Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan avauspuhe Amos Andersonin taidemuseossa

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan avauspuhe Amos Andersonin taidemuseossa

Suomalaisten Taidesäätiöiden Yhdistys, näyttelyn ”Muutosten pyörteissä” avaus
 Amos Andersonin taidemuseo 19.1.2012 

Millaista oli visuaalinen kulttuuri ennen nykyistä, kaikkialle ulottuvaa digitaalista aikakautta? Tämä näyttely kertoo suuresta kasvun ja muutoksen ajanjaksosta läpi kolmen vuosikymmenen 1960-luvulta 1980-luvulle. Sotakokemukset olivat jo häipymässä taka-alalle, kylmä sota ei ollut vielä päättynyt. Vaurastuminen alkoi kuitenkin näkyä ja tuntua ja hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin askel askeleelta.

Nyt avautuvan näyttelyn kattaman ajanjakson suuret muutokset heijastuvat kirjaimellisesti kuvaavalla tavalla tuon ajan visuaaliseen kulttuuriin.

Kyseisen aikakauden visuaalisessa ajankuvassa elokuvan ja valokuvan tekniikan mullistus ja niiden kaupallisen merkityksen suuri muutos nousee päällimmäiseksi. Tähän liittyy television tulo lähes joka kodin ikkunaksi ulkoiseen elämään. Se muodosti uuden realiteetin, joka vaikutti nopeasti kaikkeen kulttuurilliseen ja poliittiseen toimintaan, myös kuvataiteisiin. Televisio antoi oivan astinlaudan sodanjälkeiselle sukupolvelle nousta uusiin asemiin.

Modernismin erilaiset suuntaukset saivat sijaa kirjallisuudessa ja kuvataiteiden piirissä. Kansainväliset vaikutteet muuttuivat harvojen harrastuksista suurten joukkojen kokemuksiksi. Varallisuus kasvoi ja kuluttaminen sai aivan uusia muotoja ja merkityksiä.

Vaurastuminen alkoi näkyä vähitellen myös kulttuurin alueella. 1980-luvulle tultaessa apurahajärjestelmät ja kouluttautumisen mahdollisuudet niin kotimaassa kuin ulkomailla olivat kehittyneet melko kattaviksi, verrattuna 1960-luvun alkuun.

Myös kunnat olivat vaurastuneet ja mahdollisesti kulttuuritahtokin vilkastunut. Tämän voi päätellä vaikkapa siitä miten kymmenkunta taidemuseota syntyi maan eri kaupunkeihin.

Sodanjälkeisten ikäluokkien entistä suurempi liikkuvuus ja kulutusmahdollisuuksien kasvu johtivat siihen, että tämän näyttelyn aikakaudella syntyi uusia tapoja suuren yleisön ja kuvataiteen kohtaamisessa, esimerkkeinä kesätapahtumat Jyväskylän Kesä ja Oriveden purnu.

Kuvataiteenkin alalla voimavaroja vaativan infrastruktuurin luominen edellytti pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä julkisen hallinnon ja poliittisen päätöksenteon piirissä. Rahaa oli aiempaa enemmän, mutta ei koskaan riittävästi. Kuulostaako tutulta?

Tämä kulttuuripolitiikan perustoiminta jää usein taka-alalle, kun erilaisissa muisteloissa kuvaillaan erityisesti 1970-luvun taidepoliittisia henkilö- ja muita valintoja. Poliittisen kannan ottamista ja esittämistä ei vältelty, vaan usein sitä pidettiin suotavana traditionaalis-konservatiivisen muodollisuuden ja hegemonian vastapainona.

Kuvataiteessakin esiintyi aktiivisten toimijoiden joukossa uutena ilmiönä neuvostohenkisestä pönäkkyysrealismista vaikutteita saaneita tekijöitä. Noiden jo romuttuneiden tuulimyllyjen vastainen taistelu näyttää jääneen joillekin edelleen esityslistalle, vaikka kuvataiteen ja taidepolitiikan kokonaisuudessa ne edustivat melko rajallista ilmiötä.

Vahvistuneet suhteet Pohjoismaihin, länsieurooppalaiset joukkomittaiset vaikutteet ja lisääntyneet yhteydet pohjoisamerikkalaiseen kulttuurielämään olivat valtavirtaa. Afrikan, Aasian ja latinalaisen Amerikan maiden kulttuurivaikutteet myös lisääntyivät, tai monessa tapauksessa vasta alkoivat.

Kuvataiteen yhteiskunnallisen puhuttelevuuden kannalta voinee palauttaa mieliin kolmen julkisen monumentin paljastusjuhlallisuudet. Ne kuvaavat ajan henkeä ja koskettivat syvästi suuria kansanjoukkoja.

Alkukesällä 1960 tasavallan presidentti Urho Kekkonen paljasti Aimo Tukiaisen veistämän marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan. Julkista keskustelua käytiin patsaan paikasta ja siitä, missä määrin on kysymys ratsuväen kenraalin ja missä määrin puolustusvoimain ylipäällikön ja tasavallan presidentin muistomerkistä.

Syyskesällä 1967 paljastettiin Eila Hiltusen tekemä Sibelius monumentti, teosta varten toimeenpannun varainkeräyksen suojelijan, presidentti Kekkosen läsnä ollessa. Kysymyksessä oli siihen asti merkittävimmästä suomalaisesti julkisesta monumentista, joka oli naisen käden luoma. Mahtoiko sillä olla merkitystä voimakastunteiseen keskusteluun monumentin edustamasta abstraktista modernismista. Traditionalisteja oli hyvitettävä sillä, että läheiseen kallioon kiinnitettiin näköisreliefi Sibeliuksen kasvoista.

Toukokuussa 1978 paljastettiin Lahdessa Erkki Kannoston tekemä Punavankimuistomerkki. Paikalle saapui 30 000 ihmistä, joukossa monta samalla paikalla 60 vuotta aiemmin vankeina virunutta, mutta myös presidentti Kekkonen.

Mutta ennen muuta ne olivat tarpeellisia kuvataiteen viestejä meille nykyajan ihmisille ja jälkipolville. Tämän asian tiivisti osuvasti valtuuston puheenjohtaja Teuvo Aura ottaessaan vastaan Helsingin kaupungin puolesta Sibelius monumentin. Hän totesi: ”Meille ja jälkipolville tämä muistomerkki toivottavasti yhä uudelleen muistuttaa mieliin, ettei pieni kansa loppujen lopuksi voi puolustaa itsenäisen olemassaolonsa oikeuttaan muuta kuin hengen asein.

Tämä olisi tietenkin monen mielestä tilaisuus ottaa kantaa ajankohtaiseen kysymykseen Guggenheim-museon sijoittamisesta Helsinkiin. Koen kuitenkin haastavaksi tehdä sen taidenäyttelyn avajaisissa siksi, että julkisuudessa hanketta on sekä markkinoitu että kyseenalaistettu etupäässä muilla kuin taidepoliittisilla syillä: matkailulla, sijoituskohteena, tai kaupunkikuvakysymyksenä; rahareikänä tai -sampona, sen sijaan että kysyttäisiin onko tämä se tapa, jolla parhaiten ja kestävimmin edistetään taiteen tekemistä, tuntemusta ja saatavuutta sekä museotoimintaa Suomessa?

Entisenä kaupunginjohtajana olen jo yli 20 vuotta ollut tyytyväinen siihen, ettei minun enää tarvitse ottaa kantaa siihen tai tähän kaupunkilaisia kuohuttavaan ja kunnallisia päätöksentekijöitä työllistävään kysymykseen. Kaupunkilaisena jään kuitenkin odottamaan että päätöksenteossa otetaan ensi sijassa kriteeriksi se, millainen varainkäyttö suuren niukkuuden ja ankarien säästökuurien maailmassa parhaiten ja kestävimmin toteuttaa kulttuuripoliittisia tavoitteita ja antaa niin taiteen tekijöille kuin kuluttajille parhaat mahdollisuudet saada taidetta kaikkien nautittavaksi.

Kiitän Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistystä, kun se tuo edustamiensa yhteisöjen taidetta suuren yleisön nähtäville. Kiitos myös korkeatasoisten eri aikakausien taidetta esittelevien kirjojen tuottamisesta ja jakelusta kirjastoihin.







Näillä sanoilla avaan näyttelyn Muutosten pyörteissä, Konst i Förvandling.