Ulkoministeri Soinin juhlapuhe Karjalan liiton kesäjuhlassa
Ulkoministeri Timo Soinin juhlapuhe Karjalan liiton kesäjuhlassa Jyväskylässä sunnuntaina 18.6.
Lämmin kiitos kutsusta kesäjuhliinne, jäisen kevään jälkeen kesäkin näyttää viimein tulleen.
Suomi juhlii tänä vuonna satavuotista itsenäisyyttään. Karjalan heimon vaiheet liittyvät itsenäisyyden ajan historiamme vaikeimpaan aikaan erottamattomasti ja dramaattisesti. Kukapa ei muistaisi lohduttomia kuvia sodan jaloista evakuoiduista siviileistä, jotka kiirehtivät turvaan länteen mukanaan se vähä minkä ehtivät ottamaan. Nämä kuvat ovat piirtyneet erottamattomaksi osaksi maamme historiaa.
Kun siirtoväen elämää alettiin ensimmäistä kertaa järjestää heti talvisodan päättymisen jälkeen, koko Suomen kohtalo oli vielä vaakalaudalla. Maailmansota oli laajenemassa ja muuttumassa yhä hirveämmäksi. Kaikki oli epävarmaa eikä vielä osattu aavistaa, että ensimmäistä evakkotaivalta seuraisi vielä toinenkin lähtö kotisijoilta. Kesän 1944 raskaitten torjuntataistelujen jälkeen Suomi onnistui lopulta irrottautumaan sodasta raskain rauhanehdoin, mutta itsenäisyytensä säilyttäen.
Välirauhan jälkeen päästiin taas jälleenrakentamaan maata. Karjalaisten asuttaminen oli tuolloin yksi tärkeimmistä tehtävistä. Tämä tehtiin äärimmäisen vaikeissa oloissa. Maa oli osin sodan raunioittama, kaikesta oli huutava pula. Oli raskaat sotakorvaukset, kaikkeen sekaantuva valvontakomissio, kommunismin vaara ja säännöstelykin vielä. Kun Suomessa päästiin varsin nopeasti asuttamaan evakkoja, niin samoihin aikoihin Keski-Euroopassa miljoonia ihmisiä siirreltiin edestakaisin, usein mitä säälimättömimmin tavoin. Evakkoja ei meillä asutettu parakkikyliin eikä pakolaisleireille vaan alusta lähtien ajatuksena oli, että uudet asuinsijat vastaisivat mahdollisimman paljon niitä elinoloja, jotka pakon edessä oli jouduttu jättämään. Tämä oli varmasti viisas ja kauaskantoinen päätös, joka toi sisäistä vakautta maahan, joka eli vahvan ulkoisen uhan aikaa. Suomessa lohdutuksena sentään oli, että karjalaiset pääsivät sentään oman kansan pariin eikä maata miehitetty. Presidentti Kyösti Kallio totesi tämän vähän toisin sanoin vastaanottaessaan Karjalan Liiton perustavan kokouksen osanottajat huhtikuussa 1940: "Pääasia on, että me kaikki tunnemme olevamme suomalaisia, joista jokainen sen heimo täydentää toistaan ja luo kokonaisuuden, jolla on oma paikkansa itsenäisten kansojen joukossa".
Suunnilleen puolet 420.000:sta evakosta sai toimeentulonsa maataloudesta, joten heidän tulevaisuutensa järjestäminen oli aivan keskeinen kysymys. Pääperiaatteeksi otettiin, että muut suomalaiset luovuttivat osan omaisuudestaan siirtoväen asuttamista varten. Toukokuussa 1945 säädettiin maanhankintalaki, jonka nojalla perustettiin yli 100.000 uutta maatilaa. Siirtoväki ohjattiin niille alueille, missä oli jo valmista viljelymaata tai ainakin sellaiseksi raivattavaa. Asutuksen pohjoisraja jäi näin ollen suunnilleen Kajaanin-Kokkolan kohdalle. Asutustoimintaan tarvittavasta maasta puolet tuli valtiolta ja loput lunastettiin yhtiöiltä, seurakunnilta, kunnilta ja osin toimivista suuremmista tiloista. Maanhankintalaki toi myös rintamamiehet ja sotalesket maansaajien piiriin vaikka valtaosa maasta menikin siirtoväelle.
Siirtoväen asuttaminen onnistui Suomessa pääsääntöisesti hyvin ja nopeammin kuin missään muualla maailmassa. Suurhankkeen onnistuminen vahvisti tulevaisuudenuskoa ja yhteiskuntarauhaa sekä takasi elintarvikehuoltoa. Suhtautuminen karjalaiseen siirtoväkeen muualla Suomessa oli joskus nuivaa, vaikka yhteiskunnassa aito auttamisen halu olikin politiikan ytimessä. Torjuva suhtautuminen johtui uusien tulijoiden vieroksumisen ohella myös siitä, että myös sodan tuhoilta säästyneillä alueilla oli kaikesta pulaa eikä omasta vähästä aina oltu halukkaita luovuttamaan muille. Asuttaminen onnistui hyvin, koska siitä oli yhteinen poliittinen tahto, josta pidettiin kiinni. Paikkakuntakohtaisesti kävi erilaisia valtuustoja pääkaupungin ministeriöissä keskeisenä toiveenaan: ”Ei niitä evakkoja tänne meille.” Valtuuskuntia kuunneltiin, mutta valtiovalta pysyi päätöksissään. Samaa yksituumaisuutta tarvitaan sivumennen sanoen nytkin, kun oleskeluluvan saaneille pakolaisille haetaan kotikuntia.
Täysin luterilaisilla alueilla suhtauduttiin joskus kylmästi ortodokseihin ja Paasikiven tuella ruotsinkielisten kuntien annettiin korvata asutusvelvollisuutensa raivauttamalla jostain muualta puolitoistakertainen alue asutusviranomaisten käyttöön tai siirtämällä kuntarajaa suomen- ja ruotsinkielisten kuntien välillä.
Erityisen vaikeaa uusilla asukkailla näyttää olleen Vaasan läänissä, josta muutti muutamassa vuodessa pois 2/3 sinne asutetuista melkein 120.000 karjalaisesta. Muuttosuunta vei etelään ja kaakkoon. Vuosien kuluessa siirtoväen ja alkuperäisväestön suhteet kuitenkin paranivat ja alkuvaiheen epäluuloinen ilmapiiri puolin ja toisin alkoi unohtua. Evakoiden tuloa naapureiksi vastustaneetkin saattoivat sanoa, että nämä toimeliaat ja neuvokkaat karjalaiset olivat monen kunnan piristysruiske. Siitä olisi moneen opiksi tänäkin päivänä.
Asutustoiminnan varjopuolet paljastuivat 1960-luvulla, jolloin osoittautui, että lukuisat pientilat eivät olleet enää elinkelpoisia. Tästä seurasi voimakas maaltamuutto ja myös siirtolaisuus Ruotsiin. Mutta silloin kun hätä oli suurin heti sodan jälkeen, ei voitu ajatella vuosikymmeniä eteenpäin. Oli toimittava heti suuremman pahan välttämiseksi ja siksi kritiikki ei osu oikeaan.
En voi mainita asutustoimintaa sanomatta muutamaa sanaa suuresti kunnioittamastani Veikko Vennamosta. Tämä ei teille ehkä tule ihan yllätyksenä. Taitaa kuitenkin olla yleisesti hyväksytty tosiasia, että juuri Vennamo valmisteli suunnitelman siirtoväen asuttamisesta ja pitkälti valvoi sen toteuttamista melkeinpä parin vuosikymmenen ajan. Minusta hän ei ole tästä saanut ansaitsemaansa tunnustusta. Hänen työnsä auttoi monia ja se ansaitsisi vihdoinkin vilpittömän kiitoksen meiltä kaikilta. Veikko Vennamo oli suurmies, Karjalan heimosta, ja siunaus koko Suomelle.
Suomen kaupungeissa oli sodan jälkeen valtava asuntopula. Karjalan kaupungeista evakuoidut olivat erityisen tiukoilla. Lainsäädännön muutoksin ja lainoin koetettiin helpottaa pääsyä kerrostaloasuntoihin ja valtio tuki myös rakennustoimintaa, lähinnä rintamamiehille. Teollisissa ja kaupallisissa ammateissa toimineet karjalaiset löysivät uuden kodin ja työn tietysti kaupungeista, viipurilaisia tuli paljon Helsinkiin, mutta myös Turkuun, Tampereelle ja Lahteen.
Kaikesta edellä sanotusta ei nyt saa tulla sitä kuvaa, että evakot olisivat tulleet valtion kattamaan valmiiseen pöytään. Kaikkea muuta! Jokainen asutustilallinen ja kaupunkeihinkin asettunut evakko elätti itsensä ja perheensä ennen kaikkea raa´alla työllä ja sen avun turvin mitä paljolti samassa asemassa olevilta naapureilta saattoi saada.
Merkittävää on se, että evakoille ei tullut kanta-Suomessa lasikattoa: he kävivät loppuun evakkotaipaleella keskeytyneet koulunsa loppuun ja jatkoivat opistoihin ja korkeakouluihin siinä missä muutkin suomalaiset. Monet heistä nousivat yhteiskunnan eri alojen huipulle samassa tahdissa muun ikäluokkansa kanssa.
Karjalaisten omatoimisuus oli avainasemassa siirtoväen uutta elämää rakennettaessa. Karjalan liitto ryhtyi heti perustamisensa jälkeen edistämään karjalaisten asiaa. Se on ollut edunvalvojana niin asutustoiminnassa, korvauskysymyksissä kuin asuntojen ja työn saannissa. Karjalaisen kulttuurin harrastus- ja kansalaisjärjestönä se täyttää tänä päivänäkin keskeistä tehtäväänsä karjalaisten henkisenä keskuksena, joka tuo yhteen pitäjäseuroja, sukuyhteisöjä, kansanopistoja ja muuta kulttuurista ja sivistyksellistä yhteistoimintaa. Siirtoväen kautta karjalaisuus on koitunut koko Suomen rikkaudeksi.
Karjalaiset suojautuivat ja selvisivät oman kulttuurinsa turvin. He sopeutuivat muun Suomen tapoihin, mutta säilyttivät oman perinteensä. Teillä karjalaisilla on omakohtainen kokemus ja osaaminen sopeutumisesta uuteen elämään, josta muut voivat oppia.
Kulttuurinen ja sosiaalinen sopeutuminen ei varmasti ollut ongelmatonta. Vilkkaita ja värikkäitä karjalaisia katsottiin joskus pitkin nenän vartta. Heidän outoja tapojaan ihmeteltiin, mutta arkihuumori, karjalaiset ruoat ja ravintotottumukset valloittivat vähitellen koko Suomen vatsat ja sydämet. Nyt ei ole markettia tai lähikauppaa, missä ei myytäisi karjalanpiirakoita. Sienet ja sienten käytön ruuissa nämä itäiset ihmiset toivat tullessaan. Teidän mukananne alettiin virpoa ja rotinoida, arki- ja juhlaperinteitä, jotka elävät edelleen.
Karjalaiset, evakot olivat ja ovat vähemmistö, joka on hyvin sopeutunut enemmistöön. Vähemmistön tavoin se, te, pidätte edelleen kiinni omasta kulttuurista. Siitä nämä karjalaiset kesäjuhlatkin on vuosittainen osoitus.
Karjalaisuus elää teissä, hyvät kuulijat! Vaalikaa sitä ja jatkakaa perinteitänne tuleville sukupolville!