Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe edustustonpäällikköpäivillä

21.8.2002

Tämänkertainen suurlähettiläskokouksemme osuu kahden tärkeän päivämäärän väliin: Edellisen kokouksemme jälkeen sattuivat syyskuun 11. päivän traagiset tapahtumat. Ennen seuraavaa suurlähettiläskokousta meillä Suomessa käydään maalisvaalit. En tietenkään vertaa näitä kahta tapahtumaa millään tavoin, sillä jälkimmäinen ei kosketa läsnäolijoista kuin ehkä enintään allekirjoittanutta eikä muutenkaan aiheuta suuria yllätyksiä. Kysymys onkin siitä, millä tavoin tuo syyskuun 11. päivä vaikuttaa maalisvaaleihin Suomessa. Syyskuun 11. päivän mullistavuudesta vallitsee yksimielisyys, mutta emme voi edelleenkään varmuudella sanoa, minkälaiseksi maailma sen seurauksena on muuttunut. Entistä selvempää on, että se ei ole asia, jota vain seuraamme, vaan meidän on kaikkien pyrittävä siihen vaikuttamaan.

Kiinnostus kansainvälisiin kysymyksiin ja ulkopolitiikkaan on kasvanut suuresti. Minulla on omakohtaisia kokemuksia viime syksyn ja kevään tilaisuuksista, jotka vetivät runsaslukuisesti hyvin valmistautunutta ja kiinnostunutta yleisöä keskustelemaan kansainvälisistä asioista. On väärin sanoa, että pelko ajoi ihmiset liikkeelle. Sen sijaan taustalla oli syvä huolestuneisuus maailman tilanteesta ja halu vaikuttaa. Enää ei koeta, että Suomi tai mikään muukaan maa voisi suojautua maailman myrskyiltä, vaan meidän on omalta osaltamme oltava mukana ja vaikutettava siihen, että maailmasta tulisi turvallisempi ja parempi paikka elää.

* * *

Kiinnostusta on myös aiheuttanut Lähi-idän tilanne, ja omat lausuntoni tilanteesta ovat herättäneet paljon keskustelua. On todettava, että Suomen linja asiassa on saanut kansalaisten valtaenemmistön hyväksymisen. Nekin, jotka esittävät kritiikkiä, esittävät sitä kahdesta päinvastaisesta suunnasta.

* * *

Kaikissa näissä tilaisuuksissa oli esillä teema, jonka voisi tiivistää sanoihin globalisaation hallinta. Globalisaatio-sana ei vielä kulu kansan suussa, mutta sen kattamat asiat ovat jo hyvin selkeästi ihmisten mielissä. Tähän asiaan palaan puheeni loppupuolella.

* * *

Toinen esimerkki kiinnostuksesta ulkopolitiikkaan ja siitä käytävään keskusteluun on ulkoministeriön viime vuoden lopulla käynnistämä Ulkoministeriö esittäytyy -tilaisuussarja. Järjestäessämme ensimmäistä tilaisuutta viime marraskuussa Rovaniemellä tiesimme ottavamme riskin. Viime vuonna tehty valtionhallintoa käsittelevä mielipidetutkimus osoitti, että ulkoministeriö oli kansalaisten keskuudessa kolmanneksi eniten luottamusta herättävä instituutio poliisin ja puolustusvoimien jälkeen. Sama tutkimus totesi, että kansalaiset tunsivat kaikkein heikoiten ulkoministeriön toimialan. Ulkoministeriön esittäytymiskiertueen tarkoituksena oli tehdä toimintaamme tutuksi - riskinä oli, että tulos ei olisikaan yhtä myönteinen kuin mielipidetutkimuksessa. Tähänastinen palaute on kuitenkin vahvistanut, että ulkoministeriö saa työstään yleisesti ottaen kiitettävän arvosanan. Esittäytymiskiertueemme taustalla oli myös "äitiselvityksemme"- ulkoministeriön slangia käyttääkseni - eli ulkoasiainhallintoa, sen tehtäviä ja resurssointia koskeva selvitys, jonka teimme eduskunnan ulkoasianvaliokunnalle, ja josta olemme sitten myös saaneet asianmukaisen palautteen eduskunnalta. Selvitykseen antoivat oman panoksensa keskeiset sidosryhmämme, mm. muut ministeriöt, liike-elämä ja kansalaisjärjestöt. Tämäkin on osaltaan selventänyt ulkoasiainhallinnon tehtäviä niin muille kuin itsellemmekin.

Tässä tilaisuudessa on paikallaan esittää kiitos tehdystä työstä koko ulkoministeriön väelle. On inhimillistä, että palautetta yleensä saadaan vain huonosti hoidetuista asioista tai tehdyistä virheistä. Näitä on varmasti meidänkin osallemme tullut. On kuitenkin ilahduttavaa todeta, että palautetta saadaan myös hyvin hoidetuista asioista, hyvin hoidetuista vierailuista, tilaisuuksista, kokouksista, hyvistä muistioista jne. On todella paikallaan esittää tästä kiitos. Hyvin tehty työ heijastuu ehkä myös siinä, että budjettiriihen alkaessa olemme ainutlaatuisessa tilanteessa, jossa ulkoasianministeriön pääluokassa ei ole mitään riitautettavaa. Tämä tarkoittaa, että toimintamäärärahamme ovat näillä näkymin riittävät ja että pystymme suoriutumaan meille annetuista tehtävistä. Tämä tarkoittaa myös, että voimme viedä eteenpäin pitkään odotettua ja erittäin tarpeellista palkkauudistusta ja että sen resurssointiinkin on sitouduttu. Samanaikaisesti tämä tarkoittaa sitä, että meidän on jatkettava työtämme hallintomme kehittämiseksi ja uudistamiseksi tavalla, josta valtiosihteeri on täällä jo eilen väellemme puhunut. Aina on parantamisen varaa: vaikka rakennushankkeemme saavat kiitosta, niin se tapa, jolla ne on budjetoitu ja viety läpi, ei ole täysin moitteeton. Toimintoja voidaan aina tehostaa ja parantaa.

Edustustoverkkommekin elää jatkuvasti, vaikka emme voi sitä laajentaa. Uusien tarpeiden ilmaantuessa ja olosuhteiden muuttuessa edustustoverkkoa on voitava kehittää. Tosiasia on, että olosuhteet muuttuvat koko ajan ja ulkoasiainhallinnon on oltava valmis reagoimaan myös oman hallintonsa osalta näihin muutoksiin ja muutostarpeisiin. Tässä on erittäin tärkeätä, että olemme tiiviissä yhteistyössä sidosryhmiemme kanssa ja että kuuntelemme kansalaisyhteiskuntaa, sen kritiikkiä ja ehdotuksia. Tämä tilaisuus on tässä mielessä kannaltamme tärkeä, ja haluamme käyttää sitä tässä suhteessa hyväksi.

* * *

Budjetista on vielä mainittava, että myös kehitysyhteistyörahoista on yhteisymmärrys. Se on minimalistinen yhteisymmärrys, joka syntyi viime keväänä kehysriihessä ja tarkoittaa, että Suomen kehitysyhteistyön BKT-osuus nousee prosentin sadasosan verran. Seuraavien vaalien jälkeisissä hallitusneuvotteluissa kehitysyhteistyön 0,7 prosentin tavoitetason saavuttaminen on erittäin keskeinen ja eikä varmasti helppo kysymys. Kehitysyhteistyöllä on laaja kansalaisten tuki, jonka varassa on hyvä toimia. Tämä tuki edellyttää kuitenkin, että pystymme myös vastaamaan kehitysyhteistyömme tuloksellisuudesta.

* * *

Tuleeko ulkopolitiikka nousemaan vaaleissa erilliseksi vaalikysymykseksi? Ainakin siinä mielessä, että ulkopolitiikasta ja kansainvälisistä asioista ollaan monestakin syystä valmiinpia puhumaan kuin aikaisemmin. Enää ei pätene se vanha totuus, että ulkoasiainvaliokunnan jäsenyys olisi erityinen rasite vaaleissa. Toisaalta meillä ei ole mitään naapuruussuhteisiin liittyviä erilliskysymyksiä tai ongelmia, jotka nousisivat vaaleissa esillä. Tässä yhteydessä on hyvä todeta, että Ruotsin ja Suomen suhteet ja yhteistyö eivät ole koskaan olleet niin hyviä ja niin läheisiä kuin ovat tänä päivänä. Suomen ja Ruotsin näkemykset, edut ja toimintatavat ovat hyvin lähellä toisiaan. Me molemmat teemme edelleen itsenäiset ratkaisumme Tukholmassa ja Helsingissä, mutta pääsääntönä on olla aiheuttamatta toisillemme yllätyksiä. Me käymme kaikilla tasoilla niin YK:hon, Euroopan unioniin kuin turvallisuuspolitiikkaan liittyvistä kysymyksistä ennakkoon keskusteluja. Aina emme välttämättä pääse täysin yhteisiin tai yhtenäisiin kantoihin, mutta useimmiten kuitenkin. Tällaisen yhteistyön puitteissa on hyvä jatkaa.

Myös Venäjän kanssa Suomen suhteet ovat erinomaiset. Venäjä näyttäytyy tänään maana, jossa on valtavia ongelmia ja haasteita. Ne heijastuvat lähialueiltamme myös meille niin hiv-aidsin kuin järjestäytyneen rikollisuuden ja muiden kielteisten ilmiöiden muodossa. Venäjä näyttäytyy kuitenkin vielä enemmän yhteistyökumppanina ja mahdollisuuksien tarjoajana niin taloudessa kuin muillakin yhteistyöaloilla. Haluamme omalta osaltamme olla kehittämässä näitä mahdollisuuksia sekä Euroopan unionissa, Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden, Itämeri-yhteistyön, mutta myös oman kahdenvälisen lähialueyhteistyömme merkeissä.

Entä Nato-kysymys? Tuleeko siitä vaalikysymys? Käsitykseni mukaan ei, jo senkään vuoksi, ettei mikään merkittävä ryhmä tai puolue halua tehdä siitä sellaista ainakaan esiintymällä Nato-jäsenyyden puolestapuhujana, koska sillä ei saisi kansalaisilta vastakaikua. Natosta ei tule vaalikysymystä myöskään siksi, että turvallisuuspoliittisen selonteon on sovittu valmistuvan vuonna 2004 ja tässä yhteydessä on luonnollista tarkastella jälleen kerran Suomen Nato-suhdetta. On tärkeätä muistuttaa, ettei se tule olemaan mikään Nato-selonteko eikä ole syytä eikä mahdollista ennakoida, että siinä esitettäisiin muutoksia turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihimme. Lisäksi monet asiat voivat muuttua ja kehittyä vuoteen 2004 mennessä.

Tuleeko Euroopan unioni olemaan millään tavoin esillä vaaleissa? Tästä sanoisin, että valitettavasti ei riittävästi siihen nähden, miten tärkeitä asioita Euroopan Unionissa on meneillään. EU:n tulevaisuutta pohtiva konventti istuu parhaillaan ja sitä seuraa hallitusten välinen konferenssi. Aikanaan Nizzassa sovittiin melko suppeasta agendasta, mutta nyt näyttää olevan niin paineita kuin myös perusteita agendan laajentamiselle, ja kauaskantoisiakin institutionaalisia uudistuksia tullaan käsittelemään. Olisi toivottavaa, että tämä suurilla otsikoilla julistettu eurooppalainen kansalaiskeskustelu näkyisi myös Suomessa ja etenkin vaalikeskusteluissa.

Toinen hyvin keskeinen EU:n uudistuksiinkin liittyvä kysymys on unionin laajentuminen. Tämä on meille helpompi asia, kuuluuhan Suomi yksiselitteisimmin laajentumista kannattaviin ja tukeviin maihin. Ymmärrämme laajentumiseen liittyvät haasteet ja kansalaisten huolen tietyistä asioista, kuten työvoiman vapaasta liikkuvuudesta. Uskon kuitenkin, että olemme pystyneet vastaamaan huoliin ja poistamaan pelot.

Toivottavaa olisi, että me Suomessa omaksuisimme vähitellen Euroopan unionista käytävässä keskustelussa aktiivisemman, tavoitteellisemman otteen. Tähänastinen keskustelu on mielestäni ollut melko pidättyvää ja varovaista. Tällä en tarkoita, että meidän tulisi ajaa kovin radikaaleja muutoksia, mutta ollessamme tietoisia muutostarpeesta tulisi meidän aktiivisesti pohtia muutoksia ja olla aloitteellisia. Tätä aloitteellisuutta olemme esimerkiksi osoittaneet EU:n kriisinhallinnan kehittämisessä, jälleen Ruotsin kanssa hyvässä, läheisessä yhteistyössä.

Euroopan unionissakin kysymys on ennen kaikkea siitä, miten demokratia voi globalisoituvassa maailmassa toteutua. Mehän elämme demokratian paradoksin aikaa: Demokratia on levinnyt laajemmin kuin koskaan historiassa sekä niiden ihmisten määrällä että osuudella kaikista ihmisistä mitattuna, jotka voivat vapaissa vaaleissa valita tai erottaa hallituksensa. Samanaikaisesti vanhoissa vakiintuneissa demokratioissa tunnetaan kasvavaa epäluottamusta demokratian kykyyn tuottaa kansalaisten päätöksentekijöiltään odottamia tuloksia. Tämä näkyy vaaliosallistumisen heikkenemisenä tai erilaisten populististen, suorastaan rasististen, liikkeiden esiinnousuna. Haaste on suuri, sillä demokratia, joka on ollut nimenomaan kansallinen projekti, ei enää tällä tasolla olekaan riittävä hallitsemaan yhteiskunnallista kehitystä kansalaisten toivomalla ja edellyttämällä tavalla. Tarvitsemme vahvempaa ylikansallista yhteistyötä, ylikansallista demokratiaa, avointa, läpinäkyvää, demokraattiselle vaikutukselle ja mandaatille perustuvaa yhteistoimintaa. Euroopan unioni on tässä keskeinen toimija. Uskon, että suomalaiset tukivat EU-jäsenyyttä myös ylikansallisen demokratian tarpeen vuoksi. Tarvitsemme sellaista unionia, jossa voidaan käyttää aiemmin kansallisella tasolla menestyksekkäästi käytettyjä keinoja talouden ohjaamiseen, tulojen uudelleen jakamiseen, hyvinvointivaltion perustan rakentamiseen.

Tarvitsemme vahvaa yhteistyötä myös vastataksemme globaalihaasteisiin. Euroopan unionihan ei ole tässä yksin riittävä toimija, vaikka se onkin osoittanut kykynsä toimia vahvana vaikuttajana eräissä asioissa. EU on osoittanut oikeanlaatuista johtajuutta sekä Kioton ilmastosopimuksessa että Maailman kauppajärjestön WTO:n kehittämisessä. On selvää, että kehitettäessä EU:ta tuemme unionin ulkoisen toimintakyvyn ja sisäisen päätöksentekokyvyn vahvistamista. Tässä on kuitenkin edettävä harkitusti ja muistettava, että demokraattinen legitimiteetti on edelleen oman eduskuntamme ja muiden kansallisten instituutioidemme varassa. Siksi on tärkeätä, että osaamme kehittää unionia tavalla, joka ei edelleen syventäisi kansalaisten epäluottamusta vieraantuneiksi valtaeliiteiksi hahmotettuihin päättäjiin.

Globalisaation hallinnan olen muutaman kerran jo maininnut. Ulkoministeriö on osallistunut tähän keskusteluun mm. eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle tekemämme selvityksen avulla. Ulkoasiainvaliokunnan vastauksessa osoitettiin runsaasti hyvin perusteltua kritiikkiä, johon voin täysin yhtyä. Selvityksemme oli kuitenkin vain ensimmäinen harjoitus, jonka pohjalta työtä on hyvä jatkaa. Seuraavalla vaalikaudella globalisaation hallinta tulee varmasti olemaan entistä keskeisemmässä asemassa niin ulkoministeriön kuin eduskunnankin toiminnassa. Me Suomessa uskomme, että globalisaatio on voittopuolisesti myönteinen asia, joka luo mahdollisuuksia tuottaa vaurautta, hyvinvointia ja vakautta kaikille kansoille ja valtioille. Siihen liittyy kuitenkin erittäin vakavia haasteita: esimerkiksi kasvavan vaurauden jakaantuminen näyttää tapahtuvan aikaisempaa epätasaisemmin sekä maitten ja alueiden sisällä että niiden kesken.

Globalisaation hallinnan asialuettelo voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmittymään: ympäristökysymyksiin, turvallisuuteen, kriisinhallintaan ja asevalvontaan liittyviin, taloutta, kehitystä ja kauppaa koskeviin sekä demokratiaa, ihmisoikeuksia ja kansainvälistä oikeusjärjestystä koskeviin. Tämä erottelu on sinänsä jossain määrin keinotekoinen, koska kysymykset liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa.

Ympäristöhän on ollut tämän kesän kuuma puheenaihe. Mistä muusta ihmiset ovat puhuneet kuin säästä? Me olemme saaneet nauttia ennätyshelteistä, kun taas Keski-Euroopassa on koettu ennen näkemättömiä luonnonkatastrofeja. Näiden poikkeuksellisten ilmiöiden yhteys ilmastomuutokseen alkaa olla entistä selvempi. Toki vielä löytyy tiedemiehiäkin, jotka tämän kiistävät. Tarvitsemme vielä paljon enemmän tietoa. Vielä löytyy presidenttejäkin, jotka ovat tämän vielä hiljattain kiistäneet, mutta nykyisin yhteys kuitenkin tunnustetaan. Tämä on ympäristöhallinnan, ympäristöön liittyvän globalisaationhallinnan suurin haaste. Kioton sopimuksen ratifiointi ja voimaan astuminen on vasta vaatimaton ensimmäinen askel, joka voi parhaimmillaan hidastaa ilmastomuutoksen etenemistä. Sille tarvitaan selvästi ja nopeasti jatkoa, johon kaikkien valtioiden tulisi liittyä mukaan.

Puhuttaessa globalisaation hallinnan haasteista haluaisin muistuttaa harvemmin otsikoihin nousevasta asiasta, maapallon väestönkasvusta. Toisen maailmansodan jälkeen, täällä läsnä olevan joukon elinaikana, on maapallon väestö kasvanut 2,4 miljardista yli 6 miljardiin ihmiseen. Tuo kasvu tulee jatkumaan, vaikka kasvun kerroin onkin taittunut. Ennen kasvun tasaantumista maapallon väestö nousee ainakin kymmeneen miljardiin. Väestönkasvulla on selvä vaikutus ympäristöön, ihmisen ja luonnon suhteisiin. Väestönkasvu on myös haaste sille, millä tavoin ihmisyhteisöt ja valtiot järjestävät keskinäiset suhteensa maailmassa, jossa vapaata liikkumatilaa, vapaata luontoa on koko ajan vähemmän. Tarve tehdä yhteistyötä, valmistella ja käsitellä asioita yhdessä kasvaa jatkuvasti.

Turvallisuus ja kriisinhallinta on erinomainen esimerkki kasvavasta yhteistyön tarpeesta. Syyskuun 11. päivä toi dramaattisella tavalla esille ne uudet turvallisuuteen liittyvät uhat, joiden kanssa joudumme elämään, joihin meidän on pystyttyvä vastaamaan. Aiemmin niin kansalliset turvallisuusratkaisut kuin kollektiiviset turvallisuusjärjestelmät perustuivat valtioiden välisten sotien ennakointiin, ennaltaehkäisemiseen ja kriisien hallintaan. Valtioiden välisten sotien uhka ei tietenkään ole väistynyt, mutta se on käynyt epätodennäköisemmäksi.

Uudentyyppisiä, laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyviä uhkia, jotka eivät ole luonteeltaan yksinomaan sotilaallisia, ovat niin ympäristömuutokset kuin -kriisit, hiv-aidsin kaltaiset kulkutaudit, kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus, huumeet, ihmiskauppa, ihmisoikeusrikkomukset, hajoavien valtioiden erimuotoiset seuraukset ja terrorismi. Näitä uhkia yhdistää se, että niihin ei enää ole ainakaan yksinomaan, jos lainkaan, sotilaallisia ratkaisuja. Sotilaallinen voima on osoittautunut rajalliseksi. Sitä tarvitaan, sen käyttö oli välttämätöntä ja oikeutettua talibaneja ja al-Qaidaa vastaan. Afganistan kuitenkin osoittaa, että pelkkä sotilaallinen voima ei tuo ratkaisua, vaan tarvitaan pitkäkestoista sitoutumista siviilikriisinhallinnan keinojen käyttöön. Demokratia ja ihmisoikeudet on juurrutettava hyvin karuun maaperään, jossa sisällissotaa on käyty vuosikymmeniä. Tarvitaan jälleenrakentamista, kehitysyhteistyötä, pohjan luomista unikonviljelystä riippumattomalle taloudelliselle kehitykselle. Balkan on vastaavanlainen haaste. Kansainvälinen yhteisö alkaa vähitellen, vaikkei vielä riittävästi, olla valmis vastaamaan näihin haasteisiin.

Uudet turvallisuusuhat ovat luonteeltaan sellaisia, että niihin ei voi vastata sen enempää eristäytymällä kansainvälisestä yhteistyöstä ja linnoittautumalla omien rajojen taakse kuin toimimalla yksipuolisesti. Uusiin turvallisuusuhkiin voidaan menestyksekkäästi vastata vain mahdollisimman laajan monenkeskisen yhteistyön avulla. Kuinka selvästi tämä on ymmärretty, on vielä avoin kysymys. On merkkejä sekä myönteisestä että kielteisemmästäkin kehityksestä. Sekä Suomelle että EU-maille on keskeistä korostaa monenkeskisen yhteistyön tarvetta, onhan oma historiallinen kokemuksemme pakottanut meidät ymmärtämään tämän välttämättömyyden, joka on myös Euroopan yhdentymisajatuksen perusta.

Kriisinhallintaan liittyy asevalvonta ja -riisunta, jossa myös tarvitaan vahvempaa yhteistyötä. Huolenamme ovat joukkotuhoaseet ja niiden leviäminen. Suomi ja Ruotsi ovat tässäkin yhdessä pyrkineet olemaan aloitteellisia ja korostaneet meidän kaikkien, myös ydinasevaltojen, vastuuta joukkotuhoaseiden leviämisen uskottavasta estämisestä ja kaikkien valtioiden sitouttamisesta tähän päämäärään.

Ei sovi unohtaa kuitenkaan pienaseita, jotka surmaavat ihmisiä eniten maailmassa. Olen itse usein käyttänyt esimerkkinä Albaniaa, jossa muutaman vuoden takaisen sisäisen kriisin aikana maan armeijalta vietiin noin miljoona Kalashnikovia. Tätä lukua on hyvä verrata niihin noin viiteen tuhanteen aseeseen, jotka Makedonian aseenkeruuoperaatiossa saatiin talteen. Pienaseitten leviämisen haaste on siis hyvin keskeinen.

Talouden, kaupan ja kehityksen alalla on myönteisiä merkkejä moninkeskisen yhteistyön tuloksellisuudesta. Myönteistä on nimenomaan Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa saavutettu yhteisymmärrys uudesta neuvottelukierroksesta. Myönteistä on myös patenttioikeuksien joustavampi tulkinta, joka on hyvin tärkeä ja konkreettinen asia. Tuleeko uusi neuvottelukierros johtamaan tulokseen, on vielä täysin avoin asia, joka vaatii meidän yhteisiä ponnistelujamme. Kierroksen onnistuminen edellyttää, että se on oltava todellinen kehityskierros. Sen painopisteen on oltava kehitysmaiden perusteltujen ongelmien ratkaisemisessa ja niiden tarpeidensa huomioonottamisessa. Tämän ymmärtäminen on avain menestykseen. Meidän omillakin kansalaisillamme on huolenaiheita, jotka liittyvät kaupan ja ihmisoikeuksien, työ- ja perusoikeuksien, ympäristön, kuluttajansuojan, vähemmistökulttuurien ja -kielten asemaan. Maailman kauppajärjestön olisi kauppayhteistyön pelisäännöissään pystyttävä vastaamaan myös näihin haasteisiin aiempaa paremmin.

Meillä on myös takanamme Monterreyn kehitysrahoituskokous, jota voi pitää ainakin paperilla menestyksenä. Nyt on kysymys siellä annettujen kehitysrahoitusta turvaavien sitoumusten toteuttamisesta. Työsarkaa on valtavasti. Kansainvälinen finanssiarkkitehtuurin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankki –järjestelmän uusiminen ja kehittäminen läpinäkyvämmäksi ja kehitystä paremmin tukevaksi on hyvin mittava haaste. Tässä yhteydessä voisi olla paikallaan, että kaikissa valuuttarahaston jäsenmaissa katsottaisiin uudelleen työnjakoa valtionvarainministeriöiden ja kehitysyhteystyöstä vastaavien viranomaisten kesken. Uskon, että jälkimmäiset olisi nyt saatava mukaan päätöksentekoon ja sen valmisteluun.

Lopuksi muutama sana demokratiasta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä, jotka ovat koko toimintamme perusta. Ainakin Suomen ulkopolitiikassa ihmisoikeudet ovat tänä päivänä itsestään selvä lähtökohta. Olemme aktiivisesti ottaneet esille ihmisoikeuskysymykset niin EU:ssa, YK:ssa kuin omissa kahdenvälisissä suhteissamme. Näin täytyy jatkossakin tehdä. Ihmisoikeusrikkomukset ja etenkin naisiin kohdistuva väkivalta ja syrjintä ovat monien tärkeimpien kansainvälisten ristiriitojen ja uhkatekijöiden taustalla. Kansainvälistä oikeusjärjestystä on vahvistettava. Olemme iloisia siitä, että kansainvälinen rikostuomioistuin on aloittamassa toimintansa. Toivomme, että se kykenee aloittamaan toimintansa siten, että siitä todellakin tulee uuden kansainvälisen oikeusjärjestyksen keskeinen toimija ja että se vahvistaa kaikkien sitoutumista ylikansallisiin oikeussääntöihin. Kansainvälisellä rikostuomioistuimella on toki omat rajoitteensa ja ongelmansa, mutta sitä on pidettävä tähänastisten kansainvälisten ponnistustemme tärkeimpänä saavutuksena ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen alalla.

Näillä mietteillä toivotan teidät kaikki tervetulleeksi tähän tilaisuuteen ja seuraavaksi luovutan puheenvuoron ulkoministeri Anna Lindhille.