olette nyt virallisestikin maailman parhaan maan suurlähettiläitä. Tästä on hyvä jatkaa.

Joka kerta tavatessamme olemme olleet erilaisessa tilanteessa. Vuonna 2008 tapasimme Georgian sodan varjossa. Puhuin silloin siitä, kuinka globaalia suurvalta-asemaa tavoittelevat maat Kiina, Venäjä ja Intia janoavat pääsyä raskaaseen sarjaan. Ne eivät myöskään purematta niele läntisen maailman demokratia- tai ihmisoikeuskäsitystä. Katsoin myös kansainvälisen hallintajärjestelmän olevan haasteen edessä.

Viime vuonna elimme talouskriisin pohjalla. Jo silloin oli nähtävissä, että talouskriisi ja siihen vastaaminen kiihdyttivät kehitystä kohti moninapaista maailmaa eivätkä EU:n entiset saavutukset takaa menestystä tulevassa maailmanjärjestyksessä. Tuolloin pohdimme, millainen poliittinen laskeuma talouslamasta seuraa globaalilla tasolla, EU:ssa ja Suomen lähialueilla? Sain teiltä molempina vuosina myös erinomaisia analyysejä. Iso kiitos niistä!

Tänään keskityn vuoden 2010 tilanteeseen. Millaisena ulko- ja turvallisuuspolitiikan haaste näyttäytyy maailmanlaajuista muutosta vasten? Toiseksi puhun – yllätys, yllätys – EU:sta ja sen ulkopolitiikasta. Kolmantena käsittelen meitä, ulkoasiainhallintoa: millaista ulkoministeriötä ja edustustoverkkoa rakennamme 2010-luvulla?

***

Tänään on helppo todeta, että talouskriisin vaikutukset ovat todella olleet merkittäviä. Myllerrys on kiihdyttänyt kansainvälisen politiikan suuria muutoksia kuten moninapaistumista. Kriisillä on ollut suuria vaikutuksia kauppa- ja investointivirtoihin, kehitysrahoitukseen, kansainvälisten instituutioiden toimintaan ja välillisesti valtioiden kykyyn käsitellä erilaisia poliittisia kriisejä.

Moninapaisuus ja uusien toimijoiden nousu ei ole Suomen kannalta pelkästään helppo kehityssuunta. Jos kehityksen päätepisteenä on suurten valtioiden muodostama ”G-maailma”, tämä heikentää pienten maiden asemaa. Eikä vaikuttaminen ole välttämättä helppoa edes EU:n kautta. Koska EU ei ole kansallisvaltio, sillä voi olla vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen ja G20-tyyppisiin järjestelyihin.

Vielä tärkeämpää kuitenkin on, että 2010-luvulla kansainvälinen rakennemuutos näyttää vain jatkuvan ja syvenevän. Vaikka lamasta ollaan monissa maissa palattu nousu-uralle, kasvu on alueellisesti epätasaista. Talouden sahausliikkeet tekevät ennustamisen vaikeaksi. Juuri nyt EU näyttäisi elpyvän Yhdysvaltoja ripeämmin. Siirtymätalouksissa taas Aasia kiihdyttää Itä-Euroopan jarrutellessa. Ennusteiden mukaan tämä kehitys voi jatkua pitkään.

Samaan aikaan hallitukset joutuvat painimaan vaikeiden rakenteellisten ongelmien kanssa. Näihin kuuluvat julkisen talouden ongelmat, jotka Kreikassa ja euroalueella johtivat toukokuussa dramaattisiin käänteisiin. Kyseessä on Eurooppaa laajempi, koko läntistä maailmaa koskettava kriisi. G7-maiden valtionvelka suhteessa bruttokansantuotteeseen on tällä hetkellä 100 prosentin luokkaa - korkeampi kuin kertaakaan 60 vuoteen.

Toisen paisuvan ongelmavyyhden muodostavat ilmastonmuutos ja luonnonvarojen riittävyys. Energiankulutuksen kasvun ennakoidaan seuraavien 15 vuoden aikana olevan OECD-alueen ulkopuolisissa maissa 6 kertaa nopeampaa kuin OECD-maissa. Kasvu pohjautuu pitkälti fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Tämän seurauksena ilmastoasioihin liittyvä taakanjako nousee yhä tärkeämmäksi kansainväliseksi ongelmaksi. Kiistat energian ja raaka-aineiden saatavuudesta lisääntyvät. Kilpailu puhtaan teknologian kehittämisessä kiihtyy.

Käsissämme on siis kaksijakoinen suuri käänne. Moninapaistumisen myötä kansainvälisen politiikan toimijakenttä laajenee ja monipuolistuu. Samalla työpöydällä on merkittäviä ongelmia velkaantumisen, ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen riittävyyden muodossa. Kyse on niin valtioiden sisäisiin kuin ulkoisiin toimintaedellytyksiin vaikuttavista rakenteellisista ilmiöistä. Onkin entistä selvempää että 2010-luvusta on muodostumassa kansainvälisessä politiikassa tärkeä murrosvaihe.

EU:n lähtökohta tähän tilanteeseen on haastava. Viime maaliskuussa päättyi Lissabonin strategian 10-vuotinen ajanjakso, jonka aikana EU:sta piti tulla maailman kilpailukykyisin talous. Toisin kävi - suunnitelma ei toiminut. Seuraavat kymmenen vuotta pannaan toimeen EU2020-strategiaa. Talouskriisistä toipuvat kansantaloudet eivät kuitenkaan tarjoa sen toteuttamiselle kovin vahvaa perustaa.

Suomi on samassa veneessä. Talouskriisi vaikutti meihin voimakkaasti ja nopeasti. Kasvu on nyt polkaistu liikkeelle, mutta taustalla jäytää huoli julkisen talouden kestävyydestä. Miten kilpailukykyä ja talouden tasapainoa ylläpidetään tilanteessa, jossa yhdistyvät samalla sekä globaalin pelikentän muutos että isot, rakenteelliset ongelmat?

Olemme tienhaarassa. Pystyvätkö päättäjät kääntämään globaalin murroksen EU:n eduksi, samalla tavoin kuin esimerkiksi 1990-luvun alussa? EU pystyi sopeutumaan kylmän sodan jälkeiseen maailmaan, mutta pystymmekö nyt jälleen sopeutumaan uuteen tilanteeseen?

Keskeinen argumenttini on: EU:n ja sen jäsenmaiden elinvoima tulee alkavalla vuosikymmenellä määrittymään entistä enemmän globaalin kehityksen kautta. EU:n ulkopolitiikalla – laajasti ymmärrettynä, sisältäen myös kaupan ja kehityksen – on entistä suurempi merkitys unionin ja myös Suomen tulevaisuudelle. Menestymisemme riippuu aikaisempaa enemmän kyvystämme vaikuttaa globaaliongelmiin ja globaalin kehityksen suuntaan.

Eurooppalaista ja suomalaista diplomatiaa tarvitaan siis enemmän kuin koskaan – mutta mihin suuntaan niitä pitäisi johtaa?

***

EU:n ulkopolitiikassa on kuluneen vuoden aikana keskitytty Lissabonin sopimuksen toimeenpanoon ja EUH:n pystyttämiseen. Alku ei ole ollut helppo, mitä osoittavat esimerkiksi EU:n edustautumiseen liittyvät vaikeudet joissakin pääkaupungeissa. Tämä on tullut hyvin esiin raporteistanne. Yhteisen ulkopoliittisen koneiston rakentaminen on kuitenkin erittäin tärkeää. EUH on Suomelle iso mahdollisuus. Meidän tulee jatkossakin antaa hankkeelle kaikki mahdollinen tuki.

Uudet EU-toimijat, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Van Rompuy ja ulkoministeri Ashton ovat aloittaneet olosuhteisiin nähden hyvin. Olemme vahvasti tukeneet heitä. Tiettyä huolta olen tuntenut Eurooppa-neuvoston muuttumisesta jonkinlaiseksi kuukausittaiseksi kriisineuvostoksi. Tällainen kehitys on omiaan lisäämään hallitustenvälisyyttä eikä välttämättä tuota kestäviä tuloksia.

Toimivat rakenteet ja instituutiot ovat EU:n ulkopolitiikan kannalta oleellisia. 2010-luvulla EU kuitenkaan voi enää tyytyä pelkästään vahvistamaan instituutioitaan, vaan tehokas vaikuttaminen edellyttää meiltä myös kahta muuta asiaa. Sisäisesti EU:n on pystyttävä tarjoamaan demokratian ja talouden malli, jotka koetaan muualla seuraamisen arvoiseksi. Toimiva kotipesä on pohja toimivalle ulkopolitiikalle – sine qua non.

Toiseksi, tarvitsemme ulkopolitiikkaan myös uudenlaista toimintatapaa. Tässäkin vaarana on ollut kriisikeskeisyys, joka on vienyt energiaa kriittiseltä itsearvioinnilta ja politiikan kehittämiseltä. Tähän on jo havahduttu. Syyskuun Eurooppa-neuvostossa keskustelemme EU:n strategisista kumppanuuksista. Kysymys on äärimmäisen tärkeä, sillä unionin tulee solmia vahvat ja toimivat suhteet kaikkiin keskeisiin maailmanpolitiikan toimijoihin.

Tarkemman esimerkin otan tänään EU:n kansainvälisestä ihmisoikeuspolitiikasta ja sen käymästä vuoropuhelusta kolmansien maiden kanssa. Ajatteluni pohjautuu ensisijaisesti käytännön työhön. Olen reilun kahden vuoden aikana tavannut henkilökohtaisesti arviolta kolme-neljäsosaa maailman ulkoministereistä. Kokemuksen pohjalta haluan hahmotella uudenlaista toimintakonseptia, keskinäiseen kunnioitukseen perustuvaa ”dignified foreign policy” –mallia.

EU:n kansainvälinen ihmisoikeuspolitiikka on eräs ongelmiin ajautunut ulkopolitiikan lohko. Demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen on eräs EU:n ulkopolitiikan päätavoitteista, ja kannanotoissamme muistamme tätä säännöllisesti korostaa. Tämä politiikka pohjautuu itse EU:n syvimpään olemukseen kansanvaltaisten, liberaalien ja markkinataloutta edustavien valtioiden yhteisönä.

Kuitenkin unionin ja jäsenmaiden politiikassa on ristiriitoja. Ikävät aiheet ulkoistetaan usein EU-tasolle esimerkiksi unionitason dialogeihin ja ulkosuhdesopimuksiin. Kahdenvälisesti taas tehdään mieluummin mukavia diilejä ja lyödään kättä. Voidaan hyvin kysyä, selittääkö tämä esimerkiksi osan EU:n Kiina- tai Venäjä-politiikan ongelmista?

Ongelman voi esittää myös käänteisenä. Sidommeko EU-tasonkin politiikoissa kätemme arvokysymyksiin ja periaatteisiin tilanteissa, joissa joustavampi ja unionin poliittisia tai taloudellisia tavoitteita palveleva ratkaisu olisi järkevämpi ja johtaisi parempiin tuloksiin?

EU:ta myös syytetään ”kaksoisstandardeista” eri ihmisoikeuskysymyksissä. Olemmeko aina täysin johdonmukaisia, vai kohdellaanko maita joskus eri tavoin riippuen esimerkiksi niiden koosta tai taloudellisesta painoarvosta?

On paikallaan pysähtyä miettimään myös politiikan tulosten mittaamista. Mittaammeko ihmisoikeuspolitiikan laatua sillä, kuinka vaikeista aiheista uskallamme puhua? Vai onko järkevämpää mitata sitä, miten tehokkaasti saamme politiikallamme muutoksia aikaan?

EU:n politiikassa voi siis nähdä sekä toimijoiden välisiä ristiriitoja että sisällöllisiä ristiriitoja. Tämä kaikki tilanteessa, jossa voimistuvia valtakeskuksia ja arvojärjestelmiä on enemmän ja jossa talouskriisistä Eurooppaa paremmin selvinneiden maiden usko omaan yhteiskuntajärjestelmäänsä on vain vahvistunut. Arvomaailmammekaan ei silloin näytä yhtä houkuttelevalta muille.

Emme voi tässä tilanteessa olettaa että ihmisoikeuspolitiikkamme olisi kovin tehokasta tai uskottavaa. Pikemminkin näköpiirissä on ihmisoikeuspolitiikan asteittainen hiipuminen ja vaikutusvaltamme väheneminen, muiden kyllästyessä EU:n saarnaamiseen. Tästä on jo huolestuttavia merkkejä: Tuoreen selvityksen mukaan esimerkiksi YK:n yleiskokouksen ihmisoikeuskeskusteluissa EU:ta tukevien maiden määrä on laskenut kymmenessä vuodessa selvästi. Yli 60% YK:n jäsenmaista äänestää tyypillisesti ihmisoikeusasioissa EU:n kantoja vastaan.

EU:n onkin totuteltava rooliin, jossa emme voi yksipuolisesti sanella ratkaisujamme muille. Yhdysvaltojen uudessa kansallisessa turvallisuusstrategiassa todetaan osuvasti: ”To succeed, we must face the world as it is”. EU:n ihmisoikeuspolitiikan vaikuttavuus edellyttää sen tehostamista ja säätämistä uusiin olosuhteisiin.

Mitä sitten olisi tehtävä? Jos haluamme saada muut seuramaan malliamme, meidän tulee ensinnäkin aidosti osoittaa miten itse elämme standardiemme mukaisesti ja että ihmisoikeudet ovat osa kansalaisten hyvinvointia ja talouden kilpailukykyä. Kuten kollegani William Hague on todennut, meidän on pyrittävä inspiroimaan muita omilla arvoillamme sen sijaan että yrittäisimme painostaa heitä omaksumaan ne.

Toiseksi EU:n ihmisoikeuspolitiikka kaipaa vahvempaa yhtenäisyyttä kaikkien eri toimijoiden kesken. Uskottava yhtenäisyys on löydettävissä vain silloin, kun politiikkaamme ohjaavat intressit ja arvot kyetään sovittamaan yhteen niin, että kaikki voivat seistä linjan takana. Oikean tasapainon löytäminen intressien ja arvojen välille on kaikkea muuta kuin helppoa. Tilanteet vaihtelevat, eikä mekaanista kaavaa ole. Moninapainen maailma on myös monimutkainen.

Kolmanneksi tarvitsemme myös uudenlaista toiminnan ja vuorovaikutuksen tapaa.
Saarnaamisen ja paternalistisen asenteen sijaan meidän tulee pyrkiä aidosti ymmärtämään ja kuuntelemaan muiden näkemyksiä. Lähtökohtana tulee olla keskinäinen kunnioitus, vaikka olisimmekin eri mieltä. Tarvitsemme dialogia monologin sijaan.

Ulkopolitiikkamme voi olla tehokasta ja vaikuttavaa vain, jos mukana on riittävä annos nöyryyttä ja pyrkimystä toisten ymmärtämiseen. Tähän viittaan termillä ”dignified foreign policy” - ulkopolitiikan on pohjauduttava keskinäiseen kunnioitukseen. Kunnioitus ei merkitse vaikenemista, hyssyttelyä tai suukapulointia. Päinvastoin, todellinen kunnioitus lähtee aidon kuuntelemisen ohella avoimuudesta ja rehellisyydestä. 2010-luvulla tämä muuten koskee myös suhteitamme naapuriimme Venäjään.

***

Kuten valtiosihteeri Torstila äsken totesi, lähivuosina Suomen ulkoasiainhallinnon suurena haasteena tulee olemaan resurssien ja vaatimusten välinen epäsuhta. Tämä on seurausta kahdesta asiasta:

Toisaalta Suomen hyvinvointi riippuu yhä enemmän siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Diplomatiaa ja ulkoasiainhallintoa tarvitaan siis vielä enemmän kuin tänään. Toisaalta käsissämme on rahapula. Suomea rasittaa julkisen talouden kestävyysvaje jota talouskriisi, heikko työllisyystilanne ja väestön ikääntyminen pahentavat. Kasvaviin haasteisiin joudutaan vastaamaan korkeintaan entisen suuruisin resurssein.

Yhtälön ratkaiseminen on vaikeaa, mutta mahdollista. Käsittelin ulkoasiainhallinnon uudistamista UH2020-puheessani viime toukokuussa ja nostin tuossa yhteydessä esiin kolme tärkeää periaatetta: valikoivuus, tehokkuus ja avoimuus.

Valikoivuus, keskittyminen olennaiseen on kaiken lähtökohta. Meidän on laitettava panokset sinne, missä ne tuottavat parhaiten. On vaikutettava terävämmin juuri meille tärkeisiin asioihin. Tarvitaan tiukempia strategisia valintoja siitä, mitä halutaan tehdä ja mitä jättää tekemättä. Näiden valintojen tekeminen on keskeinen osa arkipäivän johtamista ja johtajuutta ministeriössämme.

Pitkään ja huolellisesti valmisteltu edustustoverkon kehittämissuunnitelma on osa priorisointia. Suunnitelma on hyväksytty ja toimintoja tullaan ajamaan alas joissakin maissa. Syksyn aikana tullaan julkistamaan vuonna 2011 suljettavat edustustot. Toisaalta meidän tulee lisätä resursseja maissa, joiden merkitys Suomen näkökulmasta kasvaa.

On myös keinoja, joilla voimme edelleen parantaa tehokkuuttamme. Esimerkiksi suomalaistoimijoiden yhteistyössä ulkomailla on parannettavaa. Valtio rahoittaa ulkomailla useita, osittain päällekkäisiä toimipisteiden verkostoja. Lisäksi hallintobyrokratian keventämisen on jatkuttava. Käytämme vieläkin talon sisäisiin prosesseihin liikaa aikaa ja resursseja.

Avoimuus on 2010-luvulla toimivan hallinnon elinehto. Kansainvälinen politiikka ei enää ole ulkoministeriöiden tai edes valtioiden yksinoikeus. UM:n on kaikilla tasoillaan verkotuttava entistä tiiviimmin muuhun yhteiskuntaan ja tuotava asiantuntemuksensa sen käyttöön.

EU:n yhteisen ulkopolitiikan vahvistaminen on keskeisiä tavoitteitamme jatkossakin. Meidän tulee olla EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ytimessä ja huolehtia, että meillä on annettavaa yhteiselle asialle. Tulevaisuuden suuriin globaaleihin turvallisuushaasteisiin voimme parhaiten vaikuttaa EU:n yhteisen ulkopolitiikan kautta.

EU:n uusi ulkosuhdehallinto antaa meille väylän vaikuttaa, hyödyntää unionin painoarvoa globaaleissa kysymyksissä ja laajentaa toimintamme maantieteellistä ulottuvuutta. Suomen tulee samalla säilyttää kyky ajaa nimenomaan meille tärkeitä intressejä ympäri maailmaa. Keskittymällä rajatumpaan määrään tärkeitä aiheita Suomi voi myös tarjota näillä alueilla vahvemman panoksen ja asiantuntemuksen EU:n yhteiseen toimintaan.

Globaalilla tasolla strategisten kumppanuuksien vahvistaminen on tärkeää sekä EU:n kautta että kahdenvälisesti. Keskeisiä kumppanuuksia meille ovat esimerkiksi Venäjä, Yhdysvallat, Kiina ja Intia. Strategisten kumppanuuksien vahvistaminen palvelee suoraan myös taloutemme kehitystä. Olemme naapurimaa vain yhdelle maailman suurista nousevista talouksista, mutta muiden osalta huomion ansaitseminen ja suhteiden luominen vaatii kovaa työtä.

Lähivuosina kilpailu taloudellisten etujen ajamisessa kovenee varmasti. Tämän ovat huomanneet muutkin. Esimerkiksi Britannian pääministeri David Cameron linjasi hyvin suorasanaisesti, että maan ulkoasiainhallinnon voimavaroja tullaan keskittämään entistä enemmän taloudellisten etujen ajamiseen ja investointien houkutteluun. Suomen hallinnossa emme voi kilpailla resursseilla meitä suurempien maiden kanssa, joten meidän on vastattava terävyydellä ja oikeilla painotuksilla.

Suomen taloudellisten etujen ajamisen tulee olla lähivuosina yksi keskeisiä tehtäviämme ja ulottua pidemmälle kuin perinteinen kauppapolitiikka tai vke-toiminta. Meidän on pyrittävä vaikuttamaan suomalaisyritysten toimintaympäristöön mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja varmistettava, että yritykset voivat kilpailla globaaleilla markkinoilla tasapuolisin ehdoin. Myös tiivis yhteistyö yritysten kanssa on tärkeää. Ensi vuoden suurlähettiläspäivien ohjelmaan on syytä lisätä osuus, jossa näistä asioista päästään keskustelemaan suoraan yritysten kanssa.

***

Kiteytän huomioni lopuksi kolmeen johtopäätökseen:

1. Kansainvälisen järjestelmän rakennemuutos jatkuu ja syvenee. Suomen ja EU:n näkökulmasta tämän kehityksen ohjaaminen - vaikuttaminen rajojemme ulkopuolella -- on entistä tärkeämpää.

2. Jos EU haluaa vaikuttaa moninapaistuvassa maailmassa, sen kotipesän on oltava kunnossa. EU:n ulkopolitiikassa tarvitaan myös vahvempaa yhtenäisyyttä sekä uutta, keskinäiseen kunnioitukseen pohjautuvaa toimintatapaa. Politiikkamme voi olla tuloksellista ja vaikuttavaa vain, jos mukana on riittävä annos nöyryyttä ja pyrkimystä toisten ymmärtämiseen.

3. Suomen ulkoasianhallinto joutuu alkavalla vuosikymmenellä kohtaamaan sekä kasvavat vaatimukset että tiukentuvat resurssit. Yhtälö on ratkaistavissa vain keskittymällä olennaiseen. Suomen on vaikutettava terävämmin juuri meille tärkeisiin asioihin.

Olemme siis 2010-luvulla käännekohdassa, jonka myötä globaali pelikenttä rakentuu uudelleen. Moninapaisuus ei ole vain neutraalia muutosta, vaan se asettaa Euroopan ja Suomen ulkopolitiikan tielle haasteita ja hankaluuksia. Meidän syvin intressimme on siinä, että EU-joukkue pärjää kilpailussa - vahvuuksiaan hyödyntäen ja heikkouksiaan korjaten. Siksi jatkammekin aktiivista politiikkaa EU:n vahvistamiseksi. Mutta panostamme samanaikaisesti myös kahdenvälisiin suhteisiin, joita Suomella ei ole varaa laiminlyödä. Tämä kaikki on mahdotonta ilman uskottavaa ja vahvaa ulkoasiainhallintoa – teitä kaikkia.

Kiitos!