Ministerin Väyrysen puhe huoltovarmuusseminaarissa
Ulkomaankauppa-ja kehitysministeri Paavo Väyrynen "Security of supply in agriculture and in the food sector in the European Union" -seminaarissa Helsingissä 31.5.2010.
Muutosvarauksin
Nykyään huoltovarmuuden merkitys tiedostetaan ja ymmärretään kansalaisten, tiedotusvälineiden ja poliittisten päätöksentekijöiden piirissä.
Huoltovarmuudella perustellaan niin energia- ja maatalouspolitiikkaa kuin myös kotimaisen laivatonniston tarvetta ja kansallista omistajuuttakin. Ilmasto-, energia-, ruoka- ja vesikriisit ovat yleismaailmallisen keskustelun kohteena.
Ympäröivän maailman tapahtumat herättävät kansalaisten keskuudessa epävarmuuden ja turvattomuuden tunnetta sekä kysymyksen siitä, että onko tässä muutoksessa ketään, joka huolehtii yhteiskunnan perustoimintojen turvaamisesta.
Huoltovarmuudella tarkoitetaan yhteiskunnan huolto- ja ylläpitotoiminnan turvaamista. Huoltovarmuuden turvaamisesta annetun lain perustarkoituksena on poikkeusolojen ja niihin verrattavissa olevien vakavien häiriöiden varalta turvata väestön toimeentulon, maan talouselämän ja maanpuolustuksen kannalta välttämättömät taloudelliset toiminnot ja niihin liittyvät tekniset järjestelmät eli yhteiskunnan perusinfrastruktuuri.
Huoltovarmuus on viime kädessä yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden taloudellinen ulottuvuus. Huoltovarmuus toteutuu yhteiskunnan kokonaisedun kannalta periaatteessa parhaiten silloin, kun yhteiskunnan kehittämistä ohjaavassa yleisessä talous- ja elinkeinopolitiikassa myös huoltovarmuusnäkökulma otetaan aina huomioon. Yhteiskuntaa kehitetään kokonaisvaltaisesti ja tasapainoisesti siten, että taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristölliset toimenpiteet tukevat samalla häiriönsietokyvyn ja huoltovarmuuden paranemista.
Huoltovarmuus ei ole siis itsenäinen toimiala, vaan pikemminkin ulottuvuus tai laatuominaisuus, jonka tulisi olla sisäänrakennettu yhteiskunnan ja talouden toimintoihin.
Toimivat markkinat ja kilpailukykyinen talous ovat huoltovarmuuden perusta. Markkinamekanismi on tehokas tapa yhteen sovittaa tuotantoa ja kulutusta. Kaikilla aloilla markkinamekanismi ei kuitenkaan kykene turvaamaan huoltovarmuutta, minkä vuoksi tarvitaan erityistoimenpiteitä. Ne ovat pieni osa kansantalouden kokonaisuudessa ja niillä tilkitään ainoastaan aivan kriittisimpiä huoltovarmuuden puutteita.
Joillakin yhteiskunnan toimivuuden kannalta elintärkeillä aloilla tarvitaan lainsäädäntöä, jolla yrityksiä velvoitetaan huolehtimaan oman toiminnan jatkuvuuden varmistamisesta. Huoltovarmuuskeskus voi tällöin korvata varautumisesta aiheutuneita ylimääräisiä kustannuksia. Huoltovarmuuden kehittäminen ja ylläpito on luonteeltaan pitkäjänteistä toimintaa, mutta entistä useammin tämän päivän arvaamattomasti muuttuvissa olosuhteissa joudutaan reagoimaan äkillisiin, yllättäviin huoltovarmuusuhkiin.
Suomen hallitus on 1980-luvulta alkaen asettanut määrävälein huoltovarmuudelle yleiset kehittämistavoitteet. Teknis-taloudellinen kehitys ja toimintaympäristön uhkat heijastuvat painopisteissä. Vielä 1980-lvulla ja myöhemminkin pyrittiin perushuollon laaja-alaiseen turvaamiseen vuoden mittaisen kriisitilanteen varalle, mutta 2000-luvulle tultaessa tavoitteita priorisoitiin kriittisimpien painopistealojen ja yhteiskunnan teknisten järjestelmien turvaamiseen EU:n olosuhteissa ja globaalissa toimintaympäristössä. Myös kansainvälisen yhteistyön merkitys huoltovarmuuden olennaisena osana on koko ajan korostunut.
Viimeisin valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden tavoitteista annettiin elokuussa 2008. Sen mukaisesti yleistavoitteena on kansainvälisiin markkinoihin sekä kansallisiin toimenpiteisiin ja voimavaroihin perustuva huoltovarmuus. Vakavimpiin kriiseihin varaudutaan kuitenkin edelleen kansallisin toimenpitein. Peruslähtökohtana on, että varautumistoimenpiteillä turvataan yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämätön infrastruktuuri ja kriittinen tuotanto kaikissa tilanteissa ilman ajallista yleistavoitetta.
Huoltovarmuuden taso on mitoitettava niin, että väestön elinmahdollisuudet ja toimintakyky sekä yhteiskunnan toimivuus voidaan pitää yllä normaaliolojen vakavissa häiriöissä ja poikkeusoloissa mukaan luettuna puolustustila.
Taloutemme riippuvuus ulkomaisista verkostoista ja logististen järjestelmien toimivuudesta on kasvanut. Vakavimpana uhkana huoltovarmuudelle pidetään tilannetta, jossa mahdollisuus tuottaa tai hankkia ulkomailta huoltovarmuuden kannalta kriittisiä tavaroita ja palveluita, kuten elintarvikkeita ja niiden valmistamiseen tarvittavia tuotteita, on väliaikaisesti vaikeutunut. Pitkäaikainen kansainvälisen kaupan häiriintyminen edellyttää syvää ja laajaa kansainvälistä kriisiä, jota pidettiin epätodennäköisenä.
Muita keskeisiä yhteiskunnan taloudellista toimintakykyä vaarantavia uhkia ovat sähköisten tieto- ja viestintäjärjestelmien häiriintyminen, energiansaannin keskeytyminen, väestön terveyden ja toimintakyvyn vakava häiriintyminen sekä laajavaikutteiset luonnononnettomuudet ja ympäristökatastrofit. Vaarallisten tartuntatautien leviämisen riski on varsinkin nykyään erittäin suuri, mistä juuri koettu sikainfluenssa oli osoitus.
Enää ei siis varauduta pelkästään ankarien kriisien varalle, vaan entistä enemmän nykyajan teknistyneen ja verkostoituneen yhteiskunnan uudentyyppisten turvallisuusuhkien, riskien ja vakavien häiriöiden varalle. Perinteisestä materiaalisesta varautumisesta on yhä enemmän siirrytty kriittisten prosessien ja järjestelmien huoltovarmuuden turvaamiseen. Uusi rakentuu kuitenkin vanhan päälle; perinteisiä keinoja, kuten varmuusvarastointia eri muodoissaan, on syytä käyttää siellä, missä ne ovat edelleen toimivia ratkaisuja.
Huoltovarmuutta ei ole mahdollista turvata enää pelkästään kansallisin järjestelyin. Kansallisia varautumistoimia on tarpeen täydentää ja vahvistaa kehittyvän kansainvälisen huoltovarmuusyhteistyön avulla. Euroopan unionin sisämarkkinat sekä eri maiden kanssa tehdyt kahden- ja monenväliset sopimusjärjestelyt taloudellisesta yhteistyöstä poikkeusoloissa vähentävät huoltovarmuuden kannalta laajojen ja vaikutuksiltaan merkittävien kriisien syntymistä sekä lieventävät kansainvälisen vaihdannan häiriöiden vaikutuksia. Suomen etujen mukaista on osallistua aktiivisesti tähän työhön.
Yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat uhkat ovat johtaneet myös EU:ssa toimenpiteisiin. Vuoden 2009 alussa voimaan tullut kriittisen infrastruktuurin suojaamista koskeva direktiivi, joka alkuvaiheessa kattaa energiahuollon ja kuljetukset, on ensimmäinen askel kollektiivisen huoltovarmuusulottuvuuden (security of supply) suuntaan, johon jo Nizzassa vuonna 2000 päätettiin nimenomaan Suomen aloitteesta edetä.
Direktiivi edellyttää sellaisten infrastruktuurien identifiointia, joilla on vaikutusta vähintään kahteen jäsenmaahan. Kaikissa näin nimetyissä Eurooppa-kriittisissä infrastruktuureissa tulee olla turvallisuussuunnitelmia tai vastaavia toimenpiteitä, jotka käsittävät luettelon tärkeistä hyödykkeistä, riskinarvioinnin sekä vastatoimenpiteiden ja -menettelyjen määrittelyn, valinnan ja tärkeysjärjestyksen.
Kukin jäsenvaltio päättää itse asianmukaisimmasta toimintamuodosta turvallisuussuunnitelmien laatimiseksi.
Hyvät ystävät,
maatalouteen ja ruokaan liittyvästä huoltovarmuudesta kuullaan tässä seminaarissa useita alustuksia, joten en puutu tähän aihepiiriin sen laajemmin.
Sen sijaan haluan esittää joitakin näkemyksiä tai pikemminkin kysymyksiä Suomen ja EU:n ruokaturvasta ja maataloudesta laajemmassa kauppa- ja kehityspolitiikan kehyksessä. Kysyn, ovatko eurooppalaisen maatalouden ja EU:n yhteisen maatalouspolitiikan globaalit lähtökohdat muuttumassa.
Ruokaturvasta on tullut yksi kehityspolitiikan keskeisimmistä kysymyksistä. Niinpä esimerkiksi yksi Suomen aloitteesta käynnistetyn transatlanttisen kehityspoliittisen kumppanuuden kolmesta kärkihankkeeesta on ruokaturvan parantaminen. Tämän aloitteen merkitystä korostaa se, että Yhdysvallat ja EU jäsenmaineen rahoittavat 80% maailman kaikesta virallisesta kehitysavusta ja 85% kaikesta humanitaarisesta avusta.
Viime vuoden marraskuussa Roomassa järjestetyssä huippukokouksessa määriteltiin kansainvälisen yhteistyön tavoitteet ruokakriisin voittamiseksi ja ruokaturvan pitkäjänteiseksi parantamiseksi.
Yhteisesti hyväksyttyyn julistukseen sisältyy useita mielenkiintoisia painotuksia.
Julistuksen mukaan jokaisen maan tulee vastata omalta osaltaan ruokaturvasta (food security). Tämä kansallinen vastuu koskee yhtä lailla sekä teollistuneita että kehitysmaita.
Toisaalta julistuksessa painotetaan ruokaturvaa sanan toisessa merkityksessä: on huolehdittava siitä, että kaikkialla ihmiset voivat saada puhtaita, terveellisiä ja ravitsemuksellisesti täysipainoisia elintarvikkeita (food safety). Tämä korostaa kansallisesti tuotetun ja lähiruuan merkitystä.
Eivätkö nämä kannanotot anna entistä vahvemman pohjan myös Euroopan unionin yhteiselle maatalouspolitiikalle?
Rooman julistuksen pohjalta valtaisat kansainvälisen kehitysyhteistyön voimavarat suunnataan kehitysmaiden elintarviketuotannon kehittämiseen. Tavoitteena on ennen muuta sellaisen tuotannon kehittäminen, jolla huolehditaan asianomaisen maan omasta ruokaturvasta. Vientituotanto tulisi puolestaan suunnitella ja kohdentaa ensi sijassa etelä-etelä - kaupassa tarjolla oleville kasvaville markkinoille.
Moni kehitysmaa ei kykene tuottamaan ainakaan riittävästi itse ruokaa omalle kansalleen. Kehitysmaiden väestö kasvaa ja ravintotottumukset muuttuvat siten, että ruuan tarve lisääntyy voimakkaasti. Teollistuneiden maiden, ainakin Euroopan, markkinat ovat sen sijaan täynnä, eikä kysyntä niillä enää sanottavasti kasva.
Vaikka ruokaturvasta huolehtiminen on kunkin maan omalla vastuulla, olisi pyrittävä saamaan aikaan globaali suunnitelma siitä, kuinka kehitysmaiden maataloustuotantoa kehittämällä saataisiin turvatuksi näiden maiden väestölle riittävä ja laadullisesti korkeatasoinen ravitsemus.
Voisiko tämä teollisuusmaiden ja erityisesti EU:n ja sen jäsenmaiden mittava panostus ruokaturvaan keventää paineita markkinoiden avaamiseen kehitysmaiden vientituotannolle?
Ollaksemme rehellisiä, meidän on myönnettävä, että WTO:n piirissä käydyt neuvottelut maailmankaupan vapauttamiseksi ovat umpikujassa. Puhumme kyllä virallisen optimismin mukaisesti Dohan kierroksen loppuunviemisestä tämän vuoden kuluessa, mutta harva tähän uskoo.
Kesällä 2008 olimme lähellä ratkaisua. Sen jälkeen on tapahtunut etääntymistä. Maailmantalouden kriisin olisi pitänyt luoda momentum sopimukseen pääsylle, mutta niin ei käynyt. Kriisin jälkeen eri tahoilla pohditaan, kuinka sen esille tuomat maailmantalouden uudet asetelmat ja voimasuhteet olisi otettava huomioon.
WTO-neuvotteluissa on siis nyt tilanne, jossa saattaa olla mahdollisuus tarkistaa lähtökohtia. EU:n osalta tilanne on joka tapauksessa uusi sen takia, että edellinen CAP-reformi ei enää käy elementiksi tulevista ratkaisuista neuvoteltaessa.
Näissä oloissa EU voisi ehkä harkita aloitetta, jossa maatalouskauppaa koskevia kysymyksiä käsiteltäisiin ja tarkasteltaisiin laajemmassa kehityspoliittisessa yhteydessä.
Edelleen on lähdettävä siitä, että maailmankaupassa luovutaan kilpailua vääristävistä vientituista. Tähänhän EU on jo ehdollisesti sitoutunut. Kilpailua vääristävistä vientituista luopuminen ei olisi este vientituotannon ylläpitämiselle laadukkaiden ja pitkälle jalostettujen tuotteiden osalta.
Rooman julistuksen hengessä voisimme hakea hyväksyntää tarpeellemme ylläpitää korkeaa vaatimustasoamme elintarvikkeiden laadun, tuotantoeläinten hyvinvoinnin ja ympäristönsuojelun suhteen. Tämä voisi olla peruste ylläpitää suhteellisen korkeaa rajasuojaa tullien ja/tai korkeatasoisten laatuvaatimusten avulla. Tästä voisi löytyä malli, jossa budjettituen tarve pienenisi ja tuottajat saisivat suuremman osan tuloistaan markkinoilta.
Kolmantena keskeisenä osiona voisi olla edellä hahmoteltu globaali kehityspoliittinen kehys, jossa vahva kehitysyhteistyöpanostus maatalouden kehittämiseen kytkettäisiin kasvavaan maatalouskauppaan kehitysmaiden välillä.
Kokoava kysymykseni kuuluu: olisiko meidän mahdollista helpottaa EU-maiden maatalouden asemaa ja korjata yhteiseen maatalouspolitiikkaan liittyviä ongelmia kytkemällä se laajempaan kauppa- ja kehityspolitiikan kehykseen. Niin on toki tähänkin mennessä etenkin kauppapolitiikan osalta osittain tehty. Mutta olisiko tilanne muuttunut ja muuttumassa siten, että meillä olisi aihetta ja mahdollisuus uuteen ajatteluun ja uudenlaiseen politiikkaan?