Ulkoministeri Erkki Tuomioja: Suomi ulkopolitiikan toimijana

Demarinuorten tulevaisuuskoulu 9.8.2003 Työväen Akatemiassa Helsingissä

Valtion ja sen ulkopolitiikan tehtävä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistämi­nen. Jos määrittäminen onkin suhteellisen helppoa, niin sitäkin vaikeampaa ja monimutkaisempaa on määritellä se mitä tämä kulloinkin tarkoittaa ja edellyt­tää.

On monia syitä miksi se ei enää tarkoita samaa kuin maan itsenäistyessä tai toisen maailmansodan päättyessä. Vuodet 1945, 1989 ja 2001 voidaan kaikki katsoa merkittäviksi käännekohdiksi maailman­his­to­riassa ja kansainvälisten suhteiden hoidossa ja kehitykses­sä.

Toisen maailmansodan aivan lopulla maailma astui joukkotuhoasei­den aikakauteen. Vähän aikaisemmin ensimmäisen kerran kokeiltu atomipommi pudotettiin elokuussa 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin. Se oli siviiliväestöön kohdistunut terroriteko, joka kuitenkin tapahtui osana julistettua sotaa.

Kemiallisia ja biologisia joukkotuhoaseita oli käytetty ennen­kin, mutta nekin koettiin niin uhkaaviksi että ne kiellettiin Geneven sopimuksella vuonna 1925. Sopimus ei estänyt niiden kehittämistä, mutta niiden käyttö jäi maailmansodassa varsin vähäiseksi. Vasta ydinaseet nostivat maailmanlaajuisen joukko­tuhon mahdollisuuden ihmisten tietoisuuteen.

Yhdysvaltain atomiasemonopoli murtui jo vuonna 1949. Sen jälkeen suurvaltojen käyttäytymistä hallitsi ns. molemminpuolisen täystu­ho doktriini, Mutually Assured Destruction eli MAD. Pelote kui­ten­kin toimi kun Kuuban krii­sin jälkeen 60-luvulla supervallat ryhtyivät vakavasti sopimaan pelisäännöis­tä jolla sota vältettäi­siin.

Joukkotuhoaseet ovat pelotevälineitä. Siihenkin sisältyy riski pelotteen pettämisestä, sillä ne ovat hallitsemattoman tuhovaikutuksensa vuoksi jokseenkin käyttökelvottomia perinteisen sodan­käynnin vä­lineinä, ja aina jos vastapuolella on samoja aseita.

Samalla on kuitenkin muistettava myös ns. tavanomaisin asein käytävän sodan luonteen muuttuminen. Ensim­mäisen maailmansodan uhreista kymmenes oli siviilejä, toisessa puolet, Vietnamissa 90 prosenttia ja Libanonin sisäl­lissodassa 98 prosenttia. Aseiden käyttö on siten perin huono keino suojata siviilejä, mitä aiemmin on usein käy­tetty varuste­lun ja sotaankin ryhtymisen perusteena.

Kylmän sodan maailma oli omalla tavallaan turvallinen ja ennustettavakin maailma, mutta miellyttävä se monessakaan suhteessa ollut. Idässä ei ollut demokratiasta tietoakaan ja vapaudet pysyivät tiukasti säänneltyinä senkin jälkeen, kun Stalinin hirmuvalta oli tunnustettu ja sen uhrit rehabilitoitu. Lännellä­kin oli omat totalitaariset takapihansa, eikä demokratiasta ei aina pidetty muuallakaan silloin kun se johti vääriin valintoi­hin. Valikoituja, mutta useimmiten myös perusteltuja syytöksiä ihmisoikeusrikkomuksista heitettiin tiuhaan kylmän sodan rintama­linjan ylitse.

Kylmän sodan päättymisen symboliksi jäi Berliinin muurin kaatu­minen vuonna 1989, mikä edelsi Neuvostoliiton hajoamista kaksi vuotta myöhemmin. Kylmä sota ei suinkaan päättynyt kommunismin romahduk­seen siksi, että Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän. Syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestin­tä- ja informaatioteknologian perusta.

Suljetut komentotaloudet ja yksipuoluediktatuurit olivat kyvyt­tömiä käyttämään uutta teknologiaa täysimääräisesti hyväkseen. Ääriesimerkkinä on Romania, jossa jo yli 100 vuotta vanhaan teknologiaan suhtauduttiin niin epäluuloisesti, että jokai­sesta kirjoi­tuskoneesta oli annet­tava kirjasinnäyte Securi­tatelle. Tietokoneet ja muu uusi teknologia edellyttää vallan hajautusta ja viestintävälineiden antamista kaikkien kansalaisten käyttöön, mihin diktatuurit eivät olleet valmiita. Tämä tuomitsi ne ensin pysähtyneisyyteen ja sitä seurannee­seen romahdukseen. Sama pro­sessi oli myös vauhdittamassa oikeisto- ja sotilasdiktatuurien kaatumista.

Uudet turvallisuusuhat kylmän sodan jälkeen

Kylmän sodan päätyminen otettiin kaikkialla riemulla vastaan. Sen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvalli­suutta. Paljon odotettiin myös siitä rauhanosingosta jonka varus­te­lutar­peen vähenemisen odotettiin tuovan mukanaan.

Suursodan uhka on väistynyt, mutta se ei ole kuitenkaan tuonut maailmaa lähemmäksi uutta idyllistä rauhantilaa. Kylmän sodan asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat hallittiin - vaikkei suinkaan aina alueen ihmisten toivomuksia vastaten - ilman että niiden sallittiin nousta uhiksi globaalille tasapai­nolle. Myös kylmän sodan ideologinen painotus edesauttoi monien paikallisten, etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia elementte­jä sisältäneiden ristiriitojen lakaisemista maton alle.

Tämä kävi erityisen selvästi kun kaksi väkinäistä liittoval­tiota, Neuvostoliitto ja Jugoslavian liittotasavalta, purkautui­vat. Jos tshekkien ja slovakkien liiton purkaminen sujui suurem­mitta ongelmitta niin sitäkin enemmän niitä ovat tuottaneet Balkan ja Kaukasus.

Käsityksemme turvallisuuteen kohdistuvista uhista on muuttunut. Ei vain suurvaltasodan uhka ole väistynyt vaan ylipäätänsä perin­teisen valtioidenvälisen sodan todennäköisyys on vähentynyt, joskaan ei kokonaan poistunut. Tilalle ovat nousseet uudentyyppi­set uhat, joiden seurauksena on alettu puhua ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista. Ne muodostavat ison haas­teen maailmassa, jossa niin kansalliset puolustusdoktriinit ja varustautumisratkaisut kuin kansainvälinen kollektiivinen turval­lisuusjärjestelmä on perustettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusi turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heik­keneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luon­nonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttä­mät ongelmat, etni­set konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä jär­jestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, hiv/aidsin kaltaiset kulkutaudit, hallitsemattomat pako­lais­virrat ja terrorismi.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän jälkeen terrorismi esitetään usein ensimmäisenä uhkana. Sekään ei ole silti mikään uusi eikä yllättä­vä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennen ­kokematon.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista, etteivät ne usein jos lainkaan ole perinteisin sotilaallisin välinein torjuttavis­sa. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt edes ohjustorjuntakil­pi, jos sellainen olisi ollut olemassa. Ja silloinkin kun soti­laallinen voimankäyttö on ollut välttämä­töntä ja oikeutettua - kuten Afganistanissa Taleba­nia ja al-Qaidaa vastaan - se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Turvallisuutta ei tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huo­notkin asiat vaivatta, eikä näiden erottelu ole kovin toimivaa. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään supervalta ole tästä poikkeus.

Globalisaatio - haaste ja mahdollisuus

Vaikka ruusuisimmat toiveet kylmän sodan päätyttyä ovat kaikon­neet ei kaikissa odotuk­sissa ei suinkaan ole petytty. Demokratia on tänään maailmassa levinneempi kuin koskaan historiassa. Mil­loin­kaan ei yhtä paljon ihmisiä eikä yhtä suuri osa kaikista ihmisis­tä ole voinut vapais­sa vaaleissa valita tai vaihtaa hal­litsijoi­taan.

Samanaikaisesti on kuitenkin koskaan demokratian läpimurron jälkeen esiintynyt yhtä paljon epäluottamusta demokraattisesti valittujen päättäjien kykyyn ja haluun tuottaa sellaisia päätök­siä, joita valitsijat odottavat. Seuraukset näkyvät laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio, joka on tuonut demo­kratian rajat eteen uudella tavalla. Demokratia on suuressa määrin ollut kansallinen projekti. Sen legitimiteetti lepää edelleen kansallisten parlamenttien varassa, mikä Euroopan Unio­nin kehittämisessä on syytä pitää mielessä. Niin sanottuun globa­lisaation hallintaan kansallisen demokratian taso ei ole riittä­vä. Siihen tarvitaan myös ylikansallisen yhteistyön vahvistamis­ta. Sen voi ilmaista myös maailmanlaajuisen demokratian tarpeena, mutta silloin on samalla tiedostettava vaara sortua utopististen rakennelmien kanssa puuhailuun tavalla, joka ei vastaa globa­lisaationhallinnan tarpeeseen tässä ja nyt.

Globalisaatio sinänsä ei ole uusi asia vaan monessa suhteessa jatkoa vuosisatoja edenneelle valtioiden talouden ja poliitti­sen keskinäisen riippuvuuden kasvua merkin­neelle kansainvälisty­misel­le. Uutta on kuitenkin uusien teknologioiden, ennen muuta vies­tintä- ja informaatioteknologian huikean kehityksen kaikkialle ulottuva vaikutus, joka oikeuttaa puhumaan globalisaatiosta myös laadullisesti uutena ilmiönä.

Väestönkasvu on myös tekijä joka on perustavanlaatuisesti muut­tanut maailmaa. Maapallon väkiluku on yksin toisen maailman­sodan jälkeen kasvanut 2,4 miljardista yli kuuteen miljardiin ja tulee parhaassakin tapauksessa nousemaan vielä kymmeneen miljar­diin ennen kuin tasaantuu. Siksi meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen tuotannolliset ja muut toi­minnot ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimukset täyttäviksi. Tämä ei haasta vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sen miten ihmisyhteisöt - valtiot - järjestävät keskinäiset suhteensa ja yhteistyönsä.

Ulkopolitiikka globalisaation kaudella

Valtion tehtävä kansalaistensa turvallisuuden takaajana ja hyvinvoinnin edistäjänä on perinteisesti katsottu samaksi kuin niin sanonut kansallisen edun ajaminen. Tämä on edelleenkin hyväksyttävä lähtökohta, mutta on tär­keätä ymmärtää ettei millään valtiolla - sen suuruudesta ja voimava­roista riip­pumatta - voi enää globalisaation aikakaudella olla sellaista kansallista etua jota se voisi pidemmän päälle menestyksekkäästi ajaa muiden kansallisten etujen kustannuksella.

Tästä seuraa, että globalisaationhallinta on keskeinen haaste myös Suomen ulkopolitiikassa. Globalisaationhallinnan tarve voi­daan karkeasti jakaa neljään asiaryhmään: ympäristöä ja ekolo­gisesti kestävää kehitystä; kriisinhallintaa, asevalvontaa ja joukkotuhoaseita; demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusjärjes­tystä sekä taloutta, kauppaa ja kehitystä koskeviin. Aktiivinen osallistuminen kaikkien näiden käsittelyyn on välttämätöntä. Euroopan unionin jäsenenä Suomella ei edes ole mahdollisuutta olla niihin osallistumatta.

Euroopan unionista onkin tullut myös globalisaationhallinnan kannalta tärkeä ja keskeinen toimija. EU on jo sellaisenaan yhteisö joka halutessaan voi ottaa käyttöön niitä talouden oh­jauksen ja tulojen jakaantumiseen vaikuttavia keinoja jotka ovat karanneet kansallisen tason päätöksenteon ulottumattomiin. Jos EU:kaan ei voi kuin rajoitetusti korvata maailmanlaajuisten pe­lisääntöjen puutteita voi se kuitenkin itse koko ajan toimival­taansa ja toimintakykyään kasvattavana toimijana vaikuttaa maail­manlaajuisen globalisaationhallinnan hyväksi. Tässä suhteessa EU:lla on jo ollut Kioton ilmastosopimuksen aikaansaamisessa ja WTO:n Dohan kauppa­neuvot­telu­kierroksen aloittamisessa ratkaiseva aivan ratkaiseva osuus.

EU:n rooli tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisen myötä, kuten myös kriisinhallinnas­sa turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkeissä. EUn perustuslaillisen sopimuksen valmistelussa määritetään uudet aiempaa vahvemmat institutionaaliset puitteet sekä tavoitteet yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Samanaikaisesti työn alla oleva EUn uusi turvallisuusstrategia konkretisoi sitä, mihin haasteisiin ja miten unionin odotetaan vastaavan tämän päivän maailmassa. Strategia-asiakirjaluonnoksen keskeinen ajatus ei suinkaan ole sotilaallisen kriisinhallinnan ja ennaltaehkäisykyvyn kehittäminen, kuten uutisoinnista voisi päätellä. Ei Euroopassa olla sinisilmäisiä sen suhteen, etteivätkö uudet turvallisuusuhat, terrorismi niistä päällimmäisiä, edellyttäisi myös sotilaallista voimankäyttöä yhtenä niiden torjuntakeinona ja sotilaallisen kriisinhallintakyvyn kasvattamista.

Vielä oleellisempaa on kuitenkin paneutuminen vihankylvön, ristiriitojen ja vastakkaisuuksien liennyttämiseen ja sitä kautta konfliktien ennaltaehkäisyyn sekä kestävän rauhan rakentamiseen konfliktien jälkeisessä tilanteessa. Tähän kaikkeen EU:lla on jo olemassa siviilikriisinhallinnan, talousavun, kehitysyhteistyön ja dialogin välineitä, joita tulee edelleen kehittää ja vahvistaa.

Vaikka Suomen onkin syytä tukea EU:n kansainvälisen roolin vahvistamista ei meidän tule jättää omaa profiiliamme sen matalammaksi kuin muutkaan jäsenmaat tekevät. Itsestäänselvää on, että meidän on EU-jäseninäkin tarve ylläpitää ja kehittää Venäjän-ssuhteitamme myös kahdenvälisesti. Pohjoismaat ovat myös luonnollinen ja tärkeä viiteryhmä Suomelle, ei vähiten juuri globalisaationhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Näissä ei kuitenkaan ole mahdollista eikä tarvetta toimia EU:n yhtenäisyyttä heikentävällä tavalla.

Myöskään Suomen sotilaallisen liittoutu­mattomuuden ei tarvitse olla heikentämässä EU-yhteyttämme. Näköpiirissä ei ole - eikä Suomen ole syytä sen enempää omalta kannaltaan kuin yleisen eurooppalaisen edunkaan merkeissä sellaista perspektiiviä edistää - että unionis­ta olisi tulossa sotilasliitto tai muuten­kaan sotilaalliseen voimankäyttöön kansainvälisen roolinsa perus­tava globaali toimija.

Kun unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen välineistöä, sotilaallinen kriisinhallinta mukaan lukien, vahvistetaan, on tärkeätä, että koko unioni on siinä mukana. Olisi virhe hyväksyä yhteinen puolustus tai osa sotilaallista kriisinhallintaa suppeamman joukon tehtäväksi. Oli tällainen ydin avoin tai suljettu, ja riippumatta siitä, miten Suomi asemoi itsensä sen suhteen, se olisi omiaan heikentämään eikä suinkaan vahvistamaan unionin kansainvälistä roolia luomalla uuden jakolinjan unionin sisälle.

Suomessakin kysytään mitä liittoutumattomuus voi enää kylmän sodan jälkeisessä ja uusien turvallisuusuhkien maailmassa tar­koittaa. Eikö ole syytä liittoutua niiden kanssa joiden arvot demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusjärjestyksen suhteen ovat samat kuin meidän?

Tietenkin näiden arvojen ajamiseen ja tarvittaessa puolustami­seenkin (ei tosin ensisijassa sotilaallisesti) on oltava valmis yhteistyöhön. Tällaisen yhteistyön on kuitenkin oltava mahdolli­simman laajapohjaista ja siinä on sitouduttava monenkeskiseen toimintaan. YK kaikkine puutteineenkin ja siitä huolimatta, että sen jäsenmaissa on paljon maita jotka ovat kaukana sen peruskir­jan ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen periaatteiden toteuttami­sesta on tässä tärkein ja ensisijaisin väline. YK:n sivuuttaminen ja unilateraalinen toiminta yksin tai yhdessä valikoitujen liit­tolaisten kanssa merkitsee uusien jakolinjojen luomista ja vääri­en käyttäytymismallien hyväksymistä rauhan ja globalisaationhallin­nan kannalta vaaralli­sella tavalla.