Ulkoministeri Haaviston puhe UKK-seurassa

Ulkoministeri Pekka Haaviston puhe UKK-seurassa Helsingissä 28. marraskuuta 2019.

Arvoisat kuulijat,

Eilen Paasikivi-seuran kokouksessa käytiin hyvää keskustelua siitä, mitä tarkoittaa pääministeri Antti Rinteen hallituksen ohjelmassa ulkopolitiikan ihmisoikeusperustaisuus. Ihmisoikeudet eivät enää ole vain ornamentti paperin reunassa, vaan meille tärkeiden globaalien arvojen puolustamista. Liittolaisten löytäminen niiden arvojen puolustamisessa lisää myös omia toimintamahdollisuuksiamme ja omaa turvallisuuttamme. Ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka on etujemme mukaista, jotta kehitys kohti ennustettavampaa, tasa-arvoisempaa ja rauhallisempaa maailmaa voisi jatkua.

Kansainvälinen sopimuspohjainen järjestelmä, multilaterialismi, on yksi ulkopolitiikkamme kulmakiviä. Valitettavasti yhä useamman näemme tällaisen maailmanjärjestyksen ympärillämme rapautuvan. Esimerkkejä on helppo löytää.

Tänä syksynä YK:n yleiskokouksen yhteydessä New Yorkissa Saksa ja Ranska olivat kutsuneet koolle koalition puolustamaan multilateralismia – Alliance for multilateralism. Myös Suomi otti osaa tähän noin 60 maan kokoukseen.

Multilateralismin puolustus on nousemassa keskeiseksi osaksi monien maiden ulkopolitiikkaa. Esimerkiksi Norja on tänä vuonna tehnyt oman white paperinsa multilateralismista.

Hyvät kuulijat,

Kun sopimusperustainen järjestelmä murtuu, sillä voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia. Ajattelin yli kuusi vuotta sitten alkanutta Ukrainan ja Venäjän konfliktia – Krimin miehitystä ja tapahtumia Itä-Ukrainassa. EU reagoi niihin ainoalla oikealla tavalla – yhdessä, pakotteita asettaen. Villaisella painaminen olisi osoittanut, että emme itsekään usko sääntöpohjaiseen järjestykseen.

Ukrainan presidentinvaalien jälkeen olemme eläneet kuukausia, joiden kuluessa presidentti Zelenskiy on pyrkinyt kaikin keinoin lisäämään rauhaa ja vakautta alueelle, ja edistämään Minskin sopimusten toteutumista. Voi vain toivoa, että joulukuuksi suunniteltu Normandia-formaatin kokous vie sopimusten toteuttamista eteenpäin.

ETYJ:n tarkkailijoilla, ja heidän mukanaan monilla suomalaisilla, on ollut tavattoman tärkeä rooli Ukrainassa. Viimeistään käynti alueella vakuuttaa jokaisen siitä, miten tärkeää työtä ETYJ tässä kriisissä tekee.

Hyvät kuulijat,

Itselläni on se käsitys, että ETYJ:n koko historiaa ei ole vielä oikein kirjoitettu. En nyt viittaa siihen ETY-kokoukseen Helsingissä 1975, jota meillä oli uutisten kautta mahdollista seurata, ja joka muodostui yhdeksi keskeisimmäksi presidentti Urho Kekkosen elämäntyön saavutukseksi.

Puhun siitä ETYJ:stä, joka laukaisi pienten ja aktiivisten, ihmisoikeuksia ajavien Helsinki-ryhmien perustamisen Keski- ja Itä-Euroopan sosialistisiin maihin. Etykin ”kolmas kori”, joka sisälsi ajatuksen ihmisoikeuksien puolustamisesta sekä ihmisten ja tiedon vapaasta liikkumisesta yli rajojen, muodostui Euroopan historialle käänteen tekeväksi. Oli syntynyt asiakirja, johon vedoten Helsinki-ryhmät saattoivat toimia. Voidaan ajatella, että siihen oli kirjoitettu sisään Berliinin muurin murtuminen ja sosialististen maiden järjestelmien romahtaminen. Tätä ei tietenkään osattu odottaa Ety-kokouksessa 1975 – silloin kokousta myös kritisoitiin siitä, että se vahvistaa Euroopan kahtiajaon ja status quon.

Hyvät kuulijat,

ETYJ on ajan saatossa luonut puitteet yhteistyölle myös turvallisuusasioissa. Vuonna 1990 luotu Wienin asiakirja, koskien osallistujavaltioiden sotilaallista luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia, on hyvä esimerkki sopimuksesta, jolla vuoropuhelu mahdollistetaan ja sitä ylläpidetään.

Vuoropuhelu, tapahtui se sitten tiedonvaihdon, tukikohtavierailujen, tarkastuskäyntien tai tavanomaisemman kanssakäynnin myötä, on ensisijaisen tärkeää, kun puhutaan jaetun ymmärryksen luomisesta kansalaisten ja valtioiden turvallisuuteen liittyen. Sopimusten luoma ja tukema, jopa rutiininomainen, toiminta on usein lähtökohta kestävälle yhteistyölle.

ETYJ:in alainen Avoin Taivas-sopimus (Open skies) on toinen esimerkki läpinäkyvyyttä ja luottamusta kasvattavista toimista valtioiden välillä. Kaikki eivät tämän päivän maailmassa näytä ymmärtävän Open skies –sopimuksen merkitystä. Sen on tärkeä luottamusta ylläpitävä ja lisäävä sopimus, jonka voisi hyvin tiivistää ”ei yllätyksiä”, ”no surprises” –ajatteluun.  Sopimuksen 34 allekirjoittajamaata tekevät aseettomia valvonta- ja kuvauslentoja toistensa ilmatiloissa. Valvontalentojen avulla sopijamaat pysyvät ajan tasalla toistensa sotilaallisesta kehityksestä. Mikäli tämä sopimus romutettaisiin, lisättäisiin pelkoja ja epäluuloja tavalla, joka ei vahvistaisi Euroopan turvallisuutta. Yhteisten sopimusten suojelu ja tarvittaessa modernisointi on kaikkien etu.

Olemme nähneet jo yhden merkittävän sopimuksen kaatumisen. INF-sopimus eli sopimus keskimatkan ydinohjuksista, solmittiin vuonna 1987. Se hävitti keskimatkan eli 500-5500 kilometrin ns. euro-ohjukset Euroopasta. Allekirjoittajina olivat Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtajat Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov. Viime vuonna Yhdysvaltain presidentti, Donald Trump kertoi haluavansa purkaa sopimuksen koska hänen mukaansa Venäjä ei ole noudattanut sopimusta, ja helmikuussa 2019 Yhdysvallat ilmoitti vetäytyvänsä sopimuksesta. Seuraavana päivänä myös Venäjä ilmoitti myös vetäytyvänsä.

Pelättävissä on, että seuraavaksi myös strategisia aseita rajoittava START-sopimus jää vaille jatkoa. Se umpeutuu vuonna 2021.

Olemme palaamassa aikaan, jolloin asevarustelulle on yhä vähäisempiä pidäkkeitä. Tämä ei ole hyvä suunta.

Hyvät kuulijat,

Asevalvonnan tilanne ei ole heikentymässä vain Euroopassa, vaan huoli on maailmanlaajuinen. Esimerkkinä vaikkapa kemiallisten aseiden käyttö Syyriassa, tai Iranin ydinohjelmasopimuksen kohtaamat vaikeudet.

Kun Yhdysvaltojen ja Venäjän kahdenväliset sopimukset päättyvät, ei uuden monenkeskisen sopimusjärjestelmän syntyminen ole vielä näköpiirissä. Uudet toimijat ja uudet teknologiat edellyttävät myös kylmän sodan ajalta periytyvän strategisen vakauden käsitteen uudelleenmäärittelyä. On keskusteltava siitä, mitkä ovat vakauden edellytykset tilanteessa, jossa Venäjän ja Yhdysvaltojen rinnalla Kiina on yhä keskeisempi globaali toimija, ja jossa kehittyneillä konventionaalisilla sotilaallisilla kyvyillä voidaan saavuttaa ydinaseisiin verrattava strateginen vaikutus.

Suurvaltasuhteiden jännitteet heijastuvat voimakkaasti myös ydinsulkusopimuksen (Treaty on the Non- Proliferation of Nuclear Weapons, NPT) käynnissä olevaan tarkasteluprosessiin, missä YK:n turvallisuusneuvoston P5-maat eivät ole kyenneet koordinoimaan kantojaan entiseen tapaan. New Yorkissa keväällä 2020 järjestettävästä tarkastelukonferenssista, joka samalla juhlistaa NPT:n 50-vuotista voimassaoloa, on tulossa vaikea.

Suomi painottaa ydinasevaltioiden ja muiden maiden vastakkainasettelun hedelmättömyyttä. Uusien ydinasevaltojen syntymisen estäminen, joka on NPT:n keskeinen tavoite, vahvistaa kaikkien valtioiden turvallisuutta – myös ja etenkin ydinaseettomien maiden. Tässä tavoitteessa sopimus on 50-vuotisen historiansa aikana onnistunut hyvin.

Suomi osallistuu nyt aktiivisesti aloitteisiin, joilla pyritään vauhdittamaan ydinaseriisuntaa osana NPT- tarkastelua. Ajankohtaisimmat näistä ovat Ruotsin Stepping Stones -hanke ja Yhdysvaltojen Creating an Environment for Nuclear Disarmament (CEND) -dialogialoite.

Suomella on tässäkin mahdollisuus toimia merkittävänä kansainvälisen järjestelmän tukena. Kesällä luotu hallitusohjelma korostaa Suomen vastuunkantoa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Tämän lisäksi Suomi tulee edistämään autonomisten asejärjestelmien globaalia sääntelyä, jonka alle esimerkiksi tekoälyyn perustuvien asejärjestelmien kehittäminen sijoittuu.

Asevalvontasopimusten nykytila tulee vaatimaan uutta aloitteellisuutta, johon myös Suomen tulee osallistua. Käsite ”kuuma rauha” kuvaa osuvalla tavalla kansainvälistä nykytilannetta.

Hyvät kuulijat,

Jotta viestini ei jäisi perin synkäksi, haluan lopuksi puhua sanan rauhasta ja rauhanvälityksellä. Suomella on pitkät perinteet sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa, ja rauhantyömme on saanut paljon tunnustusta. Presidentti Martti Ahtisaari ja hänen Nobel-palkintonsa on noussut suomalaisen rauhantyön ja rauhanosaamisen ikoniksi.

Rauha on maailmassa monella tavalla kilpailtu ala. Useat toimijat tarjoavat rauhanvälityspalveluja, ja myös YK:n ja EU:n piirissä on vahvistunut halu tukea välitystoimintaa ja rauhanrakennuksesta. Myös alueelliset organisaatiot – kuten Afrikan Unioni – ovat kehittäneet osaamistaan rauhanvälitystyössä.

Konfliktit eivät kuitenkaan ole loppuneet, vaan monet niistä ovat muuttuneet entistä kompleksisemmiksi. Ajatellaan vain vaikkapa Syyriaa, Libyaa tai Somaliaa. Kyse on usein maiden sisäisen vakauden järkkymisestä, johon monet kansainväliset toimijat – valtiolliset ja ei-valtiolliset – ovat kytkeytyneet. Vaikka paljon on puhuttu geopolitiikan paluusta, myös ideologiat, aatteet ja vakaumukset kilpailevat entistä vahvemmin – ajatellaanpa vain ISIS:n pyrkimystä oman kalifaattinsa muodostamiseen.

Mikä voisi olla Suomen rooli rauhantyössä tässä epävakaassa maailmassa? Ensiksi ylläpitää omaa valmiuttaan sotilaalliseen ja siviilikriisinhallintaan. Toiseksi ylläpitää järjestöjen osaamista – CMI, Kirkon Ulkomaanapu, Suomen lähetysseura ja monet muut – rauhanvälitystyössä. Kolmanneksi naisten roolin vahvistamisen neuvottelijoina ja neuvotteluihin osallistumisessa, nuoria unohtamatta. Tässä olemme olleet aktiivisesti liikkeellä. Neljänneksi hyvien palvelusten tarjoamisen silloin, kun esimerkiksi hiljaisella diplomatialla voidaan vetää joku osapuoli mukaan neuvotteluihin. Viidenneksi rauhanvälitysosaamisen kasvattaminen omassa ulkoasiainhallinnossamme ja niissä organisaatioissa, joissa itse olemme mukana – esimerkiksi YK, EU ja ETYJ.

Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelmassa kiinnitetäänkin paljon huomiota rauhanvälitykseen ja Suomen osaamisen ja valmiuksien kehittämiseen rauhantyössä. Se on työtä, jota tämän päivän maailmassa kipeästi tarvitaan.