Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen: Kehityspolitiikan sisältö ja muodot

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja Kehityspoliittisen toimikunnan järjestämä seminaari "Suomen kehityspolitiikan tila" eduskunnassa 11. kesäkuuta 2008

Muutosvarauksin

Arvoisat kansanedustajat ja kehityspoliittisen toimikunnan jäsenet, hyvät kuulijat,

Valtioneuvoston kehityspoliittinen ohjelma ohjaa sekä Suomen kehitysyhteistyön toimeenpanoa että muita kansallisen päätöksenteon toimia, joilla vaikutetaan kehitysmaiden asemaan. Ohjelman kokonaisvaltaisen lähestymistavan merkitys on entisestään korostunut ja konkretisoitunut sen hyväksymisen jälkeen. Ilmastonmuutoksen ja ruokakriisin mukanaan tuomat haasteet ovat kaikkialla maailmassa kärkiaiheita niin kansainvälisissä korkean tason kokouksissa kuin kansalaisten jokapäiväisessä keskustelussakin. Näiden moniulotteisten ja laaja-alaisten ongelmien lievittäminen edellyttää monipuolista keinovalikoimaa, tiivistä yhteistyötä ja määrätietoista johdonmukaisuutta laajalta toimijajoukolta. Kehitysyhteistyö yksin ei riitä ratkaisuksi.

Suomen kehityspolitiikan tärkein tavoite on köyhyyden poistaminen vuonna 2000 asetettujen vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Köyhyyden poistaminen edellyttää, että kehitys on taloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja luonnontaloudellisesti kestävällä pohjalla. Kokonaisvaltaisen ja johdonmukaisen lähestymistavan lisäksi ohjelman perusperiaatteita ovat tuen kanavointi yhteistyömaiden omien kehityssuunnitelmien tukemiseen omistajuuden periaatetta noudattaen, toiminnan laadun varmistaminen perustuen Pariisin julistuksen periaatteille tuloksellisesta yhteistyöstä sekä täydentävyyden huomioonottaminen Suomen panosten kohdentamisessa.

Vuosituhattavoitteet, jotka keskittyvät erityisesti sosiaaliseen kehitykseen ja inhimillisen hyvinvoinnin edistämiseen, ovat edelleen Suomen kehityspolitiikan ytimessä. Niiden rinnalla on kuitenkin välttämätöntä panostaa laajemmin ja nostaa tasapainoisemmin esille osin unohduksissa olleita aiheita, jotka ovat osa globaalia kehitysagendaa tai joita yhteistyömaamme omissa kehityssuunnitelmissaan priorisoivat.

Korostamme kehityspoliittisen ohjelman toimeenpanossa erityisesti luonnontaloudellisesti kestävän kehityksen edistämistä. Aihe on noussut vahvasti esiin ilmastonmuutoksen haasteiden myötä. Merkittäviä vaikutuksia syntyy vain, mikäli teollistuneet maat muuttavat kulutustaan ja tuotantoaan. Lisäksi on velvollisuutemme tukea kehitysmaita ilmastonmuutoksen hallinnassa ja siihen sopeutumisessa. Suomella on globaali vastuu toimia aktiivisesti aloilla, joilla olemme johtava maa maalimassa - kuten kestävä metsätalous tai meteorologiset järjestelmät.

Olen kuluneet vuoden aikana vieraillut useissa Suomen pitkäaikaisissa yhteistyömaissa. Kaikissa maissa yhteistyökumppanimme korostavat taloudellisen kasvun merkitystä perustana kestävälle köyhyyden poistamiselle ja hyvinvoinnin edistämiselle. Sähkön saanti, toimiva tieverkosto ja muu perusinfrastruktuuri korostuvat esimerkiksi Tansanian köyhyyden vähentämisstrategiassa, Mkukutassa. Ne ovat yksityisen sektorin toiminnan, investointien ja työpaikkojen syntymisen perusedellytyksiä.

Pidän keinotekoista vastakkainasettelua köyhyyden vähentämisen ja kestävän kehityksen, tai julkisen sektorin tukemisen ja yksityisen sektorin kehittämisen välillä turhana ja kapeanäköisenä. Kaikkia näitä tarvitaan samanaikaisesti. Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole - valitettavasti.

Kattavan yhteistyöohjelman lisäksi tarvitaan myös monipuolista yhteistyökeinovalikoimaa. Suomen kehitysyhteistyöhön kuuluvat maakohtaisen kahdenvälisen yhteistyömme rinnalla alueellinen yhteistyö, kansalaisjärjestöyhteistyön kautta kanavoitava tuki, EU-yhteistyö sekä monenkeskinen yhteistyö. Nämä yhteistyömuodot täydentävät toisiaan ja muodostavat kokonaisuuden, jonka kautta vaikutamme kehityspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Olemme jo panostaneet yhteistyömuotojen edelleen kehittämiseen, jotta kehityksen edellyttämiä kumppanuuksia voidaan entisestään vahvistaa ja käyttöä laajentaa: klusteriyhteistyö ja institutionaalisen yhteistyön kehittäminen ovat esimerkkejä, joiden kautta yksityisen sektorin ja julkisten laitosten voimavaroja pyritään entistä aktiivisemmin hyödyntämään talkoissa kestävän kehityksen edistämiseksi.

* * * * *

Vaikka kehityspoliittisen toimikunnan asettamisesta on kulunut vasta suhteellisen lyhyt aika, on esitetty vuosiarviointi kattava ja monipuolinen. Pidän aktiivista ja kriittistäkin keskustelua kehityspolitiikasta erittäin tärkeänä. Totuttujen toimintatapojen haastaminen ja uusien ajatusten esiintuonti ovat välttämätön perusta kehittymiselle ja muutokselle silloin, kun asettuneille käytännöille ei löydykään riittäviä perusteita. Kehityspoliittisen toimikunnan arviointiraportti on tänäkin vuonna juuri tällainen panos suomalaiseen kehityspoliittiseen keskusteluun. Raportin analyysi ulkoasianministeriössä on käynnistynyt. On aihetta palata myöhemmin yhdessä pohtimaan arvioinnin suosituksia yksityiskohtaisemmin. Haluan kuitenkin jo tuoreeltaan esittää muutamia ajatuksia arvioinnin pääviesteihin liittyen.

Vuosiarviointi korostaa kokonaisvaltaisen ja laaja-alaisen lähestymistavan merkitystä vastattaessa köyhyyden vähentämisen ja kestävän kehityksen moniulotteisiin haasteisiin. Kuten olen edellä kuvannut, hallituksen kehityspoliittinen ohjelma perustuu juuri näille periaatteille. Kokonaisvaltaisuus ei kuitenkaan voi tarkoittaa kehitysyhteistyön toimeenpanossa, että kaikkien toimijoiden tulisi olla läsnä kaikkialla. OEDC:n kehitysyhteistyökomitea on kiinnittänyt tuoreissa raporteissaan vakavaa huomiota toimijoiden määrän nopeaan lisääntymiseen. Yksittäisten rahoitusmekanismien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana ja johtanut yhteistyön voimakkaaseen pirstaloitumiseen.

Pohdittaessa Suomen tuen kohdentamista onkin otettava lähtökohdaksi myös muiden toimijoiden panokset. Kehityspoliittinen toimikunta esittää arviossaan huolen, että tuki yhteiskunnallisesti kestävälle kehitykselle ei korostu riittävästi Suomen yhteistyössä. Kehitysyhteistyön rahoituksen globaalien trendien tarkastelu osoittaa kuitenkin, että huolenaiheiden pitäisi olla muualla. Viimeisen 25 vuoden aikana sosiaalisektoreiden rahoitusosuus on kasvanut 10-15 prosentin tasolta 30 prosenttiin. Samanaikaisesti taloudellisen infrastruktuurin ja tuotannollisten sektorien osuus on pudonnut 27 prosentista 7 prosenttiin. Erityisen huolestuttavaa on maatalouden tuen romahtaminen 19 prosentista 4 prosenttiin.

Sama viesti välittyy myös tarkasteltaessa kullakin sektorilla toimivien avunantajien määrää yhteistyömaissa. Esimerkiksi Suomen pitkäaikaisissa yhteistyömaissa Tansaniassa ja Sambiassa laaditut kartoitukset tuesta köyhyydenvähentämisstrategian painopistesektoreille osoittavat, että tungosta on eniten opetuksen, terveyden ja hyvän hallinnon sektoreilla. Täydentävyyden ja työnjaon edistäminen avunantajien välillä on ollut Suomen painopisteenä jo EU puheenjohtajakaudellamme. Lisäksi sitoumus työnjaon edistämiseen liittyy Pariisin julistukseen. Kehityspoliittisen ohjelman toimeenpano tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden toimeenpanna tekemiämme sitoumuksia työnjaon edistämiseksi kohdistamalla Suomen tukea muiden panoksia täydentäen.

Kun Suomen kehitysyhteistyöpanoksia asemoidaan tässä monimutkaisessa palapelissä on suomalaisen asiantuntemuksen varaan rakentaminen luonnollinen lähtökohta. On vaikeaa ymmärtää, miksi emme tarjoaisi yhteistyömaille tukeamme niillä alueilla, joilla vahvuutemme ovat. Tätä kumppanimme myös itse pyytävät ja haluavat. Vahvimman osaamisemme hyödyntäminen köyhien maiden tukemisessa on globaali velvollisuutemme.

Täydentävyys on avainsana myös tarkasteltaessa kehitysyhteistyön eri toimintamuotoja. On opittava käyttämään koko keinovalikoimaa entistä vaikuttavammin kehityspoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. On aihetta syventää analyysiä siitä, mitä yhteistyömuodot soveltuvat parhaiten eri tavoitteiden saavuttamiseen. Näen esimerkiksi kansalaisjärjestöyhteistyön soveltuvan hyvin opetus- ja terveyssektorin tukemiseen. Toisaalta mittavat infrastruktuuri-investoinnit soveltuvat hyvin EU-yhteistyön ja monenkeskisen toiminnan kohteiksi. Suomalaisen asiantuntijuuden hyödyntäminen on itsestään selvintä kahdenvälisessä yhteistyössämme.

* * * * *

Riittävä, kansainväliset sitoumukset täyttävä rahoitus on perusta vaikuttavalle toiminalle kehitysyhteistyössämme. Samalla se lisää uskottavuuttamme ja vaikutusmahdollisuuksiamme laajemminkin kansainvälisillä foorumeilla. Olemme olleet vahvasti tukemassa EU:n rahoitussitoumusten uudelleen vahvistamista Eurooppa-neuvostossa kesäkuussa. Suomelle tavoitteeksi asetetun 0,51 prosentin BKTL-osuuden saavuttaminen vuonna 2010 edellyttänee noin 30-40 miljoonan euron lisäämistä budjettiin, eli määrärahojen systemaattista, suunnitelmallista ja tasaista kasvattamista. Jatkuva julkinen keskustelu rahoituksesta on välttämätöntä ja tärkeä keino vaikuttaa päättäjiin. Arvostan erittäin paljon sitä vahvaa tukea, jota kehityspoliittinen toimikunta vuosiarviossaan antaa kehitysyhteistyön määrärahasitoumusten toteuttamiselle.

Toivon antoisaa seminaaripäivää. Kiitos.