Ulkoministeri Erkki Tuomioja: Globaalinäkökulma ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan tänään

Ulkoministeri Erkki Tuomioja: Globaalinäkökulma ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan tänään

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan puhe Ulkoministeriö 85 vuotta -juhlatapahtumassa Finlandia-talossa 25.8.2003

Globaalinäkökulma ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan tänään

Ulkoministeriön 85-vuotisjuhla, jota olemme kokoontuneet tänään juhlimaan tänne Finlandia-talolle, tarjoaisi erinomaisen syyn tarkastella itsenäisen Suomen ulkopolitiikkaa ja ulkoministeriön panosta siihen. Vaikka historian tutkijana mieleni tekisi tarttua tähän teemaan, kohdistan katseeni tuleviin haasteisiin.

Valtion ja sen ulkopolitiikan keskeisin tehtävä on maan kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen. Tämän tehtävän kannalta suurimpina haasteina vuonna 2003 pidän turvallisuusuhkien muuttumista entistä laaja-alaisemmiksi ja globalisaatiokehitystä sekä näiden kahden hallintaa monenkeskisen yhteistyön pohjalta, erityisesti nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Suomen on vastattava näihin haasteisiin sekä kansallisesti että merkittävältä osin osana Euroopan unionia.

On monia syitä miksi kansalaisten turvallisuuden takaaminen ja hyvinvoinnin edistäminen ei enää tarkoita samaa kuin ulkoministeriötä perustettaessa tai toisen maailmansodan päättyessä. Vuodet 1945, 1989 ja 2001 voidaan kaikki katsoa merkittäviksi käännekohdiksi maailmanhistoriassa ja niillä on ollut merkityksensä tämän tehtävän hoitamisessa.

Ensinnäkin vuonna 1945 - toisen maailmansodan lopulla - maailma astui lopullisesti joukkotuhoaseiden aikakauteen, kun atomipommi pudotettiin Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Ydinase ei jäänyt vain Yhdysvaltojen käyttöön, sillä sen ydinasemonopoli murtui jo vuonna 1949. Sen jälkeen suurvaltojen käyttäytymistä hallitsi ns. molemminpuolisen täystuho doktriini, Mutually Assured Destruction eli MAD.

Joukkotuhoaseet ovat pelotevälineitä. Niihin sisältyy riski pelotteen pettämisestä, sillä ne ovat hallitsemattoman tuhovaikutuksensa vuoksi jokseenkin käyttökelvottomia perinteisen sodankäynnin välineitä. Käyttökelvottomia ne ovat aina jos vastapuolella on samoja aseita.

Samalla on ns. tavanomaisin asein käytävän sodan luonne muuttunut. Ensimmäisen maailmansodan uhreista kymmenes oli siviilejä, toisessa puolet, Vietnamissa 90 % ja Libanonin sisällissodassa 98 %. Aseiden käytöstä on siten tullut perin huono keino siviilien suojelemiseksi.

Kylmän sodan maailma oli omalla tavallaan turvallinen ja ennustettavakin, mutta miellyttävä se ei ollut monessakaan suhteessa. Idässä ei ollut demokratiasta tietoakaan ja vapaudet pysyivät tiukasti säänneltyinä senkin jälkeen, kun Stalinin hirmuvalta oli tunnustettu ja sen uhrit rehabilitoitu. Lännelläkin oli omat totalitaariset takapihansa, eikä demokratiasta aina pidetty muuallakaan silloin kun se johti vääriin valintoihin.

Toiseksi, vuonna 1989 päättyi kylmä sota, jonka symboliksi jäi Berliinin muurin kaatuminen. Neuvostoliitto hajosi kaksi vuotta myöhemmin. Kylmä sota ei suinkaan päättynyt kommunismin romahdukseen siksi, että Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän.

Syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestintä- ja informaatioteknologian perusta, sillä suljetut komentotaloudet ja yksipuoluediktatuurit olivat kyvyttömiä käyttämään uutta teknologiaa täysimääräisesti hyväkseen. Tietokoneet ja muu uusi teknologia edellyttävät vallan hajautusta ja viestintävälineiden antamista kaikkien kansalaisten käyttöön, mihin diktatuurit eivät olleet valmiita. Tämä tuomitsi ne ensin pysähtyneisyyteen ja sitä seuranneeseen romahdukseen. Sama prosessi oli myös vauhdittamassa oikeisto- ja sotilasdiktatuurien kaatumista.

Kylmän sodan päättyminen otettiin kaikkialla riemulla vastaan. Sen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvallisuutta. Paljon odotettiin myös siitä rauhanosingosta jonka varustelutarpeen vähenemisen odotettiin tuovan mukanaan.

Suursodan uhka väistyi, mutta se ei ole kuitenkaan tuonut maailmaa lähemmäksi uutta idyllistä rauhantilaa. Kylmän sodan asetelmissa suurvaltojen kauhun tasapaino merkitsi samalla sitä, että monet alueelliset ja paikalliset ristiriidat padottiin eikä niiden sallittu nousta uhiksi globaalille tasapainolle. Kylmän sodan ideologisen painotuksen vuoksi monia paikallisia, etnisiä, uskonnollisia ja nationalistisia ristiriitoja lakaistiin maton alle. Tämä kävi erityisen selvästi ilmi kun kaksi väkinäistä liittovaltiota, Neuvostoliitto ja Jugoslavian liittotasavalta, hajosivat.

Samalla turvallisuuteemme kohdistuvat uhat ovat muuttuneet. Suurvaltasodan uhkan ja perinteisten valtioidenvälisten sotien tilalle ovat nousseet uudentyyppiset uhat, ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat. Ne ovat suuri haaste maailmassa, jossa kansalliset puolustusdoktriinit, varustautumisratkaisut ja kansainvälinen kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä on rakennettu perinteisten valtioidenvälisten sotien uhan varalle.

Tällaisia uusi turvallisuusuhkia ovat esimerkiksi ympäristön pitkävaikutteinen heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, ihmisperäiset luonnonkatastrofit, hajoavien valtioiden synnyttämät ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen yhteentörmäykset, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, huumeet, HIV/AIDSin kaltaiset taudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat ja terrorismi.

Kolmannen käännekohdan, vuoden 2001 syyskuun 11. päivän, jälkeen terrorismi on nähty päällimmäisenä turvallisuusuhkana. Sekään ei ole uusi eikä yllättävä asia, vaikka syyskuun iskujen mittakaava olikin ennen kokematon.

Kaikille näille uusille uhille on ominaista, etteivät ne usein ole perinteisin sotilaallisin välinein torjuttavissa. Syyskuun terrori-iskua ei olisi estänyt edes ohjustorjuntakilpi, jos sellainen olisi ollut olemassa. Ja silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on ollut välttämätöntä ja oikeutettua - kuten Afganistanissa Talebania ja Al Qaidaa vastaan - se ei koskaan ole yksin riittävä keino.

Turvallisuutta ei tuo myöskään eristäytyminen. Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä. Niiden yli kulkevat niin hyvät kuin huonotkin asiat vaivatta. Uhkien torjunta edellyttää siksi mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä, eikä mikään suurvalta ole tästä poikkeus.

Globalisaatio - haaste ja mahdollisuus

Vaikka ruusuisimmat kylmän sodan päättymiseen liittyvät toiveet ovat kaikonneet, ei kaikissa odotuksissa ei suinkaan ole petytty. Demokratia on levinnyt laajemmalle kuin koskaan historiassa. Milloinkaan ei yhtä merkittävä osa maapallon asukkaista ole voinut valita vapaissa vaaleissa edustajiaan.

Samanaikaisesti on tuskin koskaan demokratian läpimurron jälkeen esiintynyt yhtä paljon epäluottamusta päättäjien kykyyn ja haluun tehdä äänestäjien odottamia päätöksiä. Tämä näkyy laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.

Avain tähän paradoksiin on globalisaatio, joka on tuonut demokratian rajat eteen uudella tavalla. Demokratia on suuressa määrin ollut kansallinen projekti, jonka legitimiteetti lepää edelleen kansallisten parlamenttien varassa. Niin sanottuun globalisaation hallintaan kansallisen demokratian taso ei ole riittävä. Siihen tarvitaan myös ylikansallisen yhteistyön vahvistamista. Sen voi ilmaista myös maailmanlaajuisen demokratian tarpeena, mutta silloin on samalla tiedostettava vaara sortua utopististen rakennelmien kanssa puuhailuun tavalla, joka ei vastaa globalisaation hallinnan tarpeeseen tässä ja nyt.

Globalisaatio sinänsä ei ole uusi asia vaan monessa suhteessa jatkoa vuosisatoja edenneelle kansainvälistymiselle, joka on kasvattanut valtioiden keskinäistä riippuvuutta. Uutta on uusien teknologioiden, ennen muuta viestintä- ja informaatioteknologian, huikean kehityksen kaikkialle ulottuva vaikutus. Se oikeuttaa puhumaan globalisaatiosta myös laadullisesti uutena ilmiönä.

Myös väestönkasvu on perustavanlaatuisesti muuttanut maailmaa. Maapallon väkiluku on yksin toisen maailmansodan jälkeen kasvanut 2,4 miljardista yli kuuteen miljardiin ja tulee parhaassakin tapauksessa nousemaan vielä kymmeneen miljardiin ennen kuin se tasaantuu. Siksi meillä voi olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen. Tämä ei haasta vain ihmisen ja luonnon suhdetta, vaan myös sen miten ihmisyhteisöt - valtiot - järjestävät keskinäiset suhteensa ja yhteistyönsä.

Helsinki-prosessi

Valtion tehtävä kansalaistensa turvallisuuden takaajana ja hyvinvoinnin edistäjänä on perinteisesti katsottu samaksi kuin niin sanotun kansallisen edun ajaminen. Tämä on edelleenkin hyväksyttävä lähtökohta, mutta on tärkeätä ymmärtää ettei millään valtiolla - sen suuruudesta ja voimavaroista riippumatta - voi enää globalisaation aikakaudella olla sellaista kansallista etua, jota se voisi pidemmän päälle menestyksekkäästi ajaa muiden kansallisten etujen kustannuksella.

Tästä seuraa, että globalisaationhallinta on keskeinen haaste myös Suomen ulkopolitiikassa. Globalisaatio syntyy lukemattomasta määrästä päätöksiä, joita tehdään yksityisellä sektorilla ja julkisten instituutioiden ala- ja ulkopuolella. Mutta globalisaatiota ohjaaviin yrityksiin ja julkisiin ratkaisuihin täytyy voida vaikuttaa myös YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen kautta. Tähän haluamme antaa panoksemme ns. Helsinki-prosessin kautta.

Siinä globaalihallinnassa mihin "The Helsinki Process on Globalization and Democracy" tähtää on viime kädessä kyse kansainvälisten suhteiden demokratisoinnista, siitä miten globalisaatiota ja sen synnyttämiä ilmiöitä voidaan saattaa toimivaan kansanvaltaiseen ohjaukseen. Tämän yhtenä keskeisenä tehtävänä tulee olemaan kansainvälisten ongelmien uusien ratkaisukeinojen ideoiminen ja kehittäminen. Tulemme myös paneutumaan kansainvälistä finanssiarkkitehtuuria, kehitysrahoitusta ja inhimillistä turvallisuutta koskevien aloitteiden kehittämiseen.

Globalisaation kansainvälisinä toimijoina ovat, paitsi valtiot ja monikansalliset yritykset, myös koko ajan kasvava kansalaisjärjestöjen verkosto. Monet järjestöistä suhtautuvat kriittisesti tai kielteisesti globalisaatioon, mutta omaksuvat itse globalisaatiolle ominaisia toimintatapoja ja rakentavat verkostoja yli rajojen. Suuresta joukosta järjestöjä voi eräänlaisina vastapooleina nostaa esiin Davosin ja Porto Alegren, World Economic Forumin ja World Social Forumin. Suomalaisia on mukana molemmissa.

Davos on kansainvälisen valtaeliitin keskeinen keskustelufoorumi. Porto Alegren foorumi syntyi sen vastapainoksi ja maailmanlaajuisen globalisaatiokritiikin merkittävämmäksi verkostoksi. Davos ja Porto Alegre eivät kuitenkaan edusta eri maailmoja, vaan yhden ja saman maailman toimintaan vaikutushaluisia eri intressejä.
Vastakkainasettelu ei suinkaan ole ylipääsemätön, ja jos Tansanian ja Suomen ulkoministereiden yhdessä vetämälle Helsinki-prosessille haluaa nimetä yhden todella kunnianhimoisen tavoitteen, niin se on yhteisen vuoropuhelun edistäminen Davosista ja Porto Alegresta avautuvien eri näkökulmien välille.

Monenkeskisen yhteistyön välttämättömyys

Turvallisuuspolitiikan globaalihallinta tai monenkeskisyyteen sitoutuva turvallisuuspoliittinen yhteistyö ovat meille Suomessa ja kumppaneillemme Euroopan unionissa paljolti itsestäänselvyys. Kuitenkin globalisaatioon kytkeytyvät turvallisuusongelmat ja niiden ratkaiseminen uhkaavat myös jakaa kansainvälistä yhteisöä.

Huolimatta toimintavapaudelle ja yhteiselle toiminnalle annetuista erilaisista painotuksista ja merkityksistä monenkeskisen yhteistyön vahvistumiselle on kaikki edellytykset. Suomi on EU:n jäsenenä mukana vuoropuhelussa, joka on syntynyt unionin ja Yhdysvaltain välille multilateralismin merkityksestä ja ehdoista globaalin turvallisuuden edistämisessä.

On etsittävä vastausta kysymykseen, miten monenkeskisen yhteistyön pohjalta ja viime kädessä YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti voidaan selvittää ja ehkäistä väkivaltaisia konflikteja tai ratkaista voimankäytön ja väkivallan uhkaan, yhteiskuntien vakauteen ja valtioiden koskemattomuuteen liittyviä turvallisuusongelmia.

Näissä tilanteissa liikutaan pehmeiden ja kovien globaalien ongelmien liitoskohdassa. Alueelliset, sisäiset tai etniset konfliktit, joukkotuhoaseiden leviäminen ongelmavaltioiden käsiin tai niiden käytön uhka alueellisissa konflikteissa sekä kansainvälisen terrorismin uhka ovat kaikki turvallisuusuhkia, joiden syitä voidaan hakea globaalista poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta murroksesta.

Irakin kriisissä ovat mukana - todellisuudessa, perusteluissa tai yleisön mielikuvissa - kaikki nämä kansainvälisen turvallisuuden suurimmat uhkat. Käsitykset oikeista ja oikeutetuista ratkaisukeinosta ovat eronneet niin Atlantin yli kuin Euroopan sisällä.

Atlantin takaa on esitetty epäilyjä EU:n tai yleensä eurooppalaisten valtioiden tahdosta ja kyvystä toimia uudessa uhkaympäristössä riittävän päättäväisesti ja tehokkaasti.

Keskustelua on kärjistänyt Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuusstrategiaan sisältyvä ennakoivan voimankäytön malli, joka näyttää laajentavan itsepuolustuksen piiriä uusien uhkien torjuntaan.

Multilateralismin ajoi uuteen kriisiin Yhdysvaltain voimankäyttö Irakia vastaan ilman YK:n turvallisuusneuvoston selkeää valtuutusta. Toisaalta Irakista - ja Bagdadin viimeviikkoisesta terrori-iskusta - voi muodostua myös käännekohta myönteiseen suuntaan ja ne voivat osaltaan vauhdittaa tarpeellisia uudistuksia YK:ssa.

EU:n vastaus haasteisiin

Yhdysvaltain sotilaalliseen ylivoimaan nojaava yksinapaisuus on haaste monenkeskisyyteen nojaavalle turvallisuusjärjestelmälle. Euroopan unioni on ottanut Yhdysvaltain ja siellä vaikuttavan uuskonservatismin haasteen vastaan ryhtyessään laatimaan turvallisuusstrategiaa, jonka ensimmäistä luonnosta käsiteltiin Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa. Strategian laatiminen osaltaan selkiyttää ja vahvistaa jatkossakin tärkeää transatlanttista yhteistyötä.

EU on johtava globaali toimija rajat ylittävien ongelmien ratkaisemiseen tähtäävässä yhteistyössä. Se haluaa jatkossakin nojata laajaan turvallisuuskäsitteeseen ja tukea multilateralismia.

Euroopan unioni on perusluonteeltaan ja syntytaustaltaan rauhanprojekti. Euroopan historia takaa sen, että eurooppalaiset eivät unohda väkivallan, konfliktin tai sodan merkitystä ja inhimillisiä kustannuksia kansainvälisissä suhteissa. Turvallisuusjärjestyksen ja turvallisuuspolitiikan on annettava vastaus niiden muodostamaan uhkaan.

Ensinnäkin, miten voidaan ylipäätään välttää voimankäytön tarve eli miten luoda sellainen kansainvälinen järjestys, joka parhaiten estää väkivaltaisten konfliktien syntymisen? Tällöin puututaan konfliktien syihin jo varhaisessa vaiheessa ja pyritään estämään niiden leimahtaminen täyteen liekkiin.

Toiseksi, miten konflikteja ja kriisejä voidaan hoitaa ja selvittää rauhanomaisin keinoin? Tällöin käytetään poliittista ja taloudellista painostusta ja kannustusta, kansainvälisen oikeuden välineitä ja luovuutta yhteyksien ja neuvottelujen rakentamisessa, sotilaallista ja siviilikriisinhallintaa.

Unionin strategialuonnoksessa ajankohtaisimmiksi turvallisuusuhkiksi on määritelty kansainvälisen terrorismin, joukkotuhoaseiden leviämisen sekä heikkojen ja sortuvien valtioiden kytkennät näihin molempiin vaaroihin sekä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Tavoitteeksi on asetettu näiden uusien turvallisuusuhkien ennaltaehkäiseminen.

Suomi kannattaa vahvasti sitä, että unionin on osoitettava poliittista tahtoa ja valmiutta, kyettävä hankkimaan ja käyttämään tietoja sekä tekemään nopeita ja oikea-aikaisia päätöksiä. Unionin on siis parannettava sekä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan että Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan laatua uusien turvallisuusuhkien edessä. Tuleva uusi perustuslaillinen sopimus on tässäkin suhteessa tärkeä historiallinen edistysaskel.

Keskeisenä toimintamallina on se, että unioni sitoutuu mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ristiriitojen ja konfliktien syntyä ennakoiden, toimintaan niiden estämiseksi ja käyttää mahdollisimman tehokkaasti koko välineistöään: poliittisia, taloudellisia, humanitaarisia ja oikeudellisia keinoja sekä muita tukitoimia ja vaikuttamiskeinoja.

EU:n heikkoudeksi mielletään usein sotilaallisten voimavarojen rajallisuus Yhdysvaltojen rinnalla. Kuitenkin EU on ainutlaatuinen kansainvälinen yhteenliittymä siinä suhteessa, ettei millään muulla toimijalla ole käytettävissään yhtä laajaa keinovalikoimaa konfliktitilanteissa ja niiden ennakoinnissa. EU:lla on myös pitkä kokemus etupäässä ei-sotilaallisten keinojen käytöstä. Voin yhtyä EU:n ulkosuhdekomissaari Chris Pattenin toteamukseen, kun hän sanoo: "The EU is rather good at providing this kind of soft security."

Kehittäessään sotilaallisen kriisinhallinnan tarvitsemia voimavaroja unioni ei saa laiminlyödä näiden muiden merkitykseltään kasvavien välineiden ja valmiuksien kehittämistä.

Yksi multilateralismin ajankohtainen erityiskysymys on voimankäytön ehtojen määrittely kansainvälisen oikeuden pohjalta. Multilateralismiin kuuluu kyky tehdä yhteisiä päätöksiä voimatoimista, pakotteista tai muista väliintuloista tilanteissa, joissa vakauspolitiikka tai konfliktinesto ei ole riittänyt eivätkä kriisinhallinnan keinot myöskään riitä ainakaan yksinään.

Sotilaallinen voimankäyttö on viimeinen keino. Tällöin on aina kysyttävä, millä ehdoin kansainvälinen yhteisö tai mikään valtio tai valtioiden yhteenliittymä voi käyttää voimaa toista valtiota vastaan.

YK:n peruskirja sallii voimankäytön kahdessa tapauksessa. Ensimmäinen on itsepuolustus aseellista hyökkäystä vastaan, toinen turvallisuusneuvoston valtuutus kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden joutuessa uhatuksi. Käytäntö ja keskustelu ovat koetelleet ja ylittäneetkin näitä raja-aitoja.

Humanitaarinen väliintulo Kosovon kriisissä ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta hyväksyttiin laajalti oikeutettuna myös Suomessa. Samalla se todettiin vallitsevan kansainvälisen oikeuden vastaiseksi, siis yhä poikkeustapaukseksi.

Humanitaarisesta näkökulmasta on pyritty kehittämään yhteisen toiminnan oikeuttavaksi periaatteeksi valtioiden velvollisuutta suojella kansalaisiaan ihmisoikeuksien loukkauksilta. Suomi tukee Kanadan aloitteesta käynnistynyttä hanketta, joka voisi tuoda selkeyttä tilanteeseen ja kirkastaa oikeuksien ja velvoitteiden perustana olevia inhimillisiä arvoja.

Yhdysvaltain hyökkäys Afganistaniin perustui turvallisuusneuvoston nimenomaiseen tulkintaan, jonka mukaan itsepuolustus on oikeutettua myös muun kuin valtion - tässä tapauksessa terrorijärjestön - muodostamaa hyökkäystä vastaan.

Irakin kriisissä on tullut kokeeseen vaatimus, että kansainvälisen terrorismin tai joukkotuhoaseiden leviämisen muodostama uhkan edessä saattaa tulla välttämättömäksi ennakoiva voimankäyttö itsepuolustuksena.

Sotatoimet pyrittiin perustelemaan YK:n periaatteilla, turvallisuusneuvoston aikaisemmilla päätöslauselmilla ja sen arvovallan säilyttämisellä. Voimankäyttö ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta ei kuitenkaan ollut hyväksyttävää. Jälkeenpäinkään ei ole löytynyt todisteita kielletyistä joukkotuhoaseista tai Irakin yhteyksistä Al Qaidan terroristiverkostoon. Saddamin hirmuhallinnosta on päästy, mutta rauhan ja demokratian vakauttaminen Irakiin edellyttää nyt aidosti monenkeskistä, YK-johtoista kansainvälistä yhteistyötä.

Kansainvälisessä keskustelussa tarjotaan nyt malleja, jotka edellyttävät YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden voimankäyttöä koskevien periaatteiden tai säännöstön muokkaamista tai ainakin niiden uutta tulkintaa. Uudet mallit edellyttävät kuitenkin tarkkaa arviointia siitä, miten kansainvälistä turvallisuusjärjestystä voidaan joka suhteessa kestävimmin kehittää.

Lopuksi

Lopuksi haluan korostaa, että Suomen linja omaan osallistumiseen sotilaallisiin operaatioihin on selvä niin politiikan kuin lainsäädännön tasolla. Suomi voi osallistua sotilaalliseen kriisinhallintaan vain YK:n turvallisuusneuvoston tai Etyjin valtuutuksen nojalla. Me emme lähetä joukkojamme YK:n peruskirjan tarkoittamiin sotilaallisiin pakotetoimiin. EU:n on luonnollisesti hankittava turvallisuusneuvoston valtuutus, jos se jossain tilanteessa ryhtyy sellaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, jotka peruskirjan mukaan sitä edellyttävät.

Euroopan unionin tulee vahvistua ainutlaatuisena ja uudenlaisena globaalina toimijana, joka vastaa kansainvälisen murrosvaiheen vaatimuksiin. Pahimmillaan epärealistisesti tulkittuna se voi tarkoittaa myös vaarallista pyrkimystä kehittää unionista sotilaallista supervaltaa. Emme tarvitse uusia supervaltoja, vaan maailman ja kansainvälisen yhteistyön kehittämistä sellaiseksi, jossa perinteiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole sijaa eikä tarvetta.

Tähän työhön Suomi antaa voimakkaan panoksensa. Tähtäämme siihen, että Euroopan unioni tukee merkittävillä voimavaroillaan, johdonmukaisella toiminnalla ja tehokkaalla päätöksenteolla monenkeskisen turvallisuuspolitiikan uskottavuutta.
Suuri haaste on myös YK-järjestelmän kehittäminen ja vahvistaminen. YK:n rakenteet tarvitsevat turvallisuusneuvostoa myöten uudistuksia ja järjestö vahvempaa resurssointia. Maailmanlaajuinen ja yhteinen arvoyhteisö ja perusta tulee rakentaa YK:n peruskirjan, ihmisoikeuksien julistuksen ja vuosituhatjulistuksen yhteisten arvoihin ja periaatteisiin nojaten.































































































































ulko- ja turvallisuuspolitiikka