Ulkomaankauppaministeri Jari Vilén: Euroopan unionin globaalin roolin vahvistaminen
Mihin menet Eurooppa? Kokoomuksen Eurooppa-seminaari Finlandia-talossa, 20.1.2003
Globaali hallinta nousi keskeiseksi keskusteluteemaksi vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla, noin kymmenen vuotta rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen jälkeen. Taloudellisen ja poliittisen keskinäisriippuvuuden kasvun myötä merkittävistä poliittisista ongelmista muodostui aidosti globaaleja, mikä on mullistanut kansainvälisen yhteistyön tarvetta ja vaatimuksia. Useimmat poliittiset ongelmat, kuten ympäristöön ja turvallisuuteen liittyvät kysymykset voidaan ratkaista vain kansainvälisellä yhteistyöllä ja yhteisiä pelisääntöjä kehittämällä.
Globaalisaation hallinnan välineet kehittymättömät
Globaalin hallinnan välineet eivät kuitenkaan ole pysyneet kehityksen kelkassa. Toimijoina ovat edelleen 1600-luvulta kehittynyt kansallisvaltioiden järjestelmä ja lähinnä toisen maailmansodan jälkeen luodut kansainväliset organisaatiot. Uusia organisaatioita ei olla luotu, vaan eri toimijat ovat pyrkineet mukauttamaan toimintansa globalisaation luomiin uusiin olosuhteisiin.
Viime vuodet ovat osoittaneet, kuinka haastavaa nykyisellä rakenteella on ratkaista yhteisiä ongelmia ja luoda kestäviä pelisääntöjä. Esimerkiksi Kioton ilmastosopimuksen neuvotteluprosessi tai Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokous osoittivat, kuinka vaikeaa lähes kahdensadan kansallisvaltion on keskenään sopia ympäristön kannalta välttämättömistä toimenpiteistä. Toisaalta se, että Johannesburgissa kyettiin saavuttamaan yhteiset kannat mm. kestävistä kulutustavoista osoittavat eri valtioiden sitoutuneisuuden ja halun löytää yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin.
Kansainvälisten organisaatioiden ja kansallisvaltioiden väliin on kuitenkin muodostumassa alueellisia yhteistyörakenteita, joista Euroopan unioni on pisimmälle kehittynyt esimerkki. EU toimi ilmastosopimusta solmittaessa yhtenä toimijana, sillä unionin päästömäärää käsiteltiin kokonaisuutena. Unionilla ei kuitenkaan toistaiseksi ole oikeushenkilöllisyyttä, eikä se ole jäsenenä missään keskeisessä globaalin hallinnan järjestössä.
EU:n jäsenvaltioiden sekalainen osallistuminen näihin järjestöihin osoittaa, kuinka sekava EU:n ja sen jäsenvaltioiden muodostama kansainvälinen päätöksentekorakenne itse asiassa on. Asiaa voidaan havainnollistaa Peter Ekholmin juuri julkaistun kirjan ("Tiivistyvä ja Hajautuva Euroopan unioni", s. 105) kuviolla.
1) Kaikki EU:n jäsenet kuuluvat YK:hon ja sen erityisjärjestöihin, maailmanpankkiin ja kansainväliseen valuuttarahastoon sekä Maailman kauppajärjestöön ja OECD:hen.
2) Turvallisuusneuvostoon kuuluvat pysyvinä jäseninä tunnetusti vain Ranska ja Iso-Britannia.
3) G7:ään kuuluvat Saksa, Ranska, Italia ja Iso-Britannia.
4)EMU ja NATO muodostavat Euroopan talouspoliittisen ja turvallisuuspoliittisen ytimen. EMU:n ulkopuolella on kuitenkin kolme ja Naton ulkopuolella neljä nykyisistä jäsenmaista. Ruotsi on muuten ainoa unionin jäsen, joka ei kuulu kumpaankaan ytimeen.
Tästä sekavasta todellisuudesta huolimatta EU:sta puhutaan globaalina toimijana. USA:ssa ja muuallakin asia yksinkertaistetaan jopa niin, että useissa asiayhteyksissä puhutaan pelkästään ”Euroopan” näkemyksistä vaikkapa ympäristökysymyksiin. Tosiasia kuitenkin on, että EU on ollut niin sidottu omiin sisäisiin uudistusprosesseihinsa ja laajentumiseen, että todelliseen globalisaation hallinnan kehittämiseen siltä on jäänyt vain vähän aikaa ja poliittista energiaa.
Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt olettavat ehkä, että valtioiden päämiehet keskustelisivat esimerkiksi EU:n huippukokouksissa laajasti myös globaaleista kysymyksistä. Tätä tapahtuu kuitenkin kovin harvoin. Esimerkiksi Espanjan puheenjohtajuuskauden huippukokouksissa lähes ainoa asia, joka ei tuntunut herättävän juuri minkäänlaisia intohimoja oli unionin kannat Johannesburgin huippukokoukseen. Samalla kun päähuomio kohdistui suhteellisesti ottaen mitättömiin unionin sisäisiin kysymyksiin, niin kaikkia maailman ihmisiä koskettava kestävän kehityksen huippukokouksen tavoitteet tyydyttiin lähinnä toteamaa pöytäkirjoihin.
EU on kauppapoliittinen suurvalta
Itse asiassa ainoa politiikan sektori, jossa EU on todellinen globaali suurvalta, on kauppapolitiikka. Asema suurvaltana ei perustu vain suureen kaupan volyymiin, vaan myös vahvaan toimivaltaan jota jäsenmaat ovat yhteisölle luovuttaneet: kauppapolitiikka kuuluu unionin ensisijaiseen toimivaltaan. EU:n ensimmäinen pilari (Euroopan yhteisö) on oikeushenkilö, ja sen vuoksi EU:n toimielimillä on legitiimi asema globalisaation hallinnassa. Bruttokansantuotteella ja maailmankaupan osuudella mitattuna EU:n jäsenmaat muodostavat Yhdysvaltojen veroisen kauppamahdin.
Tässäkin on kuitenkin huomattava, että Yhdysvallat kykenee hyödyntämään suuruuttaan aivan eri tavalla kuin EU. Unionin yhteiset positiot Dohan kierroksella ovat aina sisäisten poliittisten jännitteiden ja kompromissien tulos, mikä heikentää unionin kykyä strategiseen toimintaan esimerkiksi maatalousneuvotteluissa. Komission kompetenssista huolimatta varsinkin suuret päätökset tehdään de facto yksimielisyysvaatimuksen tai vähintään intressien yhteensovittamisen kautta, mikä johtaa helposti vesitettyihin kompromisseihin.
Yhdysvaltoihin verrattuna EU on jo rakenteellisista syistä altavastaaja kun on kyse toiminnan nopeudesta sekä taktisesta toiminnasta globaaleissa kauppaneuvotteluissa. Päätöksentekojärjestelmään ja ulkoiseen toimintakykyyn liittyvät haasteet tulevat luonnollisesti korostumaan unionin laajentumisen myötä. Määräenemmistöpäätöksiä lisäämällä ja komission toimivaltaa vahvistamalla voidaan tilannetta korjata osin, mutta tämä ei poista politiikkojen sisältöön liittyviä paikoittain perustavaa laatua olevia näkemyseroja jäsenmaiden välillä.
EU:n tulevat uudistukset lisäävät unionin valmiuksia globaaliin hallintaan
Mikäli EU:sta halutaan kehittää todellinen globaali toimija on selvää, että unionin nykyisen kaltaisesta pilarijaosta on päästävä eroon. Kokoomus linjasikin viime kesän puoluekokouksessaan Turussa, että pilarirakennetta on tarkasteltava ennakkoluulottomasti sekä oikeus- ja sisäasioiden (III pilari) että ulko- ja turvallisuuspolitiikan (II) pilari osalta.
Globalisaation kiihdyttämä ihmisten vapaa liikkuvuus tekee välttämättömäksi, että jäsenmaat kykenevät sopimaan maahanmuuttoon ja pakolaiskysymyksiin liittyvistä kysymyksistä tehokkaasti, määräenemmistöpäätöksillä. Tampereen huippukokouksen päätösten toimeenpano ja seuranta eivät kuitenkaan ole edenneet toivotulla tavalla Suomen puheenjohtajuuskauden jälkeen. Tämä on valitettavaa, sillä pelkästään Euroopan väestön ikärakenne asettaa suuret vaatimukset osaavan työvoiman saamiseksi Euroopan sisämarkkinoille. Eurooppa on ainoa maanosa, jossa väestön ikääntyminen johtaa jo lähivuosina väestömäärän vähentymiseen ja eläkeläisten suhteellisen määrän dramaattiseen kasvuun.
Tulevaisuuskonventti ja sitä seuraava hallitusten välinen konferenssi tulevat vastaamaan sekä näihin unionin sisäisiin että globaaliin hallintaan liittyviin haasteisiin uudistamalla EU:n päätöksentekojärjestelmiä ja rakennetta. Yksi esillä ollut ajatus on ollut mm. ulkosuhdekomissaarin ja unionin ulkopoliittisen korkean edustajan tehtävien yhdistäminen eli ns. kaksoishatutus. Tämä voisi olla toimintakelpoinen parannus EU:n ulkopoliittisen toiminnan selkeyttämisessä. Tulevat uudistukset tuovat parannusta nykyiseen epäselvään tilanteeseen. Tämä johtaa väistämättä muutoksiin perinteisessä kansallisvaltion suvereniteettia koskevissa käsityksissä.
Schröderin ja Chiracin luonnos "Euroopan tulevaisuudeksi" ei tuo apua tähän tilanteeseen, vaan sekoittaa tilkkutäkkiä entisestään. Vaikuttaa siltä, että tässä mallissa on pyritty yhdistämään Saksan perinteisesti kannattama yhteisöllisyys Ranskan kannattamaan hallitusten välisyyteen. Edellinen ajattelutapa johtaa komission ja Euroopan parlamentin vahvistamiseen, jälkimmäinen neuvoston roolin korostamiseen, mitä Chiracin ajama esitys Euroopan presidentistä tarkoittaisi. Kokoomus ja Suomi eivät kannata ajatusta Euroopan presidentistä.
EU ja sen jäsenmaat antavat kolme kertaa enemmän kehitysapua kuin Yhdysvallat ja Japani
Talouden ohella EU on huomattava globaali toimija myös kehitysavun antajana. EU ja sen jäsenmaat antavat suurin piirtein kolme kertaa enemmän kehitysapua kuin Yhdysvallat ja Japani. Suurin osa tästä avusta annetaan kuitenkin kansallisten budjettien ja päätösten kautta. Tämä on yksi keskeinen syy siihen, että EU:n kauppapolitiikan ja kehitysyhteistyön toimet eivät muodosta mitään selvää strategiaa ja niistä puuttuu koordinaatio. Koska eurooppalainen arvoyhteisö on kerran valmis panostamaan kehitysyhteistyöhön, niin tulosten parantamiseksi olisi syytä siirtää kehitysyhteistyön painopistettä jäsenmailta unionille osana EU:n globalisaation hallinnan kehittämistä.
Kehitysmaiden aseman parantaminen ja maailman häpeällisen taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen onnistuu parhaiten kaupan avulla. Tämä on myös kehitysmaiden oma näkemys: he haluavat apua kauppaponnisteluilleen, ”Aid for Trade”, kuten esimerkiksi hiljattain tapaamani Etiopian talousministeri asian ilmaisi. Emme voi sulkea silmiämme siltä tosiasialta, että neljän vuosikymmenen kehitysapupolitiikka ei ole onnistunut nostamaan yhtään maata alikehityksen loukusta. Siellä missä kehitystä on tapahtunut, se on tapahtunut markkinatalouden, demokratian ja oikeusvaltion kehittymisen myötä.
Emma Bonino kiinnitti hiljattain tähän huomiota vieraskynäkirjoituksessaan, jossa hän vaati demokratian edistämistä globalisaation päätehtäväksi. Boninon mukaan ”globalisaatio voi moninkertaistaa hyötynsä vain, jos se nujertaa pahimmat vihollisensa: liian moni pohjoisen johtaja ei halua poistaa tuotteiden ja ihmisten vapaan liikkumisen esteitä, ja liian moni etelän johtaja ei halua antaa kansalaisilleen perustavaa laatua olevia ja kehitykselle välttämättömiä poliittisia ja taloudellisia vapauksia kuten tutkimus arabivaltioiden epäonnistuneesta kehityksestä osoitti.”
Kehitysyhteistyömäärärahoja on nostettava, mutta niiden käytössä on painotuttava kehitysmaiden kauppakapasiteetin kasvattamiseen sekä demokratian ja oikeusvaltion tukemiseen. Yhteiset eurooppalaiset arvomme luovat erinomaiset edellytykset tälle työlle.
EU:n globaalin roolin vahvistamisessa on kyse poliittisesta tahdosta
Näen Euroopan unionilla tässä erinomaisen mahdollisuuden edistää globaalia hallintaa ja kehitystä. Edellytyksenä kuitenkin on, että EU keskittyy jatkossa myös muihin kuin sisäisiin asioihinsa. Tämä puolestaan edellyttää toimivaa päätöksentekojärjestelmää, jossa jäsenmaat ovat delegoineet aitoa ulko- ja turvallisuuspoliittista päätösvaltaa yhteisöllisesti toimivan unionin harteille. EU:n globaalin roolin vahvistamisessa onkin viime kädessä kyse ainoastaan poliittisesta tahdosta.