Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja: Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön ajankohtaiset haasteet

Ulkoasiainministeri Erkki Tuomiojan puhe ulkoasiainministeriön seminaarissa Helsingissä 22.1.2003


Kalervo Siikalan vuonna 1960 ilmestyneen kirjan "Kansallinen realismi" kansi kertoo sen, miten Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö on perinteisesti nähty: sen on määrittänyt Tukholman, Berliinin ja silloisen Leningradin ahdas kolmio, jonka keskiöön Suomen on ollut sovittautuminen tavalla, jossa Suomen itsenäisyydestä, turvallisuudesta ja hyvinvoinnista on voitu samalla pitää huolta.

Itämeren piiri ja siinä erityisesti suhde suurvalta Venäjään on ollut se turvallisuuspoliittinen ympäristö, jonka kehitystä meillä on pyritty seuraamaan ja siihen mahdollisuuksien mukaan vaikuttamaan Suomen aseman turvaavalla tavalla. Pyrkimyksenä on ollut estää suurvaltakonfliktin syntyminen lähialueilla tai niille ulottuminen. Sodanjälkeisen turvallisuuspolitiikkamme ydin on ollut siinä, että kun liittoutuminen - sikäli kun sen valitsemismahdollisuutta oli olemassa - olisi herkemmin vetänyt meidät mukaan konfliktiin niin samalla kun omasta puolustuksesta huolehdittiin niin puolueettoman Suomen suhteita naapurimaihin yleensä ja nimenomaan Venäjään oli hoidettava niin ettei Suomi ja Suomen alueen hallinta muodostunut uhkaksi kenenkään turvallisuudelle konfliktin ulottuessa lähialueille tavalla, joka olisi kohdistanut maahamme sotilaallisia toimia.

Tosiasiassa Itämeren piiriin vaikuttivat kaukaisemmatkin voimat, kuten Lontoo ja Pariisi jo ajoittain aikaisemminkin historiassa ja Washington yhdessä edellisten kanssa kylmän sodan kaudella Naton kautta.

Niinpä on ollut luonnollista, että Suomi on aina nähnyt niiden perusvirtausten merkityksen, jotka muokkaavat kansainvälistä turvallisuusjärjestelyä kokonaisuutena. Tämä on koskenut liennytystä ja kehitysyhteistyötä jo kylmän sodan aikana ja demokratiaa ja vakauden laajentamista siirtymätalouden maihin sen päätyttyä.

Tänään, syyskuun 11. päivän jälkeisessä ja globalisaation hallitsemassa maailmassa, ei turvallisuuspoliittista ympäristöä enää voi oikeastaan lainkaan alueellisesti rajata. Kukapa vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että Afganistanin sisällissota ja Talebanin valtaannousu loivat samalla tukikohdan kaikkialle heijastuvalle globaalille terrorismille.

Terrorismin vastaisessa taistelussa viljellään paljon perinteistä sotaretoriikkaa, mutta siinä on kyse myös sellaisesta uudenlaisesta turvallisuushaasteesta, joka ei yksin voimapolitiikalla ja aseidenkäytöllä ole ratkaistavissa.

Valveutuneesta kansainvälisyydestä ja laajan turvallisuuskäsitteen yleisestä hyväksynnästä huolimatta tapana on ollut erotella "kovat" tai suoraan Suomea koskevat turvallisuusuhkat "pehmeistä" riskeistä ja yleisistä kansainvälisistä turvallisuustavoitteista.

Tänään on perustellusti kysyttävä, voidaanko tällaisia rajauksia enää tehdä sen enempää turvallisuusarvioissa kuin politiikassakaan.

Haluaisin seminaarin avaukseksi esittää joitakin kysymyksiä ja huomioita, jotka osaltaan osoittavat, miksi Suomen on harjoitettava globaalia ja kokonaisvaltaista turvallisuuspolitiikkaa niin toimijana kuin vastuun kantajana.

Ensimmäisenä lähtökohtana ovat tietenkin turvallisuusongelmat - joita tässä seminaarissa valotetaan eri puolilta - ja niiden muutos. Toisena haasteena on se kansainvälinen toimintakenttä, joka Suomen on hallittava ja jossa sen on pystyttävä arvojaan ja etujaan ajamaan.

Olennaista on pohtia Suomen turvallisuuspoliittista toimintakykyä ja linjaa siinä kansainvälisten suhteiden muutoksessa, jonka uudet turvallisuusongelmat ovat aiheuttaneet.

Monelle on ollut vaikeata suhtautua siihen, että kylmää sotaa ei ole seurannut vakaan rauhan aika vaan aseellisten konfliktien ja väkivallan lisääntyminen monin paikoin. Erityisen vaikeata se on ollut Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, vakiintuneen demokratian ja syvenevän yhdentymisen vyöhykkeellä, jossa on eletty vapaana väkivallan uhkasta, ainakin syyskuuhun 2001 asti.

Perusvastauksena on ollut demokratian ja yhdentymisen alueen laajentaminen, siirtymämaiden sitominen yhteistyöhön, kansainvälisen oikeuden vahvistaminen ja rakenteellinen konfliktinesto sekä kiistojen rauhanomainen ratkaiseminen. Tämä 1990-luvun suuri projekti on menestynyt Euroopassa ja osin muuallakin.

Ongelmana on, mitä tehdä kun vakauspolitiikka ei tehoa ja ainoaksi vaihtoehdoksi näyttää jäävän voimankäyttö tai sen uhkalla painostaminen, kun konfliktin osapuolet rikkovat yhteisiä sääntöjä ja torjuvat yhteistyön ja tuen.

Keinoksi on esitetty väliintuloa humanitaarisin perustein. Sitä koskevassa keskustelussa vastakkaisina tapauksina ovat olleet kansainvälisen yhteisön passiivisuus Ruandassa ja NATOn toiminta ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta Kosovossa.

Keskustelu on jättänyt yhtä paljon kysymyksiä kuin antanut vastauksia. Laajasti hyväksytään kansallinen ja kansainvälinen velvoite ihmisoikeuksien suojeluun. Oikeudellinen tai poliittinen oikeutus ei olekaan usein ongelma vaan poliittisen tahdon ja keinojen puute.

Joukkotuhoaseiden muodostaman uhkan torjuminen ennakolta voimatoimin saattaa olla edessä Irakissa. Suomen lähtökohtana on, että voimankäytön sääntely on YK:n turvallisuusneuvoston asia.

Peruskirjan mukaan voimankäyttö on sallittua itsepuolustuksena hyökkäystä vastaan tai turvallisuusneuvoston valtuuttamana yhteisenä vastatoimena kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ollessa uhattuna.

Kansainvälisen oikeuden järjestelmän pirstoutuminen olisi huolestuttavaa. Sitä voidaan vahvistaa yhteistyöllä, jotta kaikilla, heikoillakin valtioilla on kyky vastata sitoumuksistaan.

Toisenlaisena uhkakuvana on se, jos eri suurvallat määrittävät ympärilleen tai globaalisti alueen, jossa ne katsovat voivansa oman harkintansa perusteella käyttää voimaa mihin tahansa tilanteeseen. Silloin ollaan uudessa etupiirijärjestelmässä.

Ennakoivan voimankäytön tai ehkäisysodan esittäminen oikeutettuna toimintamallina kansainvälisen terrorismin tai joukkotuhoaseuhkan torjumiseksi on herättänyt aiheellista huolta. Parhaimmillaan se voi tarkoittaa eräänlaisen viidakon lain palauttamista kansainvälisiin suhteisiin.

Suurvaltojen väliset sotilaalliset konfliktit eivät ole todennäköisiä. Ydinaseiden käytön uhka koskee lähinnä Intiaa ja Pakistania. Suurvaltojen keskinäisen yhteistyön tai erityisaseman merkitystä tulee silti pohtia.

Lännessä tuetaan Venäjän pyrkimystä "normaaliksi", yhteisten pelisääntöjen mukaan toimivaksi valtioksi ja lähes liittolaisen kaltaiseksi kumppaniksi. Tämä tavoite saattaa tulevaisuudessa myös toteutua.

Suomessa Venäjä on tapana nähdä erityistapauksena ja viitata sen kehityksen arvaamattomuuteen. Samalla Suomen suhteet Venäjään ovat mitä tiiviimmät, läheisimmät ja muille esimerkiksi kelpaavat, murrosaikaan liittyvine ongelmineenkin. Kysymys onkin, milloin ja miten tämä heijastuu suomalaisten turvallisuuskuvaan?

Yhdysvaltain vaikutus koskee Suomea ennen muuta EU:n kautta. Transatlanttiset suhteet muokkaavat keskeisellä tavalla kansainvälisiä ratkaisuja. EU:n ja Yhdysvaltain tavoitteet eivät ole aina yhteneväisiä ja ratkaisuissa mitataan unionin vaikutusta globaalina toimijana.

Emme ole täysin ymmärtäneet, miten transatlanttinen vuoropuhelu ja yhteistyö tarjoaa Suomelle mahdollisuuden vaikuttaa suurvaltapolitiikkaan. Tämä ei tarkoita, että EU olisi luonteeltaan tai rakenteeltaan suurvalta eikä sen sellaiseksi tule pyrkiäkään. Tavoitteiden ja vastuiden kautta se on kuitenkin rinnastettavissa Yhdysvaltoihin ja menee monilla sektoreilla sen ohikin vaikutuksessa.

EU:n toimintakyvyn vahvistaminen on tulevaisuudenkin keskeinen tehtävä. Unioni on ainutlaatuinen instituutio siinä mielessä, että sillä on jäsenvaltioista erottuvan toimijan identiteetti, kyky ja rooli. Tästä on pidettävä kiinni myös laajentumisen yhteydessä.

Keskustelua suurten ja pienten valtasuhteista käydään myös Euroopan unionissa. Suomen kokemukset ovat pääosin myönteisiä. Hallitustenvälisyyden ja yhteisöllisyyden yhdistelmä antaa liikkumatilaa ja vaikutuskeinoja kaikille jäsenille.

Globalisaation suhde ulkopolitiikkaan on haaste. Globalisaatio ohittaa, ylittää ja läpäisee valtion kansainvälisten suhteiden perusrakenteena ja häivyttää valtiollisten rajojen merkitystä.

Suomi on ottanut aktiivisen ja myönteisen linjan globalisaation hallintaa koskevaan keskusteluun ja yhteistyöhön. Sillä on myös turvallisuuspoliittinen ulottuvuus.

Esimerkiksi kansainvälistä terrorismia ja joukkotuhoaseiden leviämistä on selitetty globalisaatiolla. Globalisaatio on sen mukaan tarjonnut kanavat vaarallisen teknologian leviämiselle ja vienyt valtioilta yksinoikeuden väkivaltaiseen väliintuloon kuten syyskuu 2001 osoitti. Globalisaatio myös jakaa ideologioita ja sivilisaatioita.

Kun uhkana on globalisaation kielteinen hyväksikäyttäminen, vastauksena tulee olla globalisaation myönteisten mahdollisuuksien hyödyntäminen ja globalisaationhallinnan kehittäminen.

Konfliktien esto, kriisinhallinta, asevalvonta, aseidenriisunta ja joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen ovat muutoksessa entistäkin tärkeämpiä keinoja samoin erityisesti joukkotuhoaseiden ja niihin liittyvän teknologian alasajon tukeminen Venäjällä ja laajemminkin. Tässä on EU:n panosta vahvistettava.

Ulkoasiainministeriö haluaa tämän seminaarin avulla edistää keskustelua kansainvälisen toimintaympäristön vaikeista ja haastavista kysymyksistä. Samalla haluamme osaltamme tukea parlamentaarisen seurantaryhmän vaativaa ja tärkeää työtä.