Mitkä ovat Euroopan rajat?

Jag vill börja med att tacka Finlands Ekumeniska råd och Vanda svenska församling för inbjudan att inleda i vårmötets debatt. Frågan om Europas gränser är ytterst aktuell när det gäller den Europeiska unionens utvidgning, men den måste ses i ett bredare sammanhang. Den roll som religionerna spelar i internationella förhållanden och politik har vuxit starkt efter det kalla kriget. Ekumeniskt samarbete har imponerande resultat att visa i Europa mellan kristliga kyrkor, men ett liknande samarbete med andra religioner tycks vara mycket svårare.

Euroopan rajat voidaan määritellä monella tavalla, ainakin maantieteen, kulttuurin ja yhteiskunnallisen kehityksen avulla. Pysyvintä on maantiede. Kulttuuri on kehittynyt vuosisataisen ja vuosituhantisen kehityksen tuloksena. Yhteiskunnallinen kehitys perustuu kulttuurin, sivilisaation arvopohjalle, mutta se on kokenut nopeita ja ristiriitaisiakin muutoksia. Kaikilla näillä tekijöillä on merkitystä tämän päivän keskustelussa, jossa Euroopan, sen valtioiden ja yhteiskuntien ja eurooppalaisen ihmisen tulevaisuudennäkymiä arvioidaan.

Maantieteellisesti merialueet muodostavat Euroopan rajat lännessä, etelässä ja pohjoisessa. Maarajaksi idässä on sovittu Ural-vuoristo. Etelä-Kaukasian suunnalla raja on hiukan häilyvä. Armenia tuntee olevansa eurooppalainen maa, vaikka Armeniasta etelään sijaitseva osa Turkkia on selvästi Aasiaa, samoin kuin tietysti Iran. Tällä on merkitystä Euroopan unionille, joka on ilman suurempia ongelmia kutsunut Etelä-Kaukasian maat Euroopan naapuruuspolitiikan osanottajiksi, mutta unioni ei ole varma siitä, onko unionin ehdokasmaaksi kutsuttu Turkki sittenkään eurooppalainen valtio.

Kulttuurisesti Eurooppa on paljon maantieteellistä aluettaan laajempi. Antiikin aikoina kreikkalaisen ja roomalaisen sivilisaation alue käsitti alueita Välimeren etelä- ja itäpuolella, itse asiassa laajemmalti siellä kuin Välimeren pohjoispuolella. Löytöretket ja niitä seuranneet valloitukset levittivät uuden ajan alussa eurooppalaisten merivaltojen valtapiiriä ja sitä kautta eurooppalaista kulttuuria Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Siirtomaaomistuksille perustuva maailmanjärjestys oli vahvimmillaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Euroopan unionin edeltäjän Euroopan unionin perustajajäsenistä useimmilla oli hallussaan siirtomaita vielä vuoden 1957 Rooman sopimuksen solmimisen jälkeenkin. Tämä on hyvä muistaa, kun puhutaan eurooppalaisen kulttuuripiirin levinneisyydestä.

Toistakymmentä vuotta sitten amerikkalainen tutkija Samuel Huntington esitti teorian sivilisaatioiden konfliktista. Hän ei lainkaan puhunut eurooppalaisesta sivilisaatiosta, vaan näki Euroopan läntisen, slaavilais-ortodoksisen ja islamilaisen sivilisaation jakamana maanosana.

Tässä yhteydessä uskonto voidaan lukea kulttuurin yhdeksi peruselementiksi. Uskonnolla ja uskonnoilla on samanlainen merkitys myös muualla kuin eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kristinusko on kiistatta eurooppalaista sivilisaatiota hahmottava peruspiirre, joka on säilynyt perusteiltaan muuttumattomana kahden vuosituhannen ajan eli kauemmin kuin eurooppalaisesta kulttuuripiiristä on voitu puhua. Siksi ei ollut yllättävää, että nykyisenkin Euroopan useat johtajat ja kansanedustuslaitokset halusivat kristinuskon mainittavaksi EU:n perustuslaillisen sopimuksen johdannossa osana yhteistä arvopohjaa.

Kristinusko ei kuitenkaan ole koskaan määrittänyt Euroopan rajoja eikä tietenkään rajoittunut Eurooppaan, vaikka Eurooppa-keskeinen käsitys kristinuskon historiasta on yllättävän yleinen. Se näkyy vaikkapa sellaisista populaarikirjoista kuin Dan Brownin Da Vinci – koodi. Lähi-idässä syntynyt kristinusko laajeni tunnetusti nopeasti eri suuntiin, ja se on kiistatta ollut yksi maailmanuskonnoista yli puolitoistatuhatta vuotta. Eurooppa kylläkin on ollut eri syistä pitkiä ajanjaksoja sen vaikutukselle vastaanottavaisin ja myös kykenevin torjumaan sen tärkeimmän haastajan islamin.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä Eurooppa on ollut edelläkävijä viimeksi kuluneiden viidensadan vuoden ajan. Euroopassa on kehittynyt kaksi käsitettä, joilla on ollut ratkaiseva merkitys kaikkialla maailmassa. Toinen niistä on kansallisvaltio ja toinen kansalainen, jolla on tietty asema ja oikeuksia myös yksilönä, ei vain jonkin ryhmän tai sosiaalisen kerrostuman jäsenenä. Kansallisvaltion ideaa on toteutettu Euroopassa etupäässä menestyksekkäästi, vaikka kansallismielisyys, nationalismi, onkin ollut sen synkkä kääntöpuoli.

Valtion perusajatus muissa maanosissa on vaihdellut. Kiina pitää itseään enemmän sivilisaationa kuin pelkkänä valtiona, Yhdysvallat ja Kanada ovat siirtolaisuuteen perustuvia monikulttuurisia valtioita, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiojako pohjautuu siirtomaa-ajan valloituksiin ja arabimaissa puhutaan edelleen niiden muodostamasta yhdestä kansakunnasta. Venäjä on edelleen monietninen valtio vaikka vähemmässä määrin kuin sitä oli Neuvostoliitto. Neuvostoliitosta ja entisestä Jugoslaviasta itsenäistyneet maat taas ovat lähinnä kansallisvaltioita.

Kun siirrytään tarkastelemaan yksilön asemaa, tullaan ajankohtaisten poliittisten kiistojen äärelle. Myös niiden avulla Euroopan rajoja määritellään päivittäin. Perusoikeuksista tärkein, oikeus elämään, on perusteena sille että kaikki Euroopan unionin jäsenmaat ovat kieltäneet kuolemanrangaistuksen käytön. Yhdysvalloissa kuolemanrangaistus on tunnetusti käytössä useissa osavaltioissa Kuolemanrangaistuskäytännön erilaisuuden korostaminen on osaltaan johtanut monet eurooppalaiset korostamaan Euroopan ja Yhdysvaltojen erilaista arvopohjaa laajemminkin.

Kuolemanrangaistuksen laajamittainen käyttö Kiinassa ei juuri herätä samanlaista paheksuntaa, ilmeisesti koska Kiinan koetaan olevan joka tapauksessa eurooppalaisen sivilisaation ulkopuolella. Sama koskee kidutuksen käyttöä. Terrorismista epäiltyjen luovuttamista eräisiin arabimaihin paheksutaan Euroopassa, mutta ko. arabimaiden kidutuskäytännöstä vaietaan, koska niitä ei lasketa eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

Poliittisiin oikeuksiin kuuluvat yhdistymisvapaus ja ilmaisunvapaus ovat eurooppalaisissa maissa kansalaisten osallistumisen ja yhteiskunnallisen toiminnan perusta. Niitä rajoitetaan vain ääritapauksissa. Ideaalina on moniarvoinen ja erilaisuutta suvaitseva kansalaisyhteiskunta. Kansalaiset valitsevat edustajansa ja vaihtavat johtajiaan yhteisesti sovittujen, kaikkien tiedossa olevien pelisääntöjen mukaan. Me suomalaiset odotamme, että niin tapahtuu myös ensi sunnuntain eduskuntavaaleissa. Niin on meillä tapahtunut jo sadan vuoden ajan.

Nykyinen Eurooppa on ilmeisesti lähempänä tätä ihannetta kuin koskaan ennen. Totalitaariset valtiorakenteet ovat hajonneet. Euroopan unioni samoin kuin sellaiset kansainväliset järjestöt kuin Nato, Euroopan neuvosto ja Euroopan yhteistyö- ja turvallisuusjärjestö edellyttävät jäseniltään sitoutumista ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, parlamentaariseen demokratiaan sekä oikeusvaltioperiaatteen mukaiseen lainsäädäntöön, hallintoon ja tuomiovaltaan. Tätä myönteistä kehitystä vastaan toimivat sellaiset ilmiöt kuin korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja vallankäytön liiallinen keskittyminen. Taloudellinen eriarvoisuus ja konfliktien keskeneräinen jälkihoito eräissä Balkanin maissa hidastavat demokraattista kehitystä. Kosovon tulevasta asemasta käytävät neuvottelut osoittavat, miten vaikeaa lähihistorian käsittely voi olla myös demokratioiden kesken.

Eurooppalainen arvopohja ei kuitenkaan ole niin yhtenäinen kuin miltä se näytti vielä joitakin vuosia sitten, Euroopan poliittisen kahtiajaon murruttua. Venäjän kehitys herättää kysymyksiä. Venäjän johto on kyseenalaistanut eurooppalaisten arvojen yleispätevyyden ja puhuu niiden sijaan Huntingtonin tavoin läntisistä arvoista. Demokratiakehitys taantuu ja kulkee kohti ohjattua, keskusjohtoista järjestelmää, jolle Venäjä on antanut nimeksi suvereeni demokratia. Yhdistymisvapautta on rajoitettu, ja erityisesti kansalaisjärjestöjen ulkomaiset yhteydet yritetään katkaista. Ilmaisunvapaus on hälyttävästi taantunut riippumattoman median kuihtumisen ja selvittämättömien toimittajanmurhien myötä.

Venäjä ei ole myöskään valmis arvostelemaan harvainvaltaisesti johdettujen naapurimaidensa Valko-Venäjän ja Keski-Aasian maiden toimia ja avoimesti tukee separatistihallituksia Abhasiassa, Etelä-Ossetiassa ja Transnistriassa. Onko Venäjä, yksi suurista eurooppalaisista kulttuurimaista, valitsemassa euraasialaisen yhteiskuntamallin?

Eurooppalaista arvopohjaa koetellaan toisellakin tavalla. Viime vuosikymmeninä Länsi- ja Keski-Eurooppaan muodostuneet ns. uudet, lähinnä islamilaisista maista peräisin olevat vähemmistöt ovat vain osittain integroituneet osaksi uusia kotimaitaan ja yhteiskuntiaan. Maahanmuuton jatkuessa näihin vähemmistöihin kuuluvat ovat yhä tiiviimmässä vuorovaikutuksessa entisiin kotimaihinsa ja pyrkivät vastustamaan integroitumista etnisin ja uskonnollisin perustein.

Eurooppaa vuosisatoja piinannut suvaitsemattomuuden muoto, juutalaisvastaisuus, on viime vuosina kasvanut voimakkaasti. Perinteisen antisemitismin rinnalle on tullut uusi ilmiö, antisionismi, joka liittyy Lähi-idän konfliktin heijastumiseen Eurooppaan kasvavan siirtolaisuuden myötä. Juutalaisuuden ja Israelin valtion symboleihin kohdistuneiden tuhotöiden tekijöinä ovat usein islamilaisiin vähemmistöihin kuuluvat henkilöt.

Tätä ongelmaa on koetettu vähätellä ja peitelläkin useissa Euroopan unionin maassa. Vasta viime vuosina rasistisen ja viharikollisuuden tilastointi on ulotettu myös tämäntyyppiseen rikollisuuteen. Kun Euroopassa on havaittu yllättävää haluttomuutta puuttua ilmiöihin, jotka ovat sukua perinteiselle antisemitismille. Onko antiamerikkalaisuus ja antisionismi antamassa tekosyyn katsoa antisemitismiä läpi sormien?

Islamilaisten vähemmistöjen aiheuttama haaste on nykyisen ja tulevan Euroopan keskeisiä ongelmia. Sen ratkaisuksi on pitkään tarjottu suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä. Eräissä Euroopan unionin jäsenmaissa on noussut poliittisia liikkeitä, jotka vaativat että suvaitsevaisuuden on oltava molemminpuolista ja että integroitumisen eurooppalaisiin yhteiskuntiin on oltava vähemmistöpolitiikan tavoitteena. Tästä näkökulmasta katsottuna Euroopan rajojen määrittely tapahtuu yhä enemmän Euroopan sisällä.

Kysymys poliittisen islamin vaikutuksesta Euroopassa on erityisen haastava siksi, että sekulaariin hallintoon jo aikoja sitten siirtyneet eurooppalaiset maat joutuvat uudestaan ottamaan kantaa uskontoon, nyt siis islamiin pohjautuvien yhteisöjen toimintaan. Mikäli poliittinen islam edelleen radikalisoituu Euroopassa, voi se johtaa populististen liikkeiden vahvistumiseen valtaväestön piirissä. Silloin koetellaan parlamentaarisen demokratian kykyä järjestää eri väestöryhmien edustus kaikkia tyydyttävällä tavalla.

Terrorismi ja terrorismin vastainen toiminta koettelevat eurooppalaista arvopohjaa. Yhteinen vihollinen yhdistää, ja niinpä Länsi-Euroopan maat, Yhdysvallat ja Venäjä ovat pitkälti voineet sopia yhteisistä toimista terrorismin uhkaa vastaan. Kuitenkin sekä Yhdysvallat että Venäjä ovat paljon valmiimpia käymään aseellisiin toimiin, kun taas Euroopan unionin käsityksen mukaan tarvitaan lähinnä poliisiyhteistyötä ja pitkän aikavälin vaikuttamista terrorismia aiheuttavien syiden kitkemiseksi. Sotilaallisten toimien arvioidaan vain lisäävän terrorismin kasvualustaa. Terrorismin vastainen toiminta on vahvistanut käsitystä siitä, että Yhdysvaltain ja Euroopan näkemykset olisivat laajemminkin loittonemassa toisistaan. Tätä koskevista amerikkalaisista puheenvuoroista kannattaa mainita Robert Kaganin muutaman vuoden takainen kirjanen Of Paradise and Power, joka suomennettiin nimellä Paratiisin vartijat.

Eurooppalaiset valtiot ovat toimineet edelläkävijänä myös kansainvälisessä yhteistyössä. Maailmansodan välisenä aikana toiminut Kansainliitto heijasti yhteistyöpyrkimyksiä mutta myös niiden vaikeuksia. Diktatuurien paineessa sillä ei ollut mahdollisuuksia suojata demokraattisen hallintomallin valinneita jäsenvaltioitaan.

Toisen maailmansodan jälkeen yhteistyö kehittyi YK-järjestelmän pohjalta, jossa suurvaltojen erioikeudet tunnustettiin. Samalla eurooppalaispohjainen yhteistyö korvautui maailmanlaajuisella yhteistyöllä. Länsi-Euroopassa syntyi kuitenkin alueellisia järjestöjä kuten Euroopan neuvosto. Euroopan maiden integroituminen Euroopan yhteisön ja Euroopan unionin puitteissa on tietenkin oma lukunsa.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi vuonna 1975 merkitsi uudenlaista pyrkimystä kahtiajaon lieventämiseen ja vähittäiseen yhteistyön lisäämiseen silloisten blokkirajojen yli. Suomi toimi konferenssin koollekutsujana. Helsingin konferenssin pohjalle perustettuun Ety-järjestöön kuuluvat kaikki Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Keski-Aasian maat. Suomi toimii Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin puheenjohtajamaana vuonna 2008.

Kylmän sodan jälkeen Ety-järjestön osanottajavaltiot julistivat toimivansa yhteiseltä arvopohjalta. Ne ovat sopineet huomattavasta määrästä sitoumuksia, jotka ohjaavat niiden toimintaa mm. ihmisoikeus-, demokratia- ja oikeusvaltiokysymyksissä. Sitoumusten noudattaminen on usein ollut puutteellista, mutta toistaiseksi kaikki osanottajavaltiot ovat hyväksyneet muiden valtioiden jonkinasteisen tarkasteluoikeuden ja usein myös noudattaneet järjestön suosituksia.

Ei ole itsestään selvää, että yhteistyö Etyjin tai muiden kansainvälisten järjestöjen puitteissa jatkuu entisellään, jos yhteistä eurooppalaista arvopohjaa koetellaan. Kansainväliset järjestöt tarjoavat foorumin yhteistyölle mutta myös Euroopan ja sen rajojen jatkuvalle tarkastelulle. Tämä on tietenkin tuttua niille, jotka ovat osallistuneet ekumeenisen liikkeen toimintaan Euroopassa tai maailmanlaajuisesti.