Ulkoministeri Erkki Tuomioja: Euroopan Unionin laajentuminen

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Tampereen Paasikivi-seurassa 25.1.2003


Hyvät kuulijat,

keskityn esityksessäni kahteen ajankohtaiseen ja laajaan asiaan: Euroopan Unionin laajentumiseen ja sen tulevia rakenteita koskevaan seuraavaa hallitustenvälistä konferenssia valmistelevaan työhön. Kööpenhaminan huippukokous joulukuun puolivälissä 2002 vahvisti EU:n siirtymisen uuteen aikakauteen, kun jäsenyysneuvottelut päättyivät kymmenen hakijamaan kanssa. 15 jäsenen EU on kohta historiaa. Me EU-kokouksiin osallistuvat suomalaiset saamme kokea sen fyysisesti huhtikuun 17. päivästä lähtien, jolloin uudet jäsenmaat pääsevät seuraamaan neuvoston ja Euroopan parlamentin toimintaa

Puheenjohtajamaa Tanska on saanut ansaittua kiitosta neuvottelujen loppurutistuksen tehokkaasta ja päättäväisestä hoitamisesta. Unionin linja piti rahoituskysymyksissä loppuun asti ja lopputulos vastasi Suomen neuvottelumandaattia. Tanskan työskentely todisti, että pieni jäsenmaa voi hoitaa vaativan neuvottelutehtävän hyvin, taas kerran paremminkin kuin monet isommat jäsenmaat, joilla voisi olla suurempi houkutus tuoda peliin omia kansallisia etujaan.

Liittymissopimus allekirjoitetaan Ateenassa 16. huhtikuuta. Jäsenmaissa käynnistyy sopimuksen ratifiointiprosessi. Suomessa tämä merkitsee kevätkaudella hallituksen esityksen laatimista Eurooppa-linjan johdolla yhteistyössä eri ministeriöiden kanssa. Tarkoituksena on, että Suomi voisi ratifioida liittymissopimuksen vuoden 2003 loppuun mennessä. Joissakin maissa ratifiointiprosessi venyy vuoden 2004 puolelle.

Hakijamaista kaikki Kyprosta lukuun ottamatta järjestävät kansanäänestyksen liittymisestä. Kansalaismielipide hakijamaissa on pääosin ollut jäsenyyden kannalla, mutta minään läpihuutoasiana ei kansanäänestystä missään maassa voi pitää. Siten ei ole täysin varmaa, liittyykö EU:hun kymmenen maata vappuna 2004.

Neuvottelut jatkuvat Bulgarian ja Romanian kanssa. Niille oli tärkeää, että Kööpenhaminassa vahvistettiin niiden kuuluminen samaan, jakamattomaan laajentumisprosessiin. Molempien maiden tavoitteena on jäsenyys vuonna 2007. Bulgaria pyrkii päättämään neuvottelunsa jo kuluvan vuoden loppuun mennessä, Romanialla prosessi saattaa jatkua vielä vuoden 2005 puolelle. Aikataulu on kunnianhimoinen eikä jäsenyyden toteutuminen jo vuonna 2007 ole itsestäänselvyys. Samat säännöt ja kriteerit pätevät edelleen. Unioni tukee maiden etenemistä muun muassa lisäämällä vuodesta 2004 lähtien Phare-, ISPA- ja SAPARD-rahastojen kautta annettavaa liittymistä edeltävää tukea. Bulgarian ja Romanian edistyminen riippuu kuitenkin ensisijaisesti maiden omasta kehityksestä. Molempien on tehostettava huomattavasti sisäisiä uudistuksiaan ja kehitettävä hallintokäytäntöjään. Myös Kööpenhaminassa päätetty lisärahoitus on sidottu niiden vastaanottokykyyn.

Turkki oli lopulta tyytyväinen Kööpenhaminan tuloksiin. Unioni harkitsee vuoden 2004 edistymisraportin ja komission arvion perusteella, voidaanko neuvottelut Turkin kanssa aloittaa vuonna 2005. Turkki itse on vakuuttanut täyttävänsä Kööpenhaminan kriteerit jo vuonna 2003. Turkin uusi hallitus on ilmoittanut sitoutuneensa uudistusohjelmaansa ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden edistämiseksi. EU tukee myönteistä kehitystä ja seuraa tilannetta. Myös Turkin liittymistä edeltävää taloudellista tukea lisätään. Matkaa on kuitenkin vielä paljon edessä, sillä kriteerien täyttyminen edellyttää muun muassa Turkin perustuslain muuttuvan siten, että siinä armeijalle annettu mahdollisuus puuttua demokraattiseen prosessiin poistetaan.

Hankalin vielä avoin kysymys koskee Kyproksen jälleenyhdistymistä. Kööpenhaminassa sovellettiin Helsingin huippukokouksen päätelmiä, joiden mukaisesti Kypros voi liittyä unioniin myös jaettuna. Unioni pitää kuitenkin edelleen parempana yhdistyneen saaren liittymistä. YK-johtoiset poliittiset neuvottelut saaren yhdistymisestä jatkuvat ja tavoitteena on saada aikaan kattava ratkaisu helmikuun loppuun mennessä. Tässä tapauksessa saaren molemmissa osissa voitaisiin järjestää perustamissopimuksesta kansanäänestys 30. maaliskuuta. Turkin ja Kreikan suhteiden edistymisen vuoksi Kreikan EU-puheenjohtajuuteen kohdistuu ratkaisuodotuksia: "nyt tai ei koskaan". Lisäksi erityisesti Yhdysvallat ja Iso-Britannia pyrkivät painostamaan osapuolia neuvotteluratkaisuun. Turkin uusi hallitus on todennut sitoutuneensa ratkaisupyrkimyksiin ja YK:n aikatauluun. Kyproksella järjestetään presidentinvaalit helmikuussa, ja kansalaismielipiteessä on sekä YK:n suunnitelmaa vastustavia että kannattajia. Yhdistymisratkaisua kannattava istuva presidentti Klerides on ilmoittanut hakevansa yhdistymisratkaisun siirtymäajaksi uutta poikkeuksellista 16 kuukauden kautta. Kyproksen turkkilaispuolella on järjestetty mittavia mielenosoituksia yhdistymisratkaisun puolesta, mutta Denktash vastustaa sitä edelleen.

Hakijamaiden sitoumusten seuranta jatkuu. Komissio antaa neuvostolle kuusi kuukautta ennen liittymishetkeä monitorointiraportin. Thessalonikin huippukokouksessa kesäkuussa 2003 kiinnitetään erityistä huomiota hakijamaiden taloudelliseen kehitykseen ja niiden integroimiseen unionin sisämarkkinoihin.

Laajentuminen luo uutta dynamiikkaa suhteissa unionin naapurimaihin. Eurooppa-neuvosto totesi Kööpenhaminassa tarpeen kehittää rajat ylittävää ja alueellista yhteistyötä naapurien kanssa. Suomen aloitteesta päätelmiin lisättiin maininta asiaankuuluvien välineiden tehostamisesta. Suomen tavoitteena on rahoitusinstrumentin kehittäminen yhdistämällä eri rahoitusohjelmia siten, että koko itärajan yli ulottuvien hankkeiden rahoitus turvattaisiin. Tällä tavoin turvattaisiin jatkossa myös pohjoisen ulottuvuuden rahoitus samoilla periaatteilla.

Kevättalvella 2002 esiin nostetusta Wider Europe -käsitteestä on kasvanut New Neighbours -aloite. Uudella naapuruuspolitiikalla halutaan varmistaa, etteivät laajentuneen unionin uudet ulkorajat muodosta syvenevää jakolinjaa. Ukrainan, Moldovan ja Valko-Venäjän sisäinen tilanne ei tällä hetkellä mahdollista syvällistä integraatiota. Yhteistyötä voidaan kuitenkin kehittää laadullisesti pyrkien elintasokuilun ja demokratiavajeen lieventämiseen. Uudet naapurit merkitsevät unionille erityishaastetta. Suomelle on tärkeää, että Venäjän erityisasema itänaapurien keskuudessa säilyy. Tässä yhteydessä nousee esiin kysymys, missä ovat EU:n laajentumisen käsitteelliset ja maantieteelliset rajat.

Eurooppa-neuvosto vahvisti Kööpenhaminassa viiden Länsi-Balkanin maan, Albanian, Bosnia-Hertsegovinan, Jugoslavian, Kroatian sekä Makedonian jäsenyysperspektiivin, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Kroatialla on tällä hetkellä näiden maiden keskuudessa parhaat valmiudet edetä kohti jäsenyysneuvotteluja, ja se onkin ilmoittanut aikomuksestaan jättää jäsenyyshakemuksensa helmikuun lopussa 2003 tähtäimessä päästä mukaan vuoden 2004 jälkeiseen laajentumiskierrokseen. Kreikka aikoo järjestää EU:n jäsenvaltioiden ja vakaus- ja assosiaatioprosessin maiden huippukokouksen Thessalonikissa kesäkuussa 2003.

Hyvät kuulijat,

laajentuminen vaikuttaa suotuisasti lähialueidemme kehitykseen. Elintasokuilu Suomen ja naapurustossamme olevien uusien jäsenmaiden välillä tasoittuu. Suurempi poliittinen ja taloudellinen vakaus takaa suomalaisille yrityksille paremmin ennustettavan toimintaympäristön voimakkaasti kehittyvillä markkinoilla. EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelma korostaa myös Suomen paikkaa osana yhtenäistä Eurooppaa. Yhteistyö Venäjän kanssa tulee niin ikään laajentumisen myötä olemaan EU:n toimintaohjelman keskiössä.

On luonnollista, että Suomi vauraana EU-jäsenmaana osallistuu laajentumisesta aiheutuviin kustannuksiin. Laajentuminen ei välittömästi vaikuta aluepolitiikan sisältöön Suomessa. Seuraavalla rakennerahastokaudella vuoden 2006 jälkeen syntyy paineita vähentää rahoitusta nykyisissä jäsenvaltioissa. Suomen kannalta on tärkeää huolehtia siitä, että nykyisten jäsenmaiden rakennemuutoksesta kärsineistä alueista pidetään jatkossakin huolta. Harvaan asuttujen alueiden tulee säilyä aluepolitiikan kohteina niin, että Itä- ja Pohjois-Suomen elinvoimaisuutta voidaan tukea myös laajentuneessa Euroopassa. EU:n sisäistä rahanjakoa koskevien päätösten on oltava oikeudenmukaisia ja tasapainoisia jatkossakin.

Unionin maatalouspolitiikan muutospaineet ovat olemassa laajentumisesta huolimatta. Kööpenhaminan huippukokous ei tässä suhteessa tuonut mitään olennaista uutta, vaan lokakuussa Brysselissä pidetyn Eurooppa-neuvoston päätöksen mukaan tulee nykyinen yhteinen maatalouspolitiikka jatkumaan olennaisilta osiltaan vuoteen 2006 saakka. Komissio pitää kuitenkin kiinni jo viime kesänä tekemistään välitarkistusesityksistä, joista on tarkoitus päättää Kreikan puheenjohtajuuskaudella tai viimeistään ennen laajentumisen toteutumista vuonna 2004.

Brysselissä sovittiin myös yhteisen maatalouspolitiikan menojen jäädyttämisestä vuoden 2006 jälkeen. Tulevalla kehyskaudella, vuosina 2007-2013, yhteisen maatalouspolitiikan markkinatoimenpiteiden ja suorien tukien menot pidetään reaalisesti vuoden 2006 tasolla. Tällöin on kuitenkin otettu huomioon vain yhden prosentin vuotuinen inflaatio, joten reaalisesti kehys voi hieman pienentyä.

Maatalouspolitiikan osittaista jälleenkansallistamista ei ole näköpiirissä, mutta ajatusta ei tule suinkaan hylätä. Todennäköistä joka tapauksessa on, että muutoksia yhteiseen maatalouspolitiikkaan joudutaan tekemään vuoden 2006 jälkeen muun muassa siksi, että haluamme tuloksia käynnissä olevalta WTO:n uudelta neuvottelukierrokselta. Uusien jäsenmaiden pitkät siirtymäajat suorien tukien ja eräiden hygienia- ja laatusäännösten osalta tuovat jo nyt yhteisön maatalouspolitiikkaan oman vivahteensa, samoin kansallisen lisätuen käyttömahdollisuus, kunnes unionin nykyinen tukitaso on saavutettu.

Viimeisimmän eurobarometrin mukaan suomalaisilla on varsin selkeä käsitys siitä, mitä vaikutuksia EU:n laajentumisella tulee olemaan sekä Euroopan vakauden ja maailmanlaajuisen vaikutusvallan kannalta että unionin sisäisen toiminnan haasteiden näkökulmasta. Laajentumisen uhkakuvien lievittämiseksi neuvoteltiin unionin puolelta siirtymäajat työvoiman vapaalle liikkumiselle sekä liikenneluvussa kabotaasin eli sisäisen maantieliikenteen vapauttamiselle.

Suomessa huolenaiheeksi nousi pelko virolaisten massamuutosta Suomen työmarkkinoille. Eri selvitysten mukaan EU:n laajentumisen ei kuitenkaan odoteta tuovan juuri lisää muuttoa uusista jäsenmaista Suomeen, enkä usko, että meillä on tarvetta käyttää rajoituksia enää kahden vuoden ensimmäisen siirtymäkauden jälkeen. On kuitenkin hyvä, että meillä on mahdollisuus ylläpitää rajoituksia kaikkiaan seitsemän vuotta, jos ongelmia ilmenisi, sillä se lisää laajentumisen hyväksyttävyyttä Suomessa. Tärkeintä on, että Suomessa noudatetaan omaa työmarkkinalainsäädäntöämme ja yleissitovia työehtosopimuksia ja että niiden valvonta on tehokasta. Tässä on parantamisen tarvetta. Kansantaloutemme ja hyvinvointimme ylläpitämiseksi ikääntyvän väestön Suomessa on pidemmän päälle tärkeätä, että tänne saadaan vähintään yhtä paljon opiskelijoita, työntekijöitä ja ehkä ilmastopakolaisiakin kuin mitä suomalaisia muuttaa eri syistä ulkomaille.

Hyvät kuulijat

Euroopan tulevaisuutta pohtivan konventin työ on osoittautumassa ennakoituakin merkittävämmäksi. Samalla konventin työskentely on muuttanut luonnettaan. Vaikka alkuperäisenä ajatuksena oli vapaasti pohtiva neuvottelukunta, joka esittelisi vaihtoehtoja konventtia seuraavalle hallitustenväliselle konferenssille, on konventti ottanut tavoitteekseen unionin uuden perustuslaillisen sopimuksen laatimisen. Lopullisten päätösten aika on kuitenkin vasta konventtia seuraavassa hallitusten välisessä konferenssissa eikä Suomen hallitus ja eduskunta voi ennalta sitoa kantaansa konventin työn tuloksiin.

Neuvottelukunta on esittänyt useita uusia ajatuksia unionin tulevan toiminnan pohjaksi. Tämä on perusteltua ottaen huomioon, että unionin tuleva laajentuminen, globalisoituva maailmantalous ja muutokset unionin turvallisuusympäristössä edellyttävät unionin perussopimusten ennakkoluulotonta tarkastelua.

Tällä hetkellä konventin työssä merkittävimpiä kysymyksiä ovat unionin toimielinten väliset suhteet. Karkeasti ottaen esitettyjen mielipiteiden voidaan sanoa jakautuvan yhtäältä yhteisömetodin kehittämistä kannattaviin ja toisaalta hallitustenvälisyyttä korostaviin linjauksiin. Edellistä ovat kannattaneet ensisijaisesti pienten jäsenvaltioiden, jälkimmäistä suurempien jäsenvaltioiden edustajat.

Kaikkia esityksiä on tarkasteltava jäsenmaiden tasavertaisuuden pohjalta. Lähtökohtina tulee olla myös unionin toiminnan tehokkuuden lisääminen, instituutioiden välinen tasapaino ja demokraattinen legitimiteetti. Tuloksena tulisi olla selkeä ja ymmärrettävä järjestelmä. Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei edellytä uusien instituutioiden luomista eikä nykyisen niin sanotun institutionaalisen tasapainon järkyttämistä.

Erityisen selkeästi institutionaalisia kysymyksiä koskevat näkemyserot ovat tulleet esille Saksan ja Ranskan äskettäin tekemässä esityksessä Eurooppa-neuvoston pysyvän presidentin viran perustamisesta. Pysyvän presidentin tehtäviin kuuluisivat Eurooppa-neuvostojen johtaminen, valmisteleminen sekä sen päätösten täytäntöönpanon seuranta. Hänellä olisi myös keskeinen rooli unionin ulkoisessa edustamisessa.

Saksan ja Ranskan esityksessä on useita ongelmia. Eurooppa-neuvoston nimittämän pysyvän presidentin asema unionissa olisi epäselvä, hämärtäisi unionin toimielinten toimivaltasuhteita ja veisi unionia hallitustenvälisyyden suuntaan, eikä neuvoston pysyvä presidentti olisi demokraattisesti vastuussa millekään taholle. Presidentti ja hänen ympärilleen luotava hallinto saattaisi lisäksi joutua kilpailutilanteeseen komission kanssa. Voi jopa kysyä, onko nimenomainen tarkoituskin luoda entistä epäselvempi ja monimutkaisempi järjestelmä, joka tuo lisää liikkumatilaa suurten jäsenvaltioiden keskinäiselle suhmuroinnille jäsenvaltioiden tasaveroisuuden kustannukselle.

Presidentin virkaa on perusteltu sillä, ettei jäsenmaiden kesken kiertävä puheenjohtajuus toimisi 25 jäsenen unionissa. Toisaalta myös unionin ulkoista edustusta on haluttu tehostaa nimeämällä unionille selkeästi yksi ulkoinen edustaja. Näihin ongelmiin on kuitenkin löydettävissä ratkaisuja, jotka eivät järkytä unionin institutionaalista tasapainoa.

Tosiasiassa neuvoston kiertävä puheenjohtajuus on ollut parhaiten toimivia osia EU:n rakenteissa. Se ilmentää jäsenvaltioiden tasavertaisuutta ja lähentää unionia sen kansalaisiin. Kiertävän puheenjohtajuuden olennaiset elementit on säilytettävä jatkossakin. Puheenjohtajuuden hoitamiseen liittyvää taakkaa voidaan tiettyjen neuvostokokoonpanojen osalta keventää esimerkiksi erilaisten ryhmäpuheenjohtajuuksien kautta pysyviä puheenjohtajuuksia ja presidentti-instituutioita luomatta.

Unionin ulkoisen toiminnan tehostaminen voidaan toteuttaa myös perustamatta institutionaalista tasapainoa horjuttavaa Eurooppa-neuvoston presidentin virkaa. Konventissa on ollut esillä useita vaihtoehtoja ulkosuhteita hoitavan komissaarin ja korkean edustajan tehtävien mahdollisista uudelleenjärjestelyistä. Yksi vaihtoehto olisi näiden tehtävien yhdistäminen ja sijoittaminen komissioon. Näin parannettaisiin unionin ulkoisen toiminnan johdonmukaisuutta eikä luotaisi päällekkäisiä rakenteita ulkosuhteiden valmistelua ja täytäntöönpanoa varten. Päätöksenteko säilyisi luonnollisesti edelleenkin neuvostossa. Myös korkean edustajan ja ulkosuhdekomissaarin tehtävien niin sanottu kaksoishatuttaminen - toisin sanoen molempien tehtävien antaminen yhdelle ja samalle henkilölle - voisi tietyin edellytyksin olla hyväksyttävä vaihtoehto.

Unionin instituutioiden uudistaminen on tulevaisuustyön keskeisiä tehtäviä. Toimielinten uudistamisen ohella unionin ulkosuhdetoiminnan tehostaminen edellyttää kuitenkin selkeiden ulkopoliittisten tavoitteiden määrittämistä ja yhteistä poliittista tahtoa. Unionin ulkosuhteiden tavoitteet tulisi määritellä riittävän selkeästi uudessa perussopimuksessa. Näiden tavoitteiden pohjalta unionin ulkosuhdetoiminnan johdonmukaisuutta tulee lisätä.

Ulkosuhteiden tehostamiseen liittyy myös unionille myönnettävä yksinomainen oikeushenkilöllisyys. Tämä avaisi tien unionin nykyisen pilarirakenteen avoimempaan tarkasteluun, jolloin unionin ulkopolitiikan eri lohkoja voitaisiin hoitaa kokonaisvaltaisemmin ja tehokkaammin.

Konkreettisina keinoina ulkosuhteiden tehostamisessa olisivat määräenemmistöpäätösten käytön lisääminen ja ulkosuhdevälineiden kehittäminen. Unionin toimintaa kansainvälissä järjestöissä tulisi lisäksi kehittää tehokkaamman edustautumisen ja paremman koordinaation avulla. Tarvittaessa unionin tulisi voida liittyä kansainvälisiin järjestöihin jäsenmaiden rinnalla.

Merkittäväksi kysymykseksi on edellä selostettujen kysymysten ohella konventissa nousemassa unionin perustuslaillisen sopimuksen muuttamismenettely ja voimaantulo. On jopa esitetty, että jäsenvaltio voisi joutua eroamaan tai sen katsottaisiin eroavan unionin jäsenyydestä, mikäli se ei ratifioisi uutta perustuslaillista sopimusta. Tämä on yksiselitteisesti mahdoton ajatus. Pakkoeroaminen merkitsisi poikkeamista Euroopan yhdentymisen taustalla olevista peruslähtökohdista, ja sillä olisi yleiseen integraatiokehitykseen liittyviä haitallisia vaikutuksia kuten usean rinnakkaisen järjestelmän syntyminen.

Unioni muuttuu pysyvästi laajentumisen myötä. Keskustelua käydään paljon siitä, tiivistyykö yhteistyö vai hajottaako laajentuminen unionia ja sen instituutioita. Tuleva laajentuminen kattaa aikaisempaa huomattavasti suuremman joukon eri kokoisia ja erilaisen historian omaavia maita. Aikaisempi kokemus on kuitenkin osoittanut, että jokaisen laajentumisen myötä unioni on vahvistunut ja löytänyt uusia yhteistyömuotoja.

Kyse ei ole siitä, että unionista oltaisiin rakentamassa perinteiseksi supervallaksi Se ei ole sen enempää mahdollista, tarpeellista kuin toivottavaakaan. EU:ta tulee paremminkin kehittää vahvaksi kansainväliseksi toimijaksi, joka vie globalisaation hallintaa sellaiseen suuntaan, jossa perinteiselle supervaltakäyttäytymiselle ei ole sen enempää tarvetta kuin mahdollisuuttakaan.

Kiitos!








































































EU