Ministeri Väyrysen puheenvuoro ulkoministeriön kansalaistapahtumassa

Ministeri Väyrysen puheenvuoro ulkoministeriön kansalaistapahtumassa

Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrynen
Ulkoministeriön kansalaistapahtuma 25. elokuuta 2010, Merikasarmi.

Muutosvarauksin

Björn Wahlroos perääntyi - ja astui uuteen miinaan

Sampo-konsernin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos pyörsi aikaisemmat kovat puheensa kehitysyhteistyöstä esiintyessään suurlähettiläskokouksen paneelikeskustelussa. Itse asiassa hän tuki nyt juuri sitä politiikkaa, jota ulkoasiainministeriö on pyrkinyt viime vuosina toteuttamaan.

Suomen kehityspolitiikka lähtee siitä, että kehitysyhteistyöllä pyritään eroon avun tarpeesta. Tästä syystä Suomi painottaa kehityspolitiikan taloudellista kestävyyttä. Edistämme yksityisen sektorin kehitystä ja panostamme aikaisempaa enemmän myös talouden ja yhteiskunnan perusrakenteisiin.

Olemme seuranneet Kiinan mallia ajamalla kehityspolitiikan konvergenssia, jossa me perinteiset avun antajat panostamme enemmän tuotannolliseen toimintaan ja infrastruktuuriin. Toisaalta edellytämme, että Kiina ja muut nousevat kehitysmaat lisäävät panostustaan sosiaaliseen toimintaan, kuten perusopetuksen ja terveydenhuollon järjestämiseen. Edellytämme Kiinan ja muiden uusien toimijoiden ottavan tähänastista paremmin huomioon myös toiminnan ympäristöllisen ja yhteiskunnallisen kestävyyden.

Suomi korostaa kehityspolitiikassaan myös yhteiskunnallista kestävyyttä. Uudessa kehityspoliittisessa ohjelmassa näillä sanoilla korvattiin itse asiassa käännösvirheeseen perustunut sanapari ”sosiaalinen kestävyys” (englannin kielen ”social” on käsitteenä laajempi kuin suomen kielen sana ”sosiaalinen”). Samalla ryhdyttiin painottamaan aikaisempaa enemmän ihmisoikeuksia, demokratiaa ja hyvää hallintoa. Tässäkin Wahlroos vaatii tekemään sitä mitä me jo teemme.

Uuteen miinaan Wahlroos astui kun hän asetti vastakkain EU:n maksamat maataloustuet ja kehitysmaiden maatalouden kehittämisen. Vientituet saattavat vahingoittaa kehitysmaiden tuotantoa, ja siksi niistä ollaankin luopumassa. Muut maataloustuet ja rajasuoja ovat tarpeen EU:n oman maataloustuotannon ylläpitämiseksi.

Globaalissa maatalous-, kauppa- ja kehityspolitiikassa tarvitaan uutta ajattelua, jolla sovitetaan tähänastista paremmin yhteen kehitysmaiden ja teollistuneiden maiden tarpeet ja edut.

WTO:n piirissä käytävissä ja kahdenvälisissä kauppaneuvotteluissa EU on avannut maatalousmarkkinoitaan, mutta paineet uusiin myönnytyksiin ovat vahvat. EU:n markkinat eivät kasva, joten tuonnin lisäämiselle ei ole suuria mahdollisuuksia ja se syrjäyttää EU-maiden omaa tuotantoa.

Toisaalta viime marraskuussa Roomassa pidetyssä ruokaturvaa käsitelleessä huippukokouksessa korostettiin kunkin maan vastuuta omasta ruokaturvastaan. Siellä painotettiin myös ruuan laatua, ympäristönsuojelua ja tuotantoeläinten hyvinvointia. Meillä on siis oikeus pyrkiä ylläpitämään kansallista elintarviketuotantoa ja tarjota ihmisille laadukasta lähiruokaa.

Maailmassa on kasvavat ruokamarkkinat, mutta ne ovat muualla kuin EU:ssa – ennen muuta kehitysmaissa. Kehitysmaiden tulisi tuottaa ensi sijassa ruokaa omalle kansalleen sen sijaan, että monet niistä panostavat vientituotantoon. Toisaalta niiden vientituotanto tulisi suunnata sinne, missä tarve on suurin ja missä markkinat kasvavat.

Meidän tulisi saada aikaan maailmanlaajuinen maatalouspolitiikka, jonka puitteissa huolehditaan siitä, että vuosituhattavoitteista ensimmäinen ja tärkein – äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistaminen – saavutetaan. Kehityspolitiikalla tulisi rahoittaa tämän tavoitteen tehokasta toteuttamista. EU:lla on tässä keskeinen rooli, kun maksamme noin 60 prosenttia maailman kaikesta kehitysavusta. Myös kauppapolitiikka tulisi virittää tukemaan Rooman ruokaturvahuippukokouksen tavoitteita.

Tällaisen globaalin maatalouspolitiikan puitteissa olisi ehkä mahdollista päästä sopimuksiin, joilla paine EU:n maataloutta kohtaan helpottuu ja voimme rajasuojan avulla ylläpitää kohtuullista ja vakaata hintatasoa. Tällöin viljelijät saisivat suuremman osan tuloistaan markkinoilta ja julkisen tuen tarve pienenisi.

Mielestäni Wahlroos todellakin astui miinaan, kun hän sanoi: ”On järjetöntä, että Suomi yhdellä kädellä tukee Sambian agribisnestä ja toisella EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Se on epärehellisyyttä, jossa liikutaan jo rikollisuuden rajamailla.” Suomen toiminta Sambian maatalouden kehittämiseksi ei ole mitenkään ristiriidassa EU:n tai Suomen maatalouspolitiikan kanssa.